Fleetwood Mac - Peter Greenin vuodet

Kitaristi Peter Greenin luotsaamana Fleetwood Mac oli eräs 1960-luvun lopun brittibluesin keskeisimmistä edustajista. Yhtyeen tuonaikaiseen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi kitaristit Danny Kirwan ja Jeremy Spencer ja rytmiryhmään jo tuolloin rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie, joiden myötä yhtye otti nimensä. Varhaisen Fleetwood Macin albumeista laadukkaimmat lienevät kaksi ensimmäistä, eli Peter Green's Fleetwood Mac ja Mr. Wonderful. Tuonaikaisiin klassikkokappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi Albatross, Man of the World, Need Your Love So Bad sekä Oh Well. Peter Green jätti Fleetwood Macin vuonna 1970, mutta vielä seuraavana vuonna ilmestyi hänen aikaisista nauhoituksistaan koostuva ja varsin laadukas pitkäsoitto Original Fleetwood Mac.

Sittemmin menestyksekkään uran popmusiikin parissa esimerkiksi vuosina 1977 ja 1987 ilmestyneillä albumeillaan Rumours ja Tango in the Night luonut Fleetwood Mac aloitti uransa kitaristi Peter Greenin perustamana bluesyhtyeenä Lontoossa vuoden 1967 aikana. Aloituskokoonpanossa olivat Greenin lisäksi mukana rumpali Mick Fleetwood, kitaristi Jeremy Spencer sekä basisti Bob Brunning, jonka paikan John McVie otti pian Fleetwood Macin soitettua debyyttikeikkansa National Jazz & Blues Festivaalilla Windsorissa 13. elokuuta 1967.

Ennen Fleetwood Macin heinäkuuhun 1967 ajoittunutta perustamista Peter Green oli soittanut John Mayallin johtamassa The Bluesbreakersissä Eric Claptonin jälkeen ja saavuttanut mainetta yhtyeen toisella albumilla, helmikuussa 1967 ilmestyneellä pitkäsoitolla A Hard Road. Mick Fleetwoodin kanssa hän oli soittanut yhtyeissä Peter B's Looners ja The Shotgun Express, joista jälkimmäisessä solistina oli vaikuttanut nuori Rod Stewart.

Rumpali Ansley Dunbarin jätettyä Bluesbreakersin ja siirryttyä The Jeff Beck Groupiin Green ehdotti Mayallille hänen tilalleen Mick Fleetwoodia. Mayall suostui ja Fleetwoodista tuli The Bluesbreakersin uusi rumpali. Mayall tarjosi Greenille vapaata nauhoitusaikaa, jonka tämä, Fleetwood ja McVie hyödynsivät nauhoittamalla viisi biisiä. Niistä yksi oli instrumentaalikappale, jolle Green antoi tulevan yhtyeensä rytmiryhmän mukaan nimeksi Fleetwood Mac Macin ollessa lyhennys McViestä. John McVie halusi tässä vaiheessa pysytellä Mayallin yhtyeessä ja kitaristi Jeremy Spencerin lisäksi yhtyeen lineupin täydensi hetkeksi basisti Bob Brunning. McVie liittyi kuitenkin yhtyeen pysyväksi basistiksi ainoastaan viikkoja myöhemmin.

Helmikuussa 1968 Blue Horizon julkaisi Fleetwood Macin esikoisalbumin Peter Green's Fleetwood Mac. McVie oli jo osallistunut mainitun albumin nauhoituksiin Bob Brunningin bassottelemaa kappaletta Long Grey Mare lukuun ottamatta. Fleetwood Macin esikoispitkäsoitosta muodostui menestys, sillä se saavutti brittien albumilistalla neljännen sijan siitä huolimatta, ettei albumilta julkaistu lainkaan singlejä. Bluesklassikoista albumilla versioituvat Elmore Jamesin Shake Your Moneymaker ja Robert Johnsonin Hellhound on My Trail. Oman tuotannon parhautta edustavat esimerkiksi Greenin käsialaa olevat Looking for Somebody ja upea blueshidastelu I Loved Another Woman.

Myöhemmin samaisen vuoden aikana, eli huhtikuussa ja elokuussa ilmestyneet singlet Black Magic Woman ja Need Your Love So Bad, joista ensiksi mainitusta Santana julkaisi menestyksekkään coverinsa vuonna 1970 ilmestyneellä toisella albumillaan Abraxas, sijoittuivat brittilistalla 40 suosituimman joukkoon.

Fleetwood Macin toinen albumi Mr. Wonderful ilmestyi elokuussa 1968. Sen tunnetuinta covertuotantoa edustaa Dust My Broom ja oman tuotannon kultahipuista mainittakoon pikaisesti revittelevä Stop Messin’ Round ja slovariosastoon tyylikkäästi kallistuva Love That Burns. Mr. Wonderful oli taltioitu livenä studiossa ja yhtyeen ystävä, Chicken Shack -yhtyeen solisti ja kosketinsoittaja Christine Perfect vaikutti myös Mr Wonderful - albumilla kosketinsoittajana. Brittilistalla Mr. Wonderful sijoittui kymmenenneksi ja Suomessa kuudenneksi.

Pian mainitun pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Fleetwood Macin kokoonpanon täydensi vasta 18-vuotias kitaristi Danny Kirwan. Hänen varhaisempi yhtyeensä oli ollut etelälontoolainen bluestrio Boilerhouse basisti Trevor Stevensin ja rumpali Dave Terreyn kanssa. Tunnusmerkistään käyneine vibraattoineen ja omaleimaisella tyylillään Kirwanin voi todeta tuoneen yhtyeen soundiin uuden ulottuvuuden.

Marraskuussa 1968 ilmestyneestä instrumentaalituotantoa edustaneesta singlestä Albatross muodostui Fleetwood Macille listaykkönen Euroopassa. Mainitussa biisissä leadia soittivat sekä Green että Kirwan.

Tammikuussa 1969 ilmestyi Fleetwood Macin ensimmäinen kokoelma-albumi English Rose, jolle sisältyi puolet Mr. Wonderfulin tuotannosta ja lisäksi uusia Kirwanin käsialaa olleita biisejä. Menestyksekkäämmäksi kokoelma-albumiksi osoittautui silti elokuun ensimmäisenä 1969 ilmestynyt ja brittilistalla sijan 18. tavoittanut The Pious Bird of Good Omen, joka sisälsi useita singlekappaleita B-puolineen sekä biisejä, joissa Fleetwood Macia kuultiin Eddie Boydin säestäjänä.

Ollessaan kiertueella Yhdysvalloissa tammikuussa 1969 Fleetwood Mac nauhoitti pian tämän jälkeen sulkeutuneilla Chessin studioilla albumin Fleetwood Mac in Chicago useiden keskeisten bluesartistien, kuten Willie Dixonin, Buddy Guyn ja Otis Spannin kanssa. Kyseessä olivat Fleetwood Macin viimeiset puhtaat blueslevytykset yhtyeen siirtyessä tämän jälkeen rockorientoituneempaan ilmaisuun.

Immediate Records julkaisi Fleetwood Macilta huhtikuun alussa 1969 hitiksi Euroopassa osoittautuneen balladituotantoa edustaneen singlen Man of the World, jonka B-puolella on Jeremy Spencerin vokalisoima rockiloittelu Someone's Gonna Get Their Heads Kicked In Tonite. Suomessa molemmat edellä mainitut kappaleet päätyivät 1970-luvun puolivälissä rockryhmä Ronski & Exoticin coveroimiksi. Yhtyeen esikoisalbumilla niistä ensiksi mainitusta kuullaan tosin instrumentaaliversio.

Fleetwood Macin uudeksi levy-yhtiöksi, jonka artistina yhtye sittemmin pysyi uransa loppuun saakka, valikoitui Warner Bros Records. Syyskuussa 1969 ilmestyi Fleetwood Macin kolmas studioalbumi Then Play On. Sen Yhdysvalloissa julkaistu painos sisälsi lisäksi singlehitin Oh Well. Then Play Onilla julkaistut kappaleet edustivat Greenin ja Kirwanin sävellystuotantoa ja niiden huippuhetkiin lukeutuvat Greenin Rattlesnake Shake ja Kirwanin Coming Your Way. Lisäksi mukana oli yksi sävellys sekä Fleetwoodilta että McVieltä. Britanniassa Then Play On sijoittui neljänneksi ja oli Suomessa parhaimmillaan sijalla 13. Vuonna 2013 Then Play Onista julkaistiin remasteroitu CD-versio, jonka bonuskappaleisiin lukeutuvat muun muassa Oh Wellin molemmat osat.



Jeremy Spencer työsti tyylillisesti 50-luvun rockia muistuttaneista kappaleista koostuneen sooloalbuminsa, jolla häntä säestivät Fleetwood Macin muut muusikot Greeniä lukuun ottamatta. Greenin viimeinen levytys Fleetwood Macin kanssa oli huhtikuussa 1970 yhtyeen kolmannen Yhdysvaltain-kiertueen aikaan Warner Reprisen studioilla Hollywoodissa taltioitu single Green Manalishi (With the Two Prong Crown) / World in Harmony.

Samaisen vuoden toukokuussa ilmestyneen singlen paraatipuolta yhtye oli soittanut jo helmikuussa 1970 Boston Tea Partyssa. Siellä yhtye soitti 5.–7. helmikuuta 1970 kolme konserttia, joista julkaistiin 80-luvun aikana albumi Live in Boston. 1990-luvun lopussa Snapper Music julkaisi mainituista konserteista laajemman, remasteroidun ja kolmesta osasta koostuvan kokoelman.

Brittiheavyn keskeisiin edustajiin lukeutuva Judas Priest levytti Green Manalishista coverinsa vuonna 1978 ilmestyneelle albumilleen Hell Bent for Leather. Liveversio mainitusta kappaleesta julkaistiin Priestin seuraavana vuonna ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Unleashed in the East.

Huhtikuussa 1970 Peter Green päätti jättää Fleetwood Macin yhtyeen saatettua päätökseen Euroopan-kiertueensa. Greenin viimeinen konsertti Fleetwood Macin riveissä oli 20. toukokuuta 1970. Tuolloin yhtye ylitti soittoaikansa ja sähköt katkaistiin Mick Fleetwoodin jatkaessa silti edelleen rummutustaan.

Fleetwood Macin tuotannosta etenkin esikoisalbumi Peter Green’s Fleetwood Mac on säilynyt eräänä tyylisuuntansa todellisista muotovalioista. Esimerkiksi Bluesbreakers with Eric Claptonin tavoin Fleetwood Macin debyytti lukeutui Albert Järvisen kokonaisuudessaan opettelemiin levyihin.

Peter Greenin aikainen Fleetwood Mac oli Suomessa varsin suosittu ja yhtye konsertoi Helsingin Kulttuuritalolla kolmeen eri otteeseen vuosien 1968 ja 1969 aikana. Konserteista ensimmäinen soitettiin 22. marraskuuta 1968, joka oli myös Albatross-singlen julkaisupäivämäärä. Vuonna 1969 Fleetwood Mac konsertoi samaisessa paikassa maaliskuun viimeisenä ja yhdestoista marraskuuta, jolloin yhtye soitti kaksi konserttia.

Itselleni ensimmäinen hankinta Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin tuotannosta oli kokoelma Looking Back on Fleetwood Mac 80-luvun lopulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa tarjolla oli kolmen CD:n kooste The Blues Years. Laadukkuudestaan huolimatta siltä jää puuttumaan muutamia ydintuotantoon lukeutuvia kappaleita, joiden vastapainoksi mukana on useita Dust My Blues -muunnelmia. Vuosien 1968–1970 tuotannollaan Fleetwood Mac sijoittuu joka tapauksessa vaivattomasti brittibluesin terävään kärkeen.

Pertti Pulkkanen