Olen monesti patistanut itseäni kirjoittamaan jotain Moon Cakes -yhtyeestä, joka julkaisi 90-luvulla muutaman napakan pitkäsoiton. Debyyttilevy julkaistiin itse asiassa vielä Moon-nimen alla, mutta henkilökohtaisesti vuoden 1994 Golden Days oli minulle ’se levy’. Kiekko jonka biisijärjestys on ikuistunut aikaa sitten pääkopan muistiraidoille. Kuolema on ikävä muistuttaja, mutta Mikko Karmila ei ole enää täällä. Haluan muistaa hänet lukuisten tuotantotöiden lisäksi myös soittajana, Moon Cakes -yhtyeen taitavana kitaristina.
AMT
Lähdetään liikkeelle historiasta: kuinka kuulin ensi kertaa yhtyeestä Moon Cakes?
Jos oikein muistan, tämä oli niitä bändejä joista jotkin ystäväni sauhusivat ensin minulle ja joka ponnahti keskusteluissa pinnalle tasaiseen tahtiin. Moon Cakes oli kuitenkin kovin niukasti keikkaileva yhtye, joten se pysyi tavallaan sivussa. Musiikkihistoria tietää kertoa kitaristi Karmilan tuottaneen jatkuvasti hurjan määrän levyjä, mikä lienee yksi syy Moon Cakesin keikkahiljaisuuteen. Ehkei kyse ollut ihan sivuprojektista, mutta yksi työ vei vain aikaa toiselta.
Onnistuin kuitenkin lopulta näkemään Moon Cakesin keikalla. Tämä tapahtui Ruisrockissa, jossa bändi sai soittaa tuolloin vielä ei-niin-suuressa teltassa. Lavaesiintyminen nojasi pitkälti vokalisti Aino Roivaisen puheisiin, sillä yhtye ei sen kummemmin riehunut lauteilla. Basisti kyllä veivasi paikallaan kuten kuuluu, mutta sinä se. Karmila keskittyi tiiviisti kiskomaan kitarastaan erilaisia ääniä professorimaisella keskittymisellä, jossa ympäröivä universumi on jossain kaukana poissa. Efektipedaaleja yms. taisi olla jonkin verran käytössä. Rytmiryhmä soitti joka tapauksessa tiiviisti ja napakasti kuten levylläkin, mutta vokaalit: ne olivat jotain muuta.
En lähde tässä nyt ruotimaan sen syvemmin Roivaisen englanninkielistä laulua, sillä siitä joko pitää tai ei. Välimuotoja ei havaintojeni perusteella ole juuri olemassa. Moon Cakesin kipakan kitarapoprockin tapa iskeä silmää konehuoneen puolelle oli näin jälkikäteen tarkasteltuna alleviivaavan ysäriä. Hyvässä ja pahassa, puolesta ja vastaan. Tuohon äänimaisemaan ja aikaan Roivaisen vokaalit istuivat kuitenkin täydellisesti. Sain kuulla aikoinaan heittoja siitä, kuinka Roivaisen lauluääni ja tyyli viisti läheltä eurodancen ja teknon naisvokalistien tekemisiä. Toki yhtymäkohtia on havaittavissa mm. pari vuotta myöhemmin isosti breikanneen Aquan Leneen, mutta ysäri oli ysäriä.
En ollut kuunnellut tätä levyä pitkään, pitkään aikaan, joten koin muutamia yllätyksiäkin kun laitoin sen taas soimaan.
Ensinnäkin kiekon avaus on edelleen tappavan tehokas. Nimibiisi Golden Days naksuttaa raiteellaan rokaten ja kosketinefektiä taakse viskoen, kitaran hiukan runtatessa säröäkin nopean tempon kaveriksi. Electric Street Lightning jatkaa syntetisoitujen soundien kanssa pelehtimistä, tosin kappaleen funkkaava syke on lähempänä kasarin Princeä ja kitara kääntyilee vokaalien rinnalla villisti. Soittoa leimaa kuitenkin tarkkuus ja siisteys, nuotteja ei roiskita vaan ne asetellaan tarkasti paikoilleen. Välittömyys on enemmänkin asennepohjaista. Moon Cakes oli tuossa ajassa bilerockin taituri ja tälläkin levyllä tanssitus on kohdillaan.
Tuhdin kolmoisiskun täydentää kolmantena soiva Lat At Rest, joka tipauttaa nopeutta, nostaa basson asemaa ja antaa kellon vispata viisi minuuttia seesteisemmissä tunnelmissa. Tässä ollaan silti kaukana metritavaraballadista, yhtye vain soittaa hitaammin, vaanivammin, veikeästi kääntyillen ja suoran naaman silti visusti pitäen. Soundit leikittelevät, Ainoa todella kuuntelee ja biisin letkeä groove elää edelleen.
Hieman myöhemmin pirtsakka I Am Fat kipuilee pilke silmäkulmassa peilikuvaa, eivätkä väliin kuultavat pillien vihellykset ja da-da-dam -laulelut jätä virnistelyä huomiotta. Nykyajan ulkomuotopaineet ovat vain yhden linjan viimeisin ilmentymä, johon voin suositella lääkkeeksi tätä laulua. A-puolen sulkeva Not Going Home muistui mieleeni täyteraitana, mutta vuonna 2026 takovampi kappale on kasvanut kuin salaa korkoa. Eikä tämä ole mikään yhden kuuntelun tuomio, sillä Golden Days on saanut kulua eilisillasta lähtien taas kovalla paineella soittimessa.
B-puolen käynnistävä Learning muistuttaa 90-luvun elektrorockin kiroista/siunauksista, eikä ole osaltaan ikääntynyt kovinkaan nätisti. Alun leikittely radiotaajuuksien kanssa on jo sellaisenaan klise, mutta pahin synti on biisin täytteeltä maistuva sisus. Plussaksi lasken svengaavan kulun ja miesvokalistin (kuka hän lieneekään, Karmila kenties?) lyhyet lisät.
Tanssittavampi Mon Voyage heittää yllättäen ranskan kieltä peliin ja Aino osoittaa hallitsevansa ranskankin nopean lausunnan. Soundien puolesta biisi on outo pikaleijailusiivu, jonka arvo on mahdollisesti jopa kasvanut. Rokimpaa sivua puolelle tuova Resident of the Night on sen sijaan aina ollut numero paikallaan, bändin soiton kutoessa jänniä kuvioita valleihin. Karmila oli kyllä tiukka soundimies, mutta kitara pysyi myös tiukasti herran käsissä ja instrumentti teki monia, monia asioita tälläkin pitkäsoitolla.
Levyn sulkeva Come Celebrate hämmensi aikoinaan tylyllä kitarasoundillaan ja rytmien raskaammalla hengellä. Nyt kun kuuntelen biisiä osaan jo piirrellä linjoja kahdeksan vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Kuolleen kukan nimi -albumiin, jonka eräskin Kotiteollisuus-orkesteri julkaisi hyvin erilaisessa maailmassa. Eikä Helvetistä itäänkään enää niin kaukana ole, mutta ne olivat Karmilan uudempia seikkailuja soundivelhouden maailmoissa.
Golden Days on puhtaasti ysärin lapsi, mutta Karmila osasi tuottajana jo tuolloin luovia ajan haasteiden ja odotusten seassa. Moon Cakes jatkaa kaiketi edelleen, mutta Karmila ei ollut ymmärtääkseni enää Golden Daysin jälkeisinä aikoina enää ryhmän keikkaileva jäsen. Hyllystä löytyvät ne muutkin albumit, mutta tänään ja tässä halusin nostaa yhden muiden edelle.
Kuolema on ikävä muistuttuja, kuten jo alussa totesin. Mikko Karmila oli tuottajana ja soundivisionäärinä vertaansa vailla, mutta jotenkin minulle hänen kuolemansa kiteytyi kahteen mielikuvaan. Nuo kummatkin tapahtuivat Turussa, jossa Karmila esiintyi soittajana Moon Cakesin ja Itä-Saksan jäsenenä. Itä-Saksan Let’s Kompromise -albumin klassikoin jo hyvän aikaa sitten toisessa jutussa. Siihenkin kannattaa tutustua, sillä samalla Itä-Saksan arkku sai yhden naulan lisää. Kitaristi ja soundivelho on poissa, mutta musiikki elää ikuisesti. Golden Days forever and ever!
Olen monesti patistanut itseäni kirjoittamaan jotain Moon Cakes -yhtyeestä, joka julkaisi 90-luvulla muutaman napakan pitkäsoiton. Debyyttilevy julkaistiin itse asiassa vielä Moon-nimen alla, mutta henkilökohtaisesti vuoden 1994 Golden Days oli minulle ’se levy’. Kiekko jonka biisijärjestys on ikuistunut aikaa sitten pääkopan muistiraidoille. Kuolema on ikävä muistuttaja, mutta Mikko Karmila ei ole enää täällä. Haluan muistaa hänet lukuisten tuotantotöiden lisäksi myös soittajana, Moon Cakes -yhtyeen taitavana kitaristina.
Hieman myöhemmin pirtsakka I Am Fat kipuilee pilke silmäkulmassa peilikuvaa, eivätkä väliin kuultavat pillien vihellykset ja da-da-dam -laulelut jätä virnistelyä huomiotta. Nykyajan ulkomuotopaineet ovat vain yhden linjan viimeisin ilmentymä, johon voin suositella lääkkeeksi tätä laulua. A-puolen sulkeva Not Going Home muistui mieleeni täyteraitana, mutta vuonna 2026 takovampi kappale on kasvanut kuin salaa korkoa. Eikä tämä ole mikään yhden kuuntelun tuomio, sillä Golden Days on saanut kulua eilisillasta lähtien taas kovalla paineella soittimessa.
