Miten käy filosofeilta pop?
13.04.2009
Eipä ole filosofia suuremmissa määrin minulle tuttua. Lukiossa luettiin Esa Saarisen kirjaa, eikä intoa asioiden tarkempaan selvittämiseen ole sen koommin ollut. Yliopistolla yritin joskus perehtyä asiaan, erityisemmin estetiikkaan, mutta pienen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostus lopahti. Tylsää touhua, eikä eksistentialismin lisäksi – sikäli kuin se filosofiaksi lasketaan – ala ole liiemmin tuttu. Ristiriitaisin tunnelmin tuli siis tartuttua filosofisen aikakauslehden niin & näin popteemanumeroon.
Vaan kuinkas kävikään? Lehti osoittautui popsisällöltään todella mielenkiintoiseksi. Vähiten asiaan ei liene vaikuttaneen se, että suuri osa sisällöstä on helppolukuista, ymmärrettävää ja vain paikoin akateemista. Popia käsitellään monesta eri kulmasta ja mukaan mahtuu niin tekstien tulkintaa, kulttuurintutkimuksellista otetta, kritiikin pohdintaa sekä tietenkin filosofiaa, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävällä tavalla. Seuraavassa hieman lehden sisällöstä.
Varsinaisen pop-osion ulkopuolelle rajattu sosiologi Simon Frithin artikkeli huonosta musiikista on perusteellinen ja oivaltava. Toisaalta, niin ovat hänen useimmat tekstinsä. Frith pohtii artikkelissaan myös arvottamisen perusteita, ja se lienee suositeltavaa luettavaa kaikille arvostelijoille. Vaan on tekstissä jotain myös yleisemmin populaarimusiikkikulttuurista kiinnostuneille. Kritiikkejä pohtivat muutkin. Samuli Knuuti kirjoittaa siitä, miksi popista on mielipiteitä ja miksi siitä voi kirjoittaa niin kuin siitä kirjoitetaan. Samalla olen aistivinani rakkaudentunnustuksen tälle tekstien lajille, jossa onnistuneelle suoritukselle ei voi määritellä melkein minkäänlaisia kriteerejä. Kriitikko Tomi Nordlund taas pohtii omassa tekstissään kriitikon valtaa ja tekee mielenkiintoisia huomiota Rumban ja Soundin kritiikillisistä eroista. Markku Roinila esittää Joe Carduccin Rock and the Pop Narcotic -teoksen pohjalta ajatuksia popkritiikin luonteesta, kriitikostakin.
Jarkko S. Tuusvuori kysyy, miten poppareilta käy filosofia. Monesti se on käynyt, ainakin biisimateriaalina; tukena tälle on läpi lehden esiintyvät listat tämänkaltaisista yhteyksistä. Tommi Uschanovin teksti taas esittelee popin ja filosofian välisten yhteyksien historiaa, ja tulee samalla näyttäneeksi kuinka laajasti molemmat käsitteet voidaan ymmärtää. Otto Talvion väitteet popista ovat häntä aiemmin lukeneille tutun oloisia, kuten myös niiden paikoitellen melko yllätyksetön provosoinnin yritys. Teksti on helppoa, kuten toisaalta Talvion kohteetkin, sekä kevyttä kuten Anna Lahelman kirjoitus brittipopista.
Popkäsitteen alaisuuteen mahtuvien aiheiden kirjo on laaja: Varpu Rantala miettii, mitä black metalin teokset kysyvät sekä miksi ja miten ne panevat ajattelemaan. Timo Miettinen pohtii kohtuullisen akateemisesti Joni Mitchellin musiikin sekä kuvataiteen välisiä yhteyksiä, kun taas Kivi Larmola kirjoittaa rakkaudella The Whosta, Tommysta, modeista sekä Pete Townshendin uskonnollisuudesta. Mikko Meriläisen artikkeli Princestä luotaa miehen tuotantoa läpäisevän uskonnollisuuden ja seksuaalisuuden välisiä rajoja.
Syvempää analyysia löytyy mm. Kari Kallioniemeltä, joka pohtii julkisuushakuisuutta ja tähteyttä sekä taiteilijan pyhyyttä. Artikkeli on ehdottomasti lehden mielenkiintoisinta antia, ihan jo siksi ettei taiteilijaan liitettyä mystiikkaa käy ohittaminen populaarikulttuurinkaan kohdalla. Jukka Kortti taas päätyy kirjoittamaan avainkokemuksista populaarikulttuurissa pohdittuaan metallin suosiota pohjoisessa. Oivaltava kirjoitus luotaa tällaisten tapahtumien merkitystä myöhemmille ajoille. Roinilan syväluotaava teksti harmonisesta ristiriidasta tuntuu mielenkiintoiselta, mutta en ole varma ymmärsinkö siitä mitään.
Parhaimmillaan tekstit ovat silloin, kun näkökulmat ovat äkkivääriä tai tekstistä - kevyestäkin - välittyy intohimo. Juha Sihvolan rockpohdinta näyttää kuinka tie Iggy Popista vie helposti Tumppi Varoseen. Juuso Rahkola taas päätyy Iggystä matkustamaan Kraftwerkin raiteilla pohtien yhtyeen erityislaatuisuutta. Antti Arnkilin ajatukset nykyisen powerpopin ja high school -elokuvien välisistä yhteyksistä ovat hauskoja, ja näkökulma innostavan poikkeava.
Monet jutut perustuvat kirjoihin: Mutiny!-mies Janne Mäki-Turja esittelee no wavea kirjoittamalla Byron Coleyn & Thurston Mooren viimevuotisesta kirjasta, kun taas Antti Keskinen kirjoittaa hyvästä (Can´t Stop, Won´t Stop. Hiphopsukupolven historia) ja huonosta (Hip Hop and Philosophy. Rhyme to Reason) hip hopia käsittelevästä kirjasta, vaikkei mikään tietenkään ole yksiselitteisesti jompaakumpaa. Myös Jukka Mikkonen ja Tuomas Nevanlinna päätyvät omissa jutuissaan myötäilemään Keskisen mielipidettä filosofiaa ja populaarikulttuuria väkisin naittavien teosten huonoudesta.
Teksteillä on myös muuten tärkeä osa lehden sisällön rakentumisessa. Arttu Tolonen pohtii laulun tekstejä proosana erotuksena sille, että ne yleensä nähdään lyriikkana. Hyvä näin, aiheestahan voisi kirjoittaa laajojakin esityksiä. Teemu Taira taas pohtii sanomallisesti köyhän poplyriikan merkityksellisyyttä, esimerkkinään Pixies-yhtyeen sanoituksia. Eeva Maria Korsisaaren käsittelyssä ovatkin sitten rakkauslaulut, joiden luonnetta hän pohtii Sapfosta alkunsa saaneen mutta nykyisin ilmeisen miehisen tradition kautta.
Ehkä yllättävin ja jollain oudon perverssillä tavalla kiihottavin lehden artikkeleista on Bernt Östermanin toisella kotimaisella kirjoitettu selvitys siitä, miksi filosofi Theodor Adorno olisi voinut olla The Beatlesin viides jäsen.
Kaiken edellä mainitun lisäksi lehdestä löytyy The Micragirlsin ja Pintandwefallin haastattelut, Maritta Kuulan kirjoitus musiikillisesta kriisistä ja Thee Ultraa Bimboosin Susanna Rapinojan kirjoitus elämisestä popissa. Haastatteluista on pidemmät versiot lehden virtuaalijatkeessa, ja jottei lukeminen heti loppuisi, on siellä aiheesta muutakin.
Eikä tässä edes kaikki: lehti on myös visuaalisesti näyttävä. Tarjolla on Jari Kääriäisen komeita valokuvia muusikoista sekä Rauha Mäkilän maalaustaidetta. Hieman tosin ihmetytti, kuinka Frithin huonoa musiikkia käsittelevän artikkelin yhteyteen oli eksynyt kaksi kuvaa Cleaning Womenista. Toivottavasti toimituskunta ei yritä vihjailla jotain, koska väärässähän he siinä tapauksessa ovat. Vaikka Suomessa ei varsinaista akateemisen popin perinnettä (ainakaan vielä) ole, on mukava huomata kuinka muutama entinen ja nykyinenkin muusikko koettelevat yliopistolla ajattelukykynsä rajoja. Tähänkin julkaisuun heidän kirjoituksiaan on eksynyt, onneksi.
Lehdestä kasvaa lukuisine erilaisia näkökulmia popiin tarjoavine artikkeleineen hieno kokoelma, joka ei lainkaan häpeä hyllyssä joutuessaan aihetta tarkoituksellisen perusteellisesti käsittelevien kirjojen seuraan. niin & näin:in popteemanumero onkin eräänlainen zinen ja artikkelikokoelman välimuoto. Tällaista asioihin paneutumista ja siitä tekijälleen syntyvän riemun välitystä toivoisi myös suomalaiseen painettuun musiikkijournalismiin.
Teksti: Jani Ekblom, kuvat: Ilkka Valpasvuo
