Canned Heat - eräs keskeisimmistä yhdysvaltalaisista bluesyhtyeistä

Vuonna 1965 Los Angelesissa perustettu Canned Heat on eräs keskeisimmistä yhdysvaltalaisista bluesyhtyeistä. Sen johtohahmoja olivat solisti Bob "The Bear" Hite ja kitaristi Alan "Blind Owl" Wilson. Canned Heatin klassikkotuotantoa edustavat etenkin albumit Boogie with Canned Heat, Hallelujah ja Future Blues. Yhtyeen tunnetuimmat hitit ovat Alan Wilsonin leadvokalisoimat On the Road Again ja Going Up the Country. Alan Wilson edesmeni 1970 ja Bob Hite 1981. Canned Heatin nykyisen lineupin pisimpään mukana ollut jäsen on jo vuoden 1968 kakkosalbumilla Boogie with Canned Heat soittanut Fito de la Parra.

Canned Heat on yhdysvaltalainen, 1960-luvun puolivälissä Los Angelesissa perustettu bluesrockyhtye. Vaikka bändin levytystuotantoon sisältyy runsaasti sen omaa tuotantoa edustavia kappaleita, Canned Heat on tullut lisäksi tunnetuksi bluesin originaaliartistien ja heidän levytystuotantonsa promoajana.

Canned Heatin perustajajäsenet, kitaristi/solisti Alan Wilson sekä solisti Bob Hite olivat itse todellisia bluesentusiasteja ja blueslevyjen keräilijöitä. Nimensä yhtye otti Tommy Johnsonin vuoden 1928 tuotantoa edustavasta kappaleesta Canned Heat Blues. Wilsonin ja Hiten lisäksi Canned Heatin kuuluisimpaan kokoonpanoon kuuluivat basisti Larry Taylor, ainoana lähes originaalijäsenenä edelleen mukana oleva rumpali Fito de la Parra sekä kitaristit Henry Vestine sekä väliaikaisesti hänen paikkansa ottanut Harvey Mandel.

Canned Heat esiintyi sekä Montereyn vuoden 1967 popfestivaaleilla että Woodstockin mammuttifestivaaleilla kahta vuotta myöhemmin. Canned Heat osoittautui erääksi hippikulttuurin suosituimmista edustajista. Yhtyeen levytystuotannosta kansainvälisiksi hiteiksi muodostuivat Alan Wilsonin vokalisoimat On the Road Again ja myös Woodstock-elokuvan alussa kuultu Going Up the Country sekä Let's Work Together.

Albumikokonaisuuksien osalta Canned Heatin legendaarisimman tuotannon käynnisti tammikuussa 1968 ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto Boogie with Canned Heat. Toisin kuin yhtyeen nimeä kantava ja edellisenä vuonna ilmestynyt esikoisalbumi, Boogie with Canned Heat koostuu suurimmaksi osaksi yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Boogie with Canned Heatistä muodostui Canned Heatin menestynein pitkäsoitto, joka saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan kuudennentoista sijan ja oli brittilistalla jopa viidentenä.

Boogie with Canned Heatin kappaleista On the Road Again kohosi top teniin ja myös Aphetamine Annie saavutti teemastaan huolimatta mainittavaa radiosoittoa. Pitkäsoiton päättävä yksitoistaminuuttinen ja Larry Taylorin käsialaa oleva Fried Hockey Boogie on varhaisin esimerkki Canned Heatin pitkistä jamittelukappaleista.

Boogie with Canned Heatin vuonna 2005 ilmestyneen CD-version bonusraitoina olivat kuusi alun perin singleformaatissa ilmestynyttä kappaletta, niiden joukossa suurmenestykset On the Road Again ja Going Up the Country. Rolling Stoneen Boogie with Canned Heatistä laaditun arvion mukaan An Owl Songissa kuullaan Alan Wilsonin vahvin laulusuoritus kautta aikojen.

Marraskuun alussa 1968 ilmestynyt Canned Heatin seuraava pitkäsoitto Living the Blues on tupla-albumi. Sen kappaleista Going Up the Country lukeutuu yhtyeen tunnusbiiseihin. Brittibluesin kummisetä John Mayall vierailee pianistina albumin kappaleissa Walking by Myself ja Bear Wires, ja Dr. John kappaleessa Boogie Music.

Living the Bluesin jälkimmäisen albumin täyttää kokonaisuudessaan kahdelle levypuoliskolle jaettu ja kokonaiskestoltaan 41-minuuttinen, livenä taltioitu Refried Boogie. Myös ensimmäisen albumin kakkospuolelle sijoitettu Parthenogenesis on kestoltaan lähes 20 minuuttia. Living the Bluesista muodostui ensimmäinen kaupallisesti menestynyt tupla-albumi.

Heinäkuussa 1969 ilmestynyt Canned Heatin neljäs pitkäsoitto Hallelujah jäi yhtyeen legendaarisimman lineupin joutsenlauluksi. Henry Vestine nimittäin jätti Canned Heatin ennen yhtyeen seuraavan pitkäsoiton nauhoituksia.

Vaikka Hallelujahille ei sisälly varsinaisia hittejä, kyseessä on tasaisen vahva albumikokonaisuus, jonka parhaimmistosta nostettakoon pikaisesti esiin Alan Wilsonin käsialaa oleva ja myös hänen leadvokalisoimansa tyylitajuisen ärhäkkä Time Was sekä albumin päätösraita Down in the Gutter, But Free. Vuonna 2001 ilmestynyt Hallelujahin CD-versio sisältää perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta, joiden joukossa ovat muun muassa Time Wasin ja Sic 'em Pigsin singleversiot.

Kolmas elokuuta 1970 ilmestyneellä Canned Heatin seuraavalla albumilla Future Blues kuultiin yhtyeen pitkäsoitoista ainoana Harvey Mandelin kitarointia. Sekä Mandel että Larry Taylor ehtivät lähteä Canned Heatistä ennen Future Bluesin ilmestymistä. He ryhtyivät musiikilliseen yhteistyöhön John Mayallin kanssa.

Keskeinen biisintekijä Alan Wilson menehtyi jo syyskuun kolmantena samaisena vuonna. Wilbert Harrisonin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Let's Work Together muodostui hitti ja London Bluesissa vierailevana muusikkona kuultiin Dr. Johnia. Vuonna 2002 ilmestyneellä Future Bluesin CD-versiolla on mukana viisi bonuskappaletta.

Canned Heatin keskeisimmistä jäsenistä Wilson edesmeni siis jo syyskuussa vuonna 1970, Hite huhtikuussa 1981 ja Taylor elokuussa 2019. Yhtyeen myöhäisemmissä kokoonpanoissa ovat kitaroineet esimerkiksi Walter Trout ja Junior Watson.



Syksyllä 2013 tarjoutui tilaisuus todentaa Tampere-Talossa keikkakontekstissa hyvässä vedossa ollut ja rytmiryhmältään legendaarinen Canned Heat. Future Bluesin kappaleiden osuus osoittautui setissä melko runsaaksi ja ainoa pettymys konsertissa oli se, ettei Harvey Mandel ollut mukana Canned Heatin lineupissa, vaikka keikkaa oli etukäteen mainostettu nimenomaan eräänlaisena yhtyeen Woodstock-kokoonpanona. Setin huippuhetkinä mieleen jäivät Future Bluesin nimikappale, klassikkohitti On the Road Again sekä Time Was.

Canned Heatin legendaarisesta tuotannosta edelleen jatkuvan diggauksen kohteena ovat olleet etenkin albumit Boogie with Canned Heat, Hallelujah sekä Future Blues, joista viimeksi mainittu löytyi originaalipainoksena 1990-luvun puolivälissä.

Pertti Pulkkanen