Pienet

Pienet – Toukokuu 2009

13.05.2009


Arkadia Arkadia: A Drop for the Past

Etelä-Pohjanmaalla juurensa kasvattanut Arkadia palaa parin vuoden jälkeen, eikä meno ole juuri muuttunut sitten edellisen Circle of Distress kiekon. Ryhmän työstämä metalli on melodista mutta rujoa, eikä tuotos sovi oikein mihinkään olemassaolevaan kategoriaan. Toisaalta kappaleiden runsaat melodiset osat viittaavat brittein saarten pitkään metalliperinteeseen, mutta samalla mukana on pärisevää mustuutta jossa on deathin, blackin, thrashin sekä jopa punkin palasia. Pääosin kiivastempoiset kappaleet vievät pakettia vauhdilla eteenpäin, tosin välillä yhtye on ideoitaan nopeampi. Laulu on yhdistelmä ärinää, kärinää sekä puhdasta vokalisointia ja soundien tavoin sekin tuntuu laadullisesti vähän heittelehtivän kappaleesta toiseen. Arkadialla on epäilemättä selkeä visio toimistaan ja tavoitteistaan, mutta materiaalin ja tyylin hajanaisuudesta johtuen ne jäävät edelleen tavoittamatta.

Mika Roth
Constantine Constantine: A Play of Minds

Constantine tietää ettei pyörää keksitä näillä eväillä uudestaan, mutta yhtye ei välitä moisesta ainakaan saatteen mukaan tippaakaan vaan painaa nahkahousut natisten omaa kasarimetallia maisemaan. Mutta riittääkö kova yritys ja usko, kun Iron Maiden on jo olemassa ja Edguykin perustettiin jo aikaa sitten?

Keskitytään ensin positiiviseen: viisimiehinen orkesteri tietää mitä tekee ja osaa myös tehdä sen oikein. Kappaleet täyttävät kaikki laukkametallin ja Blind Guardianin bardi-fiilistelyn kriteerit, eikä tekniseltä puolelta löydy pahaa sanottavaa. Soundit ovat kohdallaan, sovituksia on mietitty ja vokalisti omaa kunnon palkeet sekä riittävän karisman vaativaan työhönsä. Ongelmana on kuitenkin se, että kolmesta kappaleesta yksikään ei nouse edellä mainittujen orkestereiden tasolle, eikä oikeastaan lähellekään niitä. Constantine hallitsee sarkansa, mutta pelto ei ole sen oma.

Mika Roth
Ekstensio Ekstensio: Promo 08

Ekstension ensimmäinen promo-levy sisältää kokonaista kaksi kappaletta, joten syvällisen analyysin tekeminen on näytteen perusteella mahdotonta. Päivässä narulle kiskaistu kiekko on vajaan yhdeksän minuutin mittainen tylyn suomenkielisen metallin rautaisannos. Äidinkielen valitseminen on aina rohkea veto, mutta Ekstensiolla tuntuu olevan sen verran sanottavaa, ettei valintaa tarvitse katua. Nopeatempoiset kappaleet ovat rakenteiltaan moderneja, teräviä ja voimakkaasti rytmiryhmän työhön nojaavia. Vertailukohdaksi olisi helppo napata Nicole, mutta koska tämä kertoisi yhtyeestä vain yhden puolen, ei moista rinnastusta kannta viedä pitkälle. Pohjois-Amerikkalaisilta modernin metallin tekijöiltä ollaan omaksutta paljon, mutta jo esikoisellaan Ekstensio osaa jalostaa näitä elementtejä, joten tulevaisuus näyttää valoisalta. Nyt vain lisää keikkaa, biisejä ja treeniä niin eiköhän se siitä lähde.

Mika Roth
High Hypnotic High Hypnotic: Medication

Vuosina 2004-2005 High Hypnotic oli tulessa. Bändiltä ilmestyi peräjälkeen kolme demoa, joista jokainen oli looginen, laadullinen ja tyylillinen askel eteenpäin, mutta sitten orksteri katosi tutkasta. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin High Hypnotic palaa neljännen demonsa ja uuden vokalistin voimin takaisin, enkä oikein tiedä mitä odottaa.

Medication on kolmen kappaleen ja lähes kahdeksantoista minuutin kokoinen metallihirviö, jonka luonnetta voisi kuvailla progressiiviseksi, melodiseksi sekä positiivisella tavalla yllättäväksi. Jo ensimmäisenä kuultava nimibiisi osoittaa, että yhtye on yhä elossa, elinvoimainen ja tähän päivään sidoksissa. Biisi kulkee kuin raiteilla, vaikka välillä poiketaankin progen hengessä sivuasemilla. Samalla kaavalla lanataan kaksi muutakin siivua ja lopuksi voikin todeta, että High Hypnotic on täällä taas. Vahvempana ja kypsempänä kuin koskaan.

Mika Roth
Lucidity Lucidity: Relic

Jyväskyläläinen Lucidity ei ollut allekirjoittaneelle aiemmin tuttu, mutta tämä tulee muuttumaan sillä kolmen kappaleen mittainen Relic on alusta loppuun saakka huippuunsa hiottua, taidolla tehtyä sekä suurella sydämellä verta vuotavaa deathin sukuista doomia. Kappaleiden hallitsevin voima on melodisuus, jota orkesteri vaalii taiten. Avauksena kuultava Defiant ei häikäise uniikkiudellaan, mutta Lucidity osaa uuttaa genren klisheistä kaiken tarvittavan, minkä ansiosta kappale saa kylmät väreet laukkaamaan toistuvasti pitkin selkää. Alle neliminuuttinen, rauhaisa ja miltei välisoittomainen My Demise osuu niinikään maaliin, kiitos nerokkaan yksinkertaisten perusrakenteiden. Yhtyeen kyky tiivistää olennainen nousee kuitenkin huippuunsa vasta massiivisella päätösraidalla, joka on todellinen grande finale. Näin laadukasta doom/deathia en ole vähään aikaan kuullut, joten jyväskyläläisille on helppo ennustaa valoisaa tulevaisuutta.

Mika Roth
Lunar Path Lunar Path: Relic

Kun orkesteri ilmoittaa soittavansa eeppistä metallia rock asenteella on vaikea määritellä mistä oikein on kyse. Onko luvassa kenties Within Temptationin hengessä väännettyä tunnelmointia, vai semi-laukkametallia Epican tyyliin? Vajaa kolme vuotta sitten perustettu Lunar Path sujahtaa näiden päiden väliin, sillä merkittävin avainsana Relicilla on tunnelma eikä suinkaan rock tai metalli. Kitaran kuorruttamat ja satunnaisten koskettimien koristelemat koukerot ovat ensisijaisesti melodisia ja vokalisti Janican laulu istuu kokonaisuuteen juuri sillä tavoin kuin pitääkin. Periaatteessa laulu on luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta samalla se luo riittävästi kontrastia. Avausraidaksi valittu Broken World on paketin tarttuvin ralli, joka on myös ainoa jolla yhtye nousee tyystin toiselle tasolle. Mikäli tämäntasoisia siivuja siunaantuu tallenteille myös vastaisuudessa voi bändille toivottaa pitkää ikää ja menestystä, Reliciltä niitä ei löydy.

Mika Roth
Malvo Malvo: Tulikomentoja

Malvo paukuttaa uusimman kiekkonsa seitsemän kappaletta karvan päälle kahteenkymmeneen minuuttiin, eli kiire on kova ja syke korkealla. Räyhäkkään metallin ja pistävän hardcoren väliin sijoittuva mäiske ei häikäise taidokkuudellaan, mutta puuttuva taiteellinen syvyys korvataan voimalla – kyseessähän on kaava, joka havaittiin toimivaksi jo yli kolme vuosikymmentä sitten. Vokaaleissa merkitsee sitä, että ensimmäisellä kotimaisella huudetut rivit ovat hengeltään punkmaisia ja lyyrisilta saavutuksiltaan ei-niin-häikäiseviä. Malvolle on annettava tunnustusta kovasta yrityksestä ja tiukasta asenteesta, mutta niillä ei päästä vielä Gracelandiin saakka. Yhtyeen vakavin ongelma on siinä, että se on liian vakava otettavaksi silkalla huumorilla, mutta hc-suunnassakaan ei mennä silti loppuun saakka. Onko tämä nyt lintu vai kala, ja mitä orksteri itse asiassa hakee? Siinä pari kysymystä joihin olisi hyvä saada vastaus, eikä vastaisuudessa satsaus soundipuolellakaan olisi pahitteeksi.

Mika Roth
Narmer: Corrosion

Kokkolalainen Narmer on toimittanut kolmannen omakustanteensa pöytälaatikosta cd-muotoon täysin omin voimin. Tekemisestä heijastuu myös bändin vision vahvuus, sillä trion teknisestä paahdosta kuuluu, että juuri tällaista musiikkia halutaan tehdä. Myös kolmikon soittotaidosta äänite antaa jykevät todisteet.

Viiden biisin mittainen annos energistä ja teknistä mättämistä kertoo bändissä olevan ainesta, mutta ihan parasta vääntöä bändi ei vielä ole saanut puristettua levylle. Avausraita Wheels tarjoaa tarttumapintaa ja myös tunnelmallisempi Relief erottuu joukosta positiivisella tavalla. Laulupuolella ärjyntä irtoaa vahvasti ja variaatioitakin piisaa, mutta melodisessa laulussa ei ole vielä riittävästi vahvuutta. Mikään mukaansatempaavin kokonaisuus Corrosion ei ole, joten ensi lätylle isompia kertosäkeitä ja ehkä jopa pientä suoraviivaistamista peliin, vaikka kuuntelijan keskittyneisyyden perään huutelu onkin selkeästi osa Narmerin juttua.

Jarmo Panula
Seven Against Seven Against: Demo1

Seven Against orkesterilla kesti yksitoista vuotta saada ensimmäinen demo valmiiksi, mutta parempi myöhään kuin… Ytimekkäästi nimetty demo sisältää neljä raitaa, jotka liikkuvat rokkaavan metallin laajoilla saloilla. Bändin vaikutteet lepäävät selvästi Pohjois-Amerikassa ja mallia on otettu paikallisilta suurilta nimiltä ehkä vähän turhankin hanakasti. Plussaksi on laskettava selkeä linjaus sekä kappaleiden hetkittäin äärimmäisen mallikkaasti toimivat ratkaisut, mutta vastaavasti Seven Against kuulostaa kiusallisen usein kopiolta ja kovin harvoin omalta itseltään. Avausraita Needles and Pills puree pienestä nykimisestä huolimatta mallikkaasti ja päätöksenä soiva Refelction of Youth omaa selkeää potentiaalia, mutta kokonaisuus on kovin rikkonainen. Demo1 ei ole missään nimessä huono tuotos, mutta se osoittaa selkeästi bändin kasvutarpeen.

Mika Roth
Silenzio Silenzio: Citizen Scar

Helsinkiläinen Silenzio on liikkunut johdonmukaisesti kohti raskaampaa ilmaisua ja Citizen Scarilla tämä kehitys kiteytyy neljään kappaleeseen ja vajaaseen yhdeksääntoista minuuttiin, joiden aikana ryhmä heittää peliin koko arsenaalinsa. Lopputuloksesta voi vetää monia johtopäätöksiä. Ensinnäkin Silenzio perustaa työnsä selkeästi ison veden takaiseen metallimaailmaan, jossa termit alternative ja rock ovat vahvasti tuotuina esiin. Toisekseen Citizen Scar on ammattitaidolla luotu kokonaisuus, joka puolustaa ansiokkaasti bändin kunniaa monia isolla (levy-yhtiön) rahalla tehtyjä kiekkoja vastaan. Tyylillisesti Silenzio sijoittuu vauhdikkaan, energisen ja hyvin myyvän modernin rockmetallin muodikkaampaan päähän, sillä orkesteri on rahdun System of a Downia kaupallisempi ja Faith No Morea helpompi lähestyttävä. David Lynchilla hehkutettu Tidal Waves on kiekon selvin pettymys, onneksi se on samalla ketjun heikoin lenkki.

Mika Roth
The Undivine The Undivine: Man-Made Apocalypse

The Undivine jättää melodisuuden toisille ja tarjoaa oman näkemyksensä death metallista juuri niin kalmaisena kuin toivoa sopiikin. Aivan puhdasverisiä kuolottajia jakamattomat eivät kuintekaan ole, sillä keitoksesta pistää nenään selvä thrashin katku, joka vain voimistuu kuuntelukertojen myötä. Viidestä biisistä ei löydy sitä kovinta iskijää eikä orkesteria pääse syyttämään liiallisesti mielikuvituksen käytöstä, mutta kokonaisuutena Man-Made Apocalypse pistää kyllä puntit tutisemaan. Vaikka soundit ovat kuin naapurin puolelta haperon levyseinän läpi kuultuja, saa retkue puhallettua siivuihin kummasti henkeä. Kaikki tekijät viittaavatkin siihen, että lauteilla orkesteri on luokiteltavissa räjähdysherkäksi yhdistelmäksi, mutta persoonallisuuden saralla ja oman soundin työstämisessä on vielä tehtävää. Eikä pieni satsaus tekniseen puoleenkaan ainakaan heikentäisi tulosta ensi kerralla.

Mika Roth
Trauma Field Trauma Field: Mercy

Trauma Field antaa kilpakumppaneilleen melkoisesti tasoitusta uransa toisella demolla, sillä kiekon multaiset soundit ja diskanttipuuro eivät tee lähestymisestä helppoa. Kiekon kolmessa kappaleessa käydään läpi metallin synkempää ja mustempaa laitaa, eivätkä alkuaikojen esikuvat Opeth ja erityisesti My Dying Bride ole vieläkään niin kovin kaukana. Synkkiä sielunmaisemia ja kuolemaa tihkuvia tunnelmia pyritään luomaan minimalistisin keinoin, vaikka kappaleiden keskipituus ylittää vaivatta yhdeksän minuutin rajapyykin, tämä myös onnistuu osin moitteetta. Suttuisten soundien lisäksi kompastuskiveksi muodostuu vokalisointi, sillä niin puhdas vokalisointi kuin räkäinen kärinäkin tuntuvat joutuneen tyystin väärään paikkaan. Osa tästä menee soundien ”laatuun”, mutta osittain kyse on myös tyylin hiomattomuudesta. Samoin sovitukset kaipaisivat lisähuomiota, sillä käännösten ennakoitavuus ja ratkaisujen kaavamaisuus eivät ainakaan tehosta lopputulosta.

Mika Roth




Lukukertoja: 4385
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös