Uriah Heep – vuodet 1970-1973

Vuonna 1970 esikoisalbuminsa julkaissut Uriah Heep on eräs brittiläisen hardrockin keskeisimmistä edustajista. Vuonna 1980 Heepin jättänyt kosketinsoittaja, myös solistina ja kitaristina vaikuttanut Ken Hensley vastasi Heepin tuotannon keskeisimpien kappaleiden sävellystyöstä.

Ainoa kaikissa yhtyeen kokoonpanoissa mukana ollut jäsen on kitaristi Mick Box. 19-vuotiaana hän perusti Brentwoodissa Essexissä yhtyeen Hogwash, jonka toinen biisintekijä oli solisti David Garrick (joka tunnettiin myöhemmin nimellä David Byron). Kaksikko päätti luopua päivätöistään ja ryhtyä ammattilaisiksi rockin saralla. Uuden yhtyeen nimeksi valikoitui Space ja sen kokoonpanon täydensivät musiikkilehteen jätettyyn ilmoitukseen vastanneet vuonna 1947 Glasgowssa syntynyt rumpali Alex Napier sekä aikaisemmin The Godsissa soittanut basisti Paul Newton.

Yhtyeen päämääränä oli soittaa ainoastaan omaa tuotantoaan. Bändin manageriksi ryhtynyt Bill Bron kiinnitti Spacen Vertigo Recordsin uudelle Philips-merkille. Yhtye aloitti esikoisalbuminsa nauhoitukset Lansdowne-studioilla Lontoossa. Charles Dickensin teoksen David Copperfield henkilöhahmoihin lukeutuneeseen nimeen Uriah Heep siirryttiin helmikuussa 1970 kosketinsoittaja Ken Hensleyn täydennettyä yhtyeen kokoonpanon.

Britanniassa kesäkuussa 1970 ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden elokuussa julkaistu ...Very 'Eavy ...Very 'Umble on Uriah Heepin debyyttialbumi. Ken Hensley oli ehtinyt liittyä yhtyeeseen melko lailla vasta ennen albumin levyttämistä, joten hänen sävellyksiään ei totutusta poiketen kyseisellä pitkäsoitolla kuultu. Uriah Heepin esikoisen kappaleet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta solisti David Byronin ja kitaristi Mick Boxin käsialaa.

Ilmestymisaikanaan progressiivisesta rockista ja klassisesta rockista vaikutteita ottanut Heepin debyytti oli varsin raskasta soundia tarjoillut albumi ja se vaikutti osaltaan keskeisesti brittiläisen hardrockin kehitykseen. Sekä musiikillisesti että sävellystensä osalta ...Very 'Eavy ...Very 'Umble säilyy useiden Heep-diggareiden listalla varsin korkealla yhtyeen kattavassa diskografiassa.

David Byronin ääniala oli varsin laaja ja hän hallitsi keskeisimmän genrensä lisäksi myös jazzahtavan vokalisoinnin. Albumin avausraita Gypsy on raakoine riffeineen ja kitaristi Boxin ja urkuri Hensleyn erinomaisten soolojen kruunaamana osoittautunut Heep-klassikoksi. Walking in Your Shadow saattaa Gypsyn raakuuden jälkeen kuulostaa ensi alkuun tavanomaiselta, mutta tarttuvine riffeineen, onnistuneine vokaaliosuuksineen ja Boxin kitarasooloinen kappale osoittautuu varsin laadukkaaksi.

Tyylillistä suunnanmuutosta albumilla edustaa cover sodanvastaisesta balladista Come Away Melinda, joka on poimittu folkrockyhtye The Weaversin ohjelmistosta. Byronin vokalisointia mainitussa kappaleessa täydentävät hienoisesti psykedeliasävytteinen mellotron ja akustisvoittoinen kitarointi. Lucy Bluesilla on Byronin vokalisoinnin osalta tarjottavanaan jazzahtavia sävyjä.

Albumin kakkospuolen aluksi palataan vahvaan rocktyyliin harvinaislaatuisesti basisti Paul Newtonin käsialaa olevalla kappaleella Dreammare. Real Turned On on erityisesti Mick Boxin taidonnäyttö ja revittelevää vokalisointia soitannollisiin progevaikutteisiin yhdistävä I'll Keep On Trying on eräs Heepin debyytin todellisista jalokivistä. Jo Heepin edeltäjän, Spice-yhtyeen ohjelmistosta poimittu Wake Up (Set Your Sights) päättää yhtyeen esikoisalbumin musiikillisesti varsin monipuolisesti. Samaa voi myönteisessä mielessä tosin todeta yleisesti koko pitkäsoitosta.

Vaikka miehistönvaihdokset hankaloittivat Heepin esikoisalbumin nauhoituksia, kyseinen pitkäsoitto käynnisti yhtyeen levytysuran varsin vakuuttavasti. Yhdysvalloissa Heepin debyytti julkaistiin konstailemattomasti yhtyeen nimellä ja erilaisen kansikuvan kera. Lisäksi albumin Yhdysvalloissa ilmestyneen version biisilistassa Lucy Bluesin korvasi Euroopassa vasta yhtyeen kakkosalbumilla Salisbury julkaistu kappale Bird of Prey.

Helmikuussa 1971 ilmestyneellä kakkospitkäsoitollaan Salisbury Uriah Heep liikkui onnistuneesti progressiivisen rockin suuntaan. Kosketinsoittaja/kitaristi Ken Hensleyn osuus säveltäjänä nousi merkittäväksi jo mainitulla albumilla; Heepin debyyttialbumille hän ei ollut vielä ehtinyt säveltää mitään. Hensley tuli kantamaan päävastuun Heepin sävellystyöstä vuoteen 1980 ja kyseisenä vuonna julkaistuun albumiin Conquest saakka.

Salisburyn raskaasta avauskappaleesta Bird of Prey muodostui yleisönsuosikki ja se oli pitkään myös yhtyeiden konserttien avausnumerona. Kappale on solisti David Byronin, kitaristi Mick Boxin ja basisti Paul Newtonin yhteistyötä. Vaikka Salisbury äänitettiin suurimmaksi osaksi syksyn 1970 aikana, oli Bird of Prey nauhoitettu jo samaisen vuoden kesällä. Rumpalina Salisbury -albumilla kuultiin Nigel Olssonin korvannutta ja aikaisemmin bluesrockyhtye Bakerloossa soittanutta Keith Bakeria.

Kosketinsoitinten ja akustisten kitaroiden dominoima, seesteinen ja upean melodinen The Park on täysin Ken Hensleyn käsialaa, samoin pitkäsoiton ykköspuolen päättävä, ainoastaan kahteen sointuun perustuva ja sodanvastainen Lady in Black, joka julkaistiin singlenä jo Salisbury-albumin ilmestymisvuonna. Tuolloin se ei menestynyt, mutta vuoteen 1977 ajoittuneen uusintajulkaisun myötä kappale oli esimerkiksi Länsi-Saksassa ykkösenä 13 viikon ajan. Kyseisen saavutuksen ansiosta Uriah Heep ansaitsi yhdysvaltalaisen Grammy-palkinnon eurooppalaisen vastineen Golden Lion -palkinnon.

Kahden balladin väliin Salisburyn ykköspuolella sijoittuu Boxin, Byronin ja Hensleyn yhteistyötä edustava Time to Live, joka progevaikutteidensa lisäksi sisältää elementtejä myös Uriah Heepin brittiläisiltä hardrockkollegoilta. Salisburyn kakkospuolen avaa täysin Hensleyn käsialaa oleva ja hardrocktyyliä edustava High Priestess. Salisburyn jenkkiversiolla High Priestessin tilalla on niin ikään Hensleyn käsialaa oleva kappale Simon the Bullet Freak.

Muilta osin albumin kakkospuolen täyttää sen 16-minuuttinen nimikappale, jossa on hyödynnetty 26-henkistä orkesteria. Monista osista koostuva Salisbury lienee Uriah Heepin tuotannon kunnianhimoisin sävellys ja se on Hensleyn, Byronin ja Boxin yhteistyötä. Salisburyn laajennetulla deluxe-editionilla Salisburysta kuullaan editoitu neljäminuuttinen versio, jota kaavailtiin julkaistavaksi Yhdysvalloissa singlenä. Kyseisellä deluxe-edtionilla on lisäksi muun muassa ennenjulkaisemattomat versiot The Parkista, Time to Livesta ja Lady in Blackista.

Kriitikoiden taholta Salisbury sai Heepin debyyttiä suopeamman vastaanoton. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumi ei siitä huolimatta noussut listoille. Sen sijaan Suomessa oltiin jo tässä vaiheessa valmiita Uriah Heepille ja Salisbury nousikin täällä listakärkeen. Helmikuussa 1971 ilmestyneen albumin julkaisijana oli Britanniassa Vertigo Records ja Yhdysvalloissa Mercury Records.

Lokakuussa 1971 yhtyeen kotimaassa Britanniassa Bronze Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Look at Yourself on Uriah Heepin kolmas studioalbumi. Sitä voi myös pitää yhtyeen uran eräänlaisena varhaisena huipentumana. Look at Yourself lasketaan nimittäin seuraajansa ja seuraavana vuonna ilmestyneen Demons and Wizardsin kanssa Heepin tuotannon kaikkein laadukkaimpiin pitkäsoittoihin lukeutuvaksi.

Singleformaatissa albumilta julkaistiin lyhennettyinä versioina sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa albumin nimikappale sekä Hensleyn ja Byronin yhteistyötä edustava upea July Morning. Niistä ensimmäinen näki päivänvalon nelivitosena jo pitkäsoiton ilmestymisvuotena ja jälkimmäinen vasta vuonna 1973. July Morningin moog – osuuksista vastasi Manfred Mann ja Look at Yourselfin lopun suoranaisesta rytmillisestä ilotulituksesta yhtye Osibisa.

Ken Hensley oli leadvokalistina albumin nimikappaleessa ja instrumenttien osalta hän soitti kyseisellä pitkäsoitolla urkujen ja pianon lisäksi myös sähkö- ja akustista kitaraa. Look at Yourselfin kappalemateriaalista laadukkaita revityksiä edustavat erityisesti Hensleyn käsialaa olevat I Wanna Be Free ja Tears in My Eyes. Hieman junnaavampaa pitkäsoiton päätöskappaletta Love Machine olivat Hensleyn lisäksi työstämässä kitaristi Mick Box ja solisti David Byron. Sitä vastoin Hensleyn ja Byronin yhteistyötä edustava jylhä Shadows of Grief saa kantaa albumin unohdetun klassikon titteliä. What Should Be Done on pitkäsoiton balladihelmi.

Vuonna 1996 ilmestynyt pitkäsoiton remasteroitu versio sisältää kaksi ja vuoden 2003 Deluxe Edition seitsemän bonusraitaa, joista viisi puuttuu vuoden 1996 remasterilta. Mielenkiintoisinta antia extroissa edustavat erinomaisen Why-kappaleen varhainen versio sekä BBC-tulkinnat nimikappaleesta sekä What Should Be Donesta. Mick Boxin ideoima pitkäsoiton peilikansi viittaa suoraan albumin nimeen ja siitä heijastuvaa vääristynyttä kuvaideaa hyödynnetään myös yhtyeen jäsenten albumin takakanteen sijoitetuissa kuvissa. Brittilistalla Look at Yourself saavutti parhaimmillaan sijan 39.

Uriah Heepin ensimmäinen vuoden 1972 pitkäsoitto, 19. toukokuuta mainittuna vuonna ilmestynyt Demons and Wizards esitteli yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon, johon kosketinsoittaja Ken Hensleyn, solisti David Byronin ja kitaristi Mick Boxin lisäksi kuuluivat rumpali Lee Kerslake ja basisti Gary Thain. Kiekko käynnistyy upean kitaraintron sisältävällä, singlalong-henkisellä ja myös hitiksi muodostuneella kappaleella The Wizard. Traveller in Time ja Poet’s Justice edustavat albumin raskainta, kitaravetoisinta antia, jota Byronin sävykäs vokalisointi sopivasti keventää.

Ykkössiivun tunnetuin biisi on tietty Heepin suurhitteihin lukeutuva Easy Living, mutta levypuoliskon unohdetun klassikon tittelin ansaitsee kuitenkin upean melodian, vivahteikkaan laulusuorituksen ja pätevän kitaratyöskentelyn tyylikäs yhdistelmä Circle of Hands.

Kakkospuolen avaa Hensleyn kosketinsoitintaiturointia mainiosti esittelevä Rainbow Demon. All My Life on hauska välipala, mutta akustisvoittoisesta Paradisesta ja kosketinsoitinten hallitsemasta The Spellistä muodostuva medley päättää pitkäsoiton varsin tyylikkäästi. Demons and Wizardsin aikoihin Uriah Heep myös vieraili ensi kertaa Suomessa ja soitti tuolloin Ruisrockin pääesiintyjänä.



Levytysten osalta Heepin klassikkoalbumien sarjaa jatkoi vielä vuoden 1972 lopussa ilmestynyt The Magician’s Birthday. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyvät mm. singlemenestys Sweet Lorraine, upeat balladit Rain ja Tales, sekä albumin pitkä ja vakuuttava nimikappale. Niin ikään singlenä Saksassa ilmestynyt Spider Woman saavutti sijan 14. Ilmestymisaikanaan The Magician’s Birthday vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita, mutta tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet positiivisempia.

Vuoden 1973 tammikuussa alussa taltioitiin brittiläisestä hardrockmaisemasta erinomaisen kuvan antanut livealbumi, tupla Uriah Heep Live. Vuoden 1973 saldoon lukeutui myös mainitun vuoden syyskuussa ilmestynyt ja brittilistalla sijan 18. tavoittanut pitkäsoitto Sweet Freedom, jonka huippuhetkiä ovat erityisesti singlehitti Stealing sekä nimiraita Sweet Freedom. Mainitulla albumilla Uriah Heepin todettiin alkaneen tutkia uusia musiikillisia tyylejä yhdistelemiensä progen ja heavyn vastapainoksi.

Ensimmäisinä Uriah Heepin klassikkotuotannosta ahkeraan kuunteluuni päätyivät 1980-luvun jälkipuoliskolla kasettiformaatissa hankitut Look at Yourself ja Demons and Wizards. Vuoden 2012 Ilovaarirockissa Uriah Heep Legends, jonka linepissa olivat mukana Ken Hensley, Lee Kerslake ja Paul Newton, soitti varsin onnistuneen ja hittipainotteisen keikan.

Pertti Pulkkanen