Ajankohtaista

Vuoden 2009 parhaat ulkomaiset albumit

07.01.2010


Solstafir – Kold Sólstafir: Köld (Spikefarm)

Tämä hetken mielijohteesta supermarketin laarista mukaan nappaamani levy löi kerrasta pitkätukan sekaisin. Köld, 15-vuotiaan islantilaisyhtyeen kolmas albumi, on metallimusiikin merkkipaalu miltä tahansa kantilta tarkasteltaessa. Sólstafir ammentaa tekosiinsa vaikutteita niin laajalta alueelta, että lopputulos on jotain täysin ainutlaatuista. Kuvitelkaa Anathema versioimassa Entombedia tai viikinkikauden Bathory Mogwain materiaalin parissa... tai vaikkapa Celtic Frost operoimassa The Curen Pornographya uuteen uskoon – ihan miten vain, lähes kaikissa vertailukohdissa on oma itunsa. Lopputulos on kokeilunhaluinen, utuinen, raaka ja ennen kaikkea innostava eepos.

Köldin valtava, kuulijan sisäänsä upottava äänimaailma viettelee surumielisillä melodioilla, iskee kerrostalon kokoisilla kitarariffeillä, potkii nyanssirikkaalla rumputulella ja sulkee sisäänsä laulajakitaristi Aðalbjörn Tryggvasonin tunteikkaalla tulkinnalla. Lisäksi kappaleiden mutkikkaita reittejä kaihtamattomat, mutta tarkkaan harkitut rakenteet takaavat mielekästä sisäistettävää pitkäksi aikaa. Näin vilpitöntä ja rohkeaa musiikkia saa etenkin metallin saralla kuultavakseen aivan liian harvoin.

Aleksi Leskinen


Jarvis Cocker – Further Complications Jarvis Cocker: Further Complications (Rough Trade)

Ennakkohuhut Steve Albinin tuottamasta rokkaavasta erolevystä nostattelivat kiinnostuksen lisäksi epäilyksiä. Eihän vaan luvassa olisi vieraannuttavaa keski-ikäistä kovistelua? Ei kai Jarvis Cockerin tyylitaju voi pettää? Huoli oli turhaa ja häpeän sitä nyt Further Complicationsin moninkertaisesti vakuuttamana. Uniikkia albumissa on juurikin se tyyli, jolla Cocker yhdistää elukkamaisen aggression tunnettuun oivaltavuuteensa. 70-luvun glam, rouhea garagerock ja jo Pulpin ajoilta tuttu hallitun laajakaarinen kuljettelu ovat tiiviisti yhtä Cockerin uhman kanssa. Jarvis laukoo liukuhihnalta entistäkin mehukkaimpia totuuksia, mutta myös fuzz-kitaroilla on kautta linjan painavaa sanottavaa. Further Complications on kansiaan myöten kokonaistaideteos, klassiselle This Is Hardcorelle (1998) sukua oleva statement, synkkä ja vapautunut yksinpuhelu. Kuten Cocker nimikappaleessa tiivistää: “It's a complicated boogie and I don't know any better”.

Antti Hurskainen


Bob Dylan – Together Through Life Bob Dylan: Together Through Life (Columbia)

Ei ole epäilystäkään, etteivätkö Samuli Putron, Absoluuttisen Nollapisteen, Dave Lindholmin ja Tuomon tämänvuotiset hengentuotteet sisältäisi enemmän ajattomia helmiä kuin tämä plätty. Varsinkin, jos musiikkia tarkastellaan pelkistettynä bittivirtana tai äänikuvana ja konkreettisen musiikin ulkopuolista elämää jonkinlaisena tyhjänä tauluna. Mutta niin kauan kuin fyysisiä albumeja (kuvaava sana jo sinänsä) julkaistaan, tuotteeseen liittyvät esimerkiksi kansitaiteen luomat odotushorisontit. Ja ilman niitäkin vaakakupissa painavat myös yllätysmomentit ja artistin menneisyys.

Uuden renessanssin edellisillä kolmella levyllään kokenut Bob Dylan painoi kanteen kaksi nuorta rakastavaista auton takapenkille, ja nimeksikin tuli ”yhdessä elämän läpi”. Ja mitäpä löytyykään sisältä? Iloista ränttätänttä-americanabluesia, jonka päälle kuilun reunalla oleva pappa käkättää harmageddonista tai korisee erosta sydäntä särkevästi. Lisäksi kusettamisesta elävä taiteilija sai niin sanotut paremmatkin piirit uskomaan, että populaarikulttuurin vallankumouksellisin sanaseppo olisi oikeasti tarvinnut Grateful Dead -mies Robert Hunterin tuekseen kirjoittamaan ”Baby I am the king and you're the queen” –tyylisiä lyyrisiä neronleimahduksia. Mainion kesälevyn (!) päätösraidalla Dylan löytää poliittisille kähminnöille, huonolle terveydenhoidolle, lesken surulle ja orvon avunpyynnölle yhteisen nimittäjän: it’s all good. Ristiriitoja ja ironiaa rakastava kuulija nostaa kädet pystyyn.

Heikki Väliniemi


Malajube – Labyrinthes Malajube: Labyrinthes (Cooperative)

Kanadanranskalaisen Malajuben kolmas pitkäsoitto eksyi käsiini joskus kevään tienoilla. Muistaakseni levy tuli jumalattoman ison promolättypaketin matkassa, enkä kiinnittänyt siihen aluksi sen suurempaa huomiota. Kuuntelin Labyrinthesin kerran lävitse ja onnistuin unohtamaan sen olemassaolon lähes puoleksi vuodeksi. Syksymmällä vanhin poikani kävi autossa lävitse levyjäni ja kiinnitti Malajuben tuotokseen jostain syystä huomionsa. Löimme levyn yhdessä tuumin soittimeen ja jo ensitahdeista lähtien olin valmista tavaraa. Kaiuttimista soljusi mielenkiintoinen yhdistelmä musiikkia, jonka kivijalka seisoo tukevasti angloamerikkalaisen indien maailmassa, mutta jonka lonkerot ylettävät helposti aina progeen, folkiin kuin goottisynkistelyynkin asti.

Oman mystisen lisänsä tuo myös laulukielenä käytetty ranska, jota todella harvoin kuulee minkään etäisesti rockia muistuttavan musiikin ilmaisuvälineenä. Malajubea voisikin hieman kärjistetysti luonnehtia yhdistetylle piri - ja hormonitripille eksyneenä Sigur Rósina – tai vaikka kajahtaneena 2010-luvun vastineena Super Furry Animalsille. Kerrassaan vastustamatonta!

Jari Jokirinne


Fuck Buttons – Tarot Sport Fuck Buttons: Tarot Sport (ATP/R)

Vauhti tuntui vain kiihtyvän vuosikymmenen loppua kohden. Se jatkuva ärsykkeiden ja mahdollisuuksien virta, jonka musiikkibisnes ja itsenäiset tekijät tuottivat vuonna 2009, aiheutti ainakin minussa lievää ähkyä ja jopa kyllääntymistä. Kun kaikkea on liikaa, on usein tarpeellista hellittää, viheltää peli poikki ja keskittää huomio johonkin sen sijaan, että yrittäisi jakaa tarkkaavaisuuttaan liian monelle taholle.

Fuck Buttons, Andrew Hungin ja Benjamin John Powerin muodostama bristolilainen kokeellinen elektroduo, pakotti toisella levyllään Tarot Sportilla ainakin minut keskittymään. Aikana, jolloin kaikki on saatavissa heti, tuplavinyylin verran musiikkia, jossa tärkeintä ei ole biisi, laulusuoritus, kitarariffi tai ulkomusiikillinen paskanjauhanta, virkisti ja inspiroi. B-puolen kokonaan vievä Lisbon Maru vaikutti minuun samalla tavalla kuin Maru-kissan fiksu, leikkisä ja hedonistinen ote elämään.

Tuomas Tiainen


The Flaming Lips – Embryonic The Flaming Lips: Embryonic (Warner)

Melko tismalleen kaksi kuukautta sitten tulin omalta osaltani julistaneeksi tämän The Flaming Lipsin uusimman tuotoksen vuoden albumiksi. Turhaan en tuolloin mustetta tuhlannut, koska käytyäni lävitse vuoden tarjontaa en onnistunut löytämään yhtäkään parempaa julkaisua. Eikä tämä paikka tunnu vääryydellä lohkeavan: lisäkuuntelut ovat terävöittäneet kokemustani Embryonicista ainakin siinä mielessä, että päämäärättömät hetket tuntuvat leijuneen entistä selvittämättömiin suuntiin. Vaikka selvittämättömyys ei välttämättä tarkoita ajattomuutta, olen edelleen suuren tuntemattoman äärellä. Jo alkujaan hyvin monipuolinen kokemus tuntuu rikastuvan kerta kerralta.

Jani Ekblom


Loney, Dear – Dear John Loney, Dear: Dear John (Polyvinyl)

Olen kai tullut virallisesti vanhaksi. Vaikka ikää on lasissa vasta reilu varttisatanen, huomaan haikailevani ajoittain "vanhojen hyvien aikojen" perään musiikissa. Viime aikoina on nimittäin tuntunut siltä, ettei vastaan ole tullut mitään uutta, joka läpsäisisi poskelle ja muistuttaisi, mistä musiikin kuuntelussa on todella kyse. Hyvää musiikkia tehtiin myös vuonna 2009, mutta tuntuu, että myös mitäänsanomattoman paskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti vuosi vuodelta.

Onneksi pelastusrenkaan ulostemeressä tarpovalle allekirjoittaneelle heitti alkuvuodesta ruotsalainen Emil Svanängen eli Loney, Dear. Dear John haastoi aikaisemmat mielikuvat hissuttelevasta nörttipopparista voimakkailla sävellyksillä ja persoonallisella tulkinnalla. Albumin todellinen "juttu" on kuitenkin tapa, jolla kappaleet on koristeltu. Biisit alkavat riisutusti, mutta kohoavat jousien, puhaltimien, vihellysten ja mielikuvituksellisten rytmien avulla upeisiin kliimakseihin. Ja vaikka peruskaava on usein sama, on jokainen kappale tuotannoltaan erilainen ja toistaan rikkaampi. Harm on yksi vuoden koskettavimmista biiseistä ja Under a Silent Sean yhdistelmä kitaranäppäilyä, trance-syntikoita ja minimalistista teknoa on loistava osoitus Svanängenin ainutlaatuisesta näkemyksestä.

Tommi Saarikoski


Wildhearts – Chutzpah! The Wildhearts: Chutzpah! (Backstage Alliance)

Brittiläinen The Wildhearts ei ole helpoimman kautta päässyt nykyiseen tilaansa. Siksi onkin sitäkin mukavampaa kuinka raikasta ja koukukkaan elämäniloista punkahtavan voimapopin ja jyrärockin sekoitusta yhtye taiteilee vielä yhdeksännellä studioalbumillaan Chutzpah!, joka nousee vetävyydellään helposti yhdeksi vuoden levyistä. Laulaja-kitaristi Ginger on löytänyt juuri sopivan retkueen nyky-Wildheartsiksi eikä yhtye ole koskaan kuulostanut albumillaan alusta loppuun näin hyvältä. Ei siis ollut mikään ihme että herrat tarjoilivat Tampereen Klubin keikallaan myös paljon namupaloja tuoreimmaltaan. Ei mikään nostalgia-akti, vaikka debyytti julkaistiin jo vuonna 1993. Parasta rokkia mitä albumimitassa vuosi 2009 tarjosi!

Ilkka Valpasvuo


Dope Stars Inc – 21 Century Slave Dope Stars Inc.: 21st Century Slave (Trisol)

Tiukan paikan tullen kannattaa aina luottaa roomalaisiin. Ikuisen kaupungin kasvatit näyttivät armon vuonna 2009, kuinka sitä cyberpunkgoottimetallia oikein tehdäänkään. Aiempaa raskaampi ote sekä dystopiaa huokuvat lyriikat tekevätkin jälleen tehtävänsä, eikä aiemmilta albumeilta tuttuja ärhäkästi tarttuvia pikahittejä edes jää kaipaamaan. Dope Stars Inc. on kasvanut tuon vaiheen yli ja 21st Century Slave esittelee meille bändin, joka uskoo omaan ideologiaansa horjumattomasti. Niin, totta kai kappaleet yhä koukuttavat entiseen malliin, mutta nyt vaikutus on huomaamattomampi sekä ehdottomampi kuin aiemmin. Astu siis yhtyeen kyytiin sillä tästä alkaa tulevaisuus.

Mika Roth




Lukukertoja: 3229
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös