Kraftwerk: Radio-Activity, 1975
14.10.2008
Kraftwerk kuuluu siihen ryhmään yhtyeitä, joista valtaosalle populaarimusiikkia seuraavasta suuresta yleistöstä on muodostunut oma vahva mielipiteensä. Useimmiten tämä saksalainen elektronisen musiikin pioneeri nähdään kokeellisen konemusiikin puolivakavasti otettavana outoilu-bändinä, jonka teknohuuma enteili synapopin sekä myöhemmin technon esiinmarssia. Yhtyeen saavutukset saattavatkin unohtua, jos muistaa vain motorisoitujen ja sympaattisen kömpelöiden mallinukkejen ”We Are Robots” julistusta, mutta pinnalla välkkyvästä huumoristaan huolimatta Kraftwerkilla oli – ja on yhä – paljon muutakin annettavaa.
Hieman harvemmin käytetty kulma Kraftwerkin toimiin on nähdä Florian Schneiderin ja Ralf Hütterin johtama ryhmä eräänä 70-luvun merkittävimmistä muuttavista voimista musiikin rintamalla. Rikkomalla perinteitä ja tarttumalla rohkeasti teknologian suomiin mahdollisuuksiin bändi teki itsestään helpon maalin kritiikille, mutta samalla se raivasi tietä perässä seuraaville joukoille. Muistutettakoon tässä vaiheessa lukijaa siitä, että yhtyeen vaikutus David Bowien ”Berliini-trilogiaan” oli kiistaton ja Bowien itsensäkin taholta tunnustettu. Samoin mm. Gary Numan, Joy Division, Depeche Mode ja Duran Duran eivät ole säästelleet myöhempinä aikoina kiitoksiaan, kun on tullut aika nimetä yhtyeitä, jotka osaltaan vaikuttivat kyseisten artistien ura- ja soundivalintoihin. Ei mikään hullumpi suoritus yhtyeeltä, jota oltiin 90-luvulla painamassa jo kovaa vauhtia unholaan aikansa eläneenä ilmiönä.
Kraftwerk sellaisena kuin jälkipolvet sen useimmiten tuntevat, oli vasta muotoutumassa 70-luvun alkupuolella. Vuosina 1970 ja 1972 julkaistut Kraftwerk ja Krartwerk 2 pitkäsoitot nojasivat edelleen kokeellisen rockin ei-niin-vallankumouksellisille opeille, kun yhtyeen voimakaksikko Schneider-Hütter etsi oikeita henkiöitä ympärilleen. Vuoden 1973 Ralf und Florian enteili jo soundillista käännöstä koneellisempaan suuntaan ja viimein Autobahn kiertueella vuonna 1974 palaset loksahtivat kohdalleen, kun Karl Bartos kiinnitettiin ryhmän toiseksi elektroniseksi perkussionistiksi Wolfgang Flürin rinnalle. Nelikko Schneider – Hütter – Bartos – Flür loikin seuraavien vuosien aikana viisi pitkäsoittoa, joista jokaista voi kutsua klassikoksi, ja samalla ryhmä ikuisti itsensä elektronisen musiikin historiankirjoihin.
Tämä viiden täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden suora käynnistyi Radio-Activity albumilla, joka oli samalla ensimmäinen pitkäsoitto mikä valmistui ryhmän nyttemmin legendaariseksi muodostuneella Kling Klang –studiolla. Tässä vaiheessa Kraftwerkin minimalistinen soundi oli jo ehtinyt puhjeta kukoistukseensa ja Hütterin sekä Schneiderin harvat vokaalit rikastivat kappaleiden rakenteita. Nelikolle ominainen vino huumori heijastui kokonaisuudessa, joka keskittyi niin radioaktiivisuuteen (Uranium, Geiger Counter, Radio Stars...) kuin radio-ohjelmien hahmojen, ilmiöiden sekä teemojen aktiivisuuteen.
Elektroniset elementit ja ihmisäänet sulautuvat Radio-Activityn kiireettömässä maailmassa luonnolliseksi jatkumoksi, joka alkaa Geiger Counterin nakutuksesta ja päättyy reilu 37 minuuttia myöhemmin Ohm Sweet Ohmin iloiseen pop-keinuntaan. Näiden päiden välissä kuullaan Airwavesin johdolla nopeampia sekä luonteeltaan iloisempia pop-kappaleita, äänillä leikitteleviä välisoittoja kuten Intermission ja Uranium, sekä Antennan ja Ohm Sweet Ohmin kaltaisia kolkompiin soundeihin pohjautuvia rakennelmia.
Kraftwerkin sävellyskynä oli kiistatta parhaassa terässään 70-luvun puolessavälissä, mutta ryhmän suurimmaksi saavutukseksi myös Radio-Activitylla osoittautui tuttujen elementtien punominen optimaaliseen järjestykseen, jolloin albumin eri osasten välinen dynamiikka voimistui timanttiseksi lopputulokseksi. Levyn kappaleita voi toki kuunnella satunnaisjärjestyksessä, mutta tällöin Radio-Activity menettää parhaimman teränsä, sillä etenkin lyhyempien raitojen paikat ovat tarkkaan harkittuja.
Radio-Activity toi yhtyeen soundiin mukaan myös erään tärkeän soittimen, sillä samana vuonna markkinoille ilmestynyt Vako Orchestron vaikutti merkittävästi albumin äänimaailmaan. Minimoogit, syntetisaattorit ja oskilloskoopit olivat kuuluneet jo jonkin aikaa ryhmän arsenaaliin, mutta nyt nelikon repertuaari laveni merkittävällä tavalla, kun David Van Koeveringin keksimä vempain nousi hetkeksi Kraftwerkin uudeksi lempilaitteeksi.
Radio-Activity julkaistiin joulukuussa 1975 ja se on kuulunut siitä lähtien düsseldorfilaisten tuotannon terävämpään päähän. Yhtyeen suurin kaupallinen menestys oli vielä edessäpäin, mutta viidennellä albumillaan Kraftwerk saavutti jotain rahakasoja merkittävämpää. Tällä pitkäsoitolla yhdistyivät ensi kertaa ne elementit, jotka tulisivat myöhempinä vuosina muokkaamaan pysyvällä tavalla elektronisen musiikin kenttää. Sanotaan että ensimmäinen kerta on aina paras, ja mielestäni Radio-Activityn kohdalla tuo sananparsi osuu harvinaisen oikeaan.
Mika Roth
