Tero Karjalainen: Zero Nine

Kuusamo ja hard rock eivät ole ehkä selvin menestyksen liitto, mutta kuusamolainen Zero Nine teki 80-luvulla mahdottomasta jo melkein mahdollisen. Maailman isoja ovia kolisteltiin etenkin White Lines, Intrigue ja Voodoo You -pitkäsoitoilla, joista jokainen julkaistiin eri levy-yhtiön kautta. Suomalaiset bändit ryhtyivät rikkomaan rajoja isommin 90-luvulla, mutta sitä ennen alan pioneerit olivat jo puurtaneet pitkään. Tero Karjalaisen kirjassa nollaysin tarina käydään läpi alkuhämäristä aina viimeisimpiin uutisiin asti.

LIKE

Maailma muuttuu ja niin myös väistämättä hard rockin maailma, mutta menneiden päivien sankareita tulee nostaa toisinaan esiin. Suomen kovimpiin keikkakoneisiin koko 80-luvun kuulunut Zero Nine oli niin tiukassa vauhdissa, että tekee mieli siteerata kirjassa todettua heittoa. Kun yhdeltä jäseneltä oli kysytty, että mikä on ollut orkesterin pisin kiertue, vastaus kuului: 80-luku.

Tuon jälkeen koko maa mullistui ja monet keikkapaikat pistivät laman ja muutosten myötä lapun luukulle. Näin menneiden aikojen hullut keikkamäärät ovat enää vain muisto. Viime kesänä Zero Nine teki vain pari pienempää festarikeikkaa, mutta huomionarvoisinta on mielestäni taannoin julkaistu tuplasinkku Dreaming. Kappaleet esittelivät kaksi tyystin erilaista puolta bändistä. Nimibiisi on iso ja tunteikas balladi, kun taas B-puolen Shake Off The Hound mellastaa kiukkuisen rokkirakin terhakalla energialla.

Yllätyin sinkun tiimoilta paristakin asiasta. Ensinnäkin nollaysi soundaa edelleen tiukalle, paljon kovemmalle kuin mitä muistikuvani väittivät. Toisekseen bändillä on edelleen sanottavaa ja annettavaa – miltei puoli vuosisataa perustamisensa jälkeen. On tietenkin kliseistä ja osin valehtelua väittää, etteikö aika olisi kulunut ja kuluttanut nollaysiä. Kahdesta uudesta biisistä kuulin kuitenkin enemmän jalostumisen ja kiteytymisen ääniä, enkä soisi levytysuran päättyvän.

Karjalaisen kirja lähtee liikkeelle pienellä kutittelulla. Vuoden 1986 Monsters of Rock -kiertue saapui maailmanluokan tähtineen elokuussa Tukholmaan ja isoja nimiä pääsi lämmittelemään Zero Nine. Tapaus oli kotimaiselle rokkipumpulle luokkaa ennenkuulumaton, sillä isot starat olivat Scorpions, Ozzy Osbourne ja Def Leppard. Kaikki edellä mainitut hallitsivat kultakausillaan raskaan musiikin maailmanmarkkinoita, mutta piskuinen kuusamolainen bändi pisti parasta peliin ja jäi samalla hard rockin historiankirjoihin.

Pienen tähtihetken jälkeen kirja kelaa tarinan alkuun ja kertaa hitaasti (hakemistoineen ja luetteloineen yli 500 sivua) bändin värikkään matkan. Kekkoslovakian aikainen Suomi oli totaalisen toisenlainen paikka, jossa hauskanpitoa katsottiin vinoon ja ’karvapäiden’ meuhkaus ei ollut monen mielestä oikeaa musiikkia. 70-luvun lopulla rockin soittaminen saattoi käydä väärässä paikassa jopa vaaralliseksi. Näin etelän vetelänä on vaikea kuvitella tilannetta, jossa porojen kanssa arkisin painivat jullikat haluavat kuulla bändin soittavan tangoa, vaikka sitten puukolla uhaten. Siinähän sitä olisi jollekin visionääriselle musiikkileffan ohjaajalle työsarkaa ja kronikoitavaa.

Tiukat tilanteet ja hurtti huumori leimaavat vahvasti opusta, toisinaan ehkä tarpeettomankin vahvasti. Tai ainakin itse olisin mieluusti kuullut huomattavasti enemmän mm. kappaleiden taustoista, syntyhistorioista, sovitusten kehittymisistä ja ehkäpä ihan teksteistäkin alkuperäisine ideoineen. Kuinka erilaisiin muotoihin ja ratkaisuihin päädyttiin ja miten biisit elivät ahkerasti keikkailleen yhtyeen käsissä.

Painopiste on raskaasti 80-luvussa, jolloin bändi julkaisi vuosina 1985–1988 tiukassa tahdissa White Lines, Intrique ja Voodoo You -albumit. Musiikkimaailman business-puoli on miinakenttä, jolla myös kuusamolaiset ottivat osumaa ja hukkasivat mahdollisuutensa suurempaan läpimurtoon kansainvälisellä tasolla. Syitä voi olla monia, mutta luetun perusteella nollaysi pääsi jo todella lähelle maalia: eli suurta kansainvälistä levytyssopimusta.

Levyjen julkaisupolitiikka ja niihin liittyvät monet häslingit lohkaisevat merkittävän osan tilasta, bändin etsiessä kovaa diiliä itselleen. Niinpä itse tuotteesta todetaan nyt monesti osapuilleen, että riffi on tuon kaverin ja tuo soittaja teki siihen melodian/kertsin/jotain muuta ja valmista tuli. Minkä jälkeen saa lukea sivun tai kaksi kepposista, kämmeistä ja kännätessä tapahtuneista toilailuista. Pidän ratkaisua outona, koska jatkuvasti jaksetaan myös toitottaa sitä, kuinka bändi ei juurikaan soittanut kännissä eikä myöskään perseillyt rokkistaratyyliin kohtuuttomasti.

Zero Nine ei muuttunut 80-luvulla hard rockin supernimeksi, vaan päätyi julkaisemaan 90-luvulla vain yhden albumin. Maailma jatkoi radallaan ja harvemmin keikkailevasta bändistä tuli enemmän nostalgiajuttu, mutta loppu ei ole suinkaan mollimarssia. Matka jatkuu ja rokki soi, koska se on hauskaa ja antaa yhä jotain, jota ei voi sanoin selittää. Rock’n’roll!

Mika Roth