Bob Dylan (USA)
01.06.2008
Hartwall Areena / Helsinki
Sanottakoon alkuun, että kenenkään artistin ei tarvitse päästää yleisöään helpolla ja artistilla, jos kenelläkään, on oikeus tulkita omia teoksiaan valitsemallaan tavallaan.
Bob Dylan saattaa olla yksi pisimmän uran tehneistä artisteista, jonka esiintymistä olen päässyt seuraamaan. Monet aatteet, musiikkityylit, artistit, yhtyeet ja populaarikulttuurin valtakaudet ovat tulleet ja menneet hänen uransa aikana. Jollain tasolla kyseessä on enemmänkin ihme kun suunnitelmallisuus, jota nykypäivänä näkee tarjolla olevan. Toivottavasti herra Bob Dylan on laskenut ne kerrat, kun hänelle on
vakavissa mielin ehdotettu lopettamista.
Vaikka hänen folk-, rock-, blues- ja countrypainotteiset levynsä kuuluvat musiikin ajattomiin mestariteoksiin, elävänä esiintyjänä hän on aina ollut tunnettu omalaatuisesta ja vaikeasti lähestyttävästä tyylistään. Helsingin Hartwall Areenalle saapui silti varmasti yleisöä, jotka odottivat levytysversioiden mukaisia radioystävällisiä versioita kappaleista. Tämä osa yleisöstä tuli syvästi järkyttymään siitä, mitä oli odotettavissa.
Konsertti liukui käyntiin ilman sen kummempaa lämmittelyä ja hyvin äkkiä yleisölle selvisi, minkä tyylistä tulkintaa oli tulossa koko illan pituudelta. Herra Bob Dylan kuulosti hetkellisesti kuin keneltä tahansa raspikurkulta, joka on yllyttämällä saatu mikrofonin eteen illan päätteeksi. Ääntä ei millään tunnistanut siksi levytetyksi, vaikka kuinka yritti. Mutta, epäilys minkäänlaisesta äänen jälkikäsittelystä tai taustanauhoista katosi myös. Rehellinen ja käsittelemätön ääni on ollut kantava voima uran alusta asti.
Kappaleista syntyi lähes lausuntaharjoituksia, koska sävellajeista, nuoteista tai pitkistä harmonioista ei tullut yhtään mitään. Välttämättäkin tuli tunne, että laulajan hapenotto lakkaa toimimasta minä hetkenä hyvänsä, koska lyriikat etenivät yksi sana kerrallaan. Kappalevalinnat toimivat ketjuna nopeammin polkevia rock-standardeja ja hitaampia balladeja, päättyen kappaleeseen Like A Rolling Stone.
Dylan ja hänen ammattimuusikoista koostuva bändinsä pukeutuivat tummiin pukuihin ja tummiin hattuihin. Konsertti eteni bändin vältellessä yleisökontaktia. Dylan itse soitti urkuja seisaaltaan koko konsertin pituuden ajan, asettuen harkitusti sivuttain yleisöön nähden. Joidenkin kappaleiden kohdalla kuului upeasti miehen soittama huuliharppu, johon uran alkuvaiheiden musiikillinen viesti tuntuikin rajoittuvan.
Toisaalta myös yleisön reaktiot artistia kohtaan olivat yhtä kylmää käsittelyä, kymmenen ensimmäistä penkkiriviä olivat liikkumatta pitkälle iltaan, kuin murhenäytelmää seuraten. Areenan edustajat tekivät parhaansa konsertin tunnelman eteen metsästämällä kamerakännyköiden väärään käyttöön erehtyneitä yleisön jäseniä sähkölamppujen valokeiloilla.
Vaikka kappaleiden intensiteetti ja tunnelma nousi konsertin edetessä, kokonaisuutena tilaisuudesta jäi mieleen outo hämmästyksen, ihmettelyn, huvittuneisuuden ja jopa jollain tavoin säälin sekoittama tunne. Hetkittäin tuntui, että Dylan onnistui tavoitteessaan – rikkoa kaikki hänen oman uransa ja menestyksensä vakiinnuttamat säännöt ja kaavat klassisiin rock-kappaleisiin, joita jatkuvasti kuulee radiosta. Onko siis illan opetus, että menestys ja pitkä ura on erotettava toisistaan?
Oliko hänen tulkintansa nerokkuus siinä, että hän ei halua enää kuulostaa itseltään? Hatunnosto ja kumarrus viime vuosisadan hienolle lyyrikolle. Muistakaa siis jatkossa esittää tarkentava kysymys ystävällenne, joka kommentoi satunnaista kappaletta radiossa sanoin ”tuohan kuulostaa ihan Dylanilta” - levyllä vai elävänä?
Samuli Ruuskanen
