Pienet - Lokakuu 2025
Alkemia: Alkemia
Siitäkin on jo neljä vuotta, kun helsinkiläinen stoneria punkahtavaan kitararockiin ja death’n’rolliin laboratoriossaan sekoitteleva Alkemia avasi pelin Unida / Kääntöpuoli -tuplasinkulla. Soundien räkäisyys oli tuolloin supervoima, eikä alkemistien kaavoja ole lähdetty sen kummemmin muokkaamaan. Tavoitteena on kuuleman mukaan ollut groovaavan livesoundin tallentaminen, missä on myös onnistuttu.
Tuplasinkun mainio nimiralli pamahtaa maisemaan heti kättelyssä, eivätkä tehot ole kadonneet mihinkään. Alkusyksystä 2025 ilmestynyt Höyrypää-sinkku on myös ykkösluokan menovettä, eikä lähes neljän minuutin mittakaan pistä tennareita hyytymään. Bändin soundipakki saattaa olla hetkittäin kapeahko, mutta vastaavasti tehot pidetään jatkuvasti tapissa. Pitkä kitarasooloon nojaava instrumentaaliosuuskin kulkee raiteillaan, eikä kelloa tarvitse vilkuilla. Ns. uusista siivuista 1+1 vakuuttaa nopsaan punkahtavan jenkkisoundin ja svengaavan rytmityön napsahtaessa kohdilleen. Huudetut vokaalit tahtovat jäädä jatkuvasti takariviin, mikä on mahdollisesti ongelmaksikin laskettava asia.
Ryhmän itsensä mukaan nimetty EP ei hienosäädöillä pelaa, eikä millisekunteja laske. Rokki soi, rapa roiskuu ja asenne on kohdillaan. Pieni satsaus budjetin/tekniikan saralla voisi nostaa tehoja, etenkin kun itse moottori on jo kuosissa. Nyt vain tehokkaampia menovesiä laboratorion hämärissä alkemistelelemaan.
Mika Roth
Anton V. Kivi: Huomaa
Pienieleistä ja kantaaottavaa indiefolkia esittävä
Anton V. Kivi on julkaissut viiden kappaleen mittaisen esikois-EP:n. Pikkukiekolla kuullaan kaikki tekijän aiemmin tänä vuonna julkaisemat kolme sinkkua, ja kasassa on tyylillisesti tiivis nippu. Suoranaisesta debytantista tässä ei ole kuitenkaan kyse, sillä Anton V. Kivi esiintyi aiemmin
Matti-nimellä, ihan pitkäsoitonkin julkaisten. Vaan mennyt on mennyttä ja Huomaa-EP on tätä päivää.
Rikas bändisoundi ja poprock ovat historiaa. Nyt vähemmän on enemmän, ja äänessä halki matkan ovat lähinnä mies sekä akustinen kitara. Näiden lisäksi EP:llä soivat kyllä piano ja sello, sekä jonkin verran taustaefektiä, mutta fokus on teksteissä, ongelmia hetkittäin kovinkin ottein ruotivissa sanoissa. Syvältä soutava ja pianoon nojaava
Ave Maria on pakahduttavassa melankoliassaan jo miltei liikaa surumielisyyttä. Onneksi sentään reippaampi
Huhtikuu osaa rakentaa kolkoista aineksistaan energisemmin soivan tuokion, vaikka poliittiset viestit sävyttävät henkilökohtaisten tuskien ruodintaa. Sellosta voimaa saava
Hyvästit käsittelee melodiansa kaarteita kunnioittavasti, kun on jälleen eron aika.
Huomaa on kipuisten tekstiensä puolesta monin kohdin haastavaa kuunneltavaa, vaikka musiikin kauneus samalla huimaa onkin. Tarinoissa ihmiset eivät vain tahdo löytää toisiaan, kivuista ja haamuista ei pääse eroon, eikä valoa enää edes näy tunnelin päässä. Ei suositella pilvisimpinä päivinä kuunneltavaksi.
Mika Roth
Crossroads: Keep On Rising
Crossroads on bändinimenä melko yleinen. Tällä erää kyseessä on Espoosta kotoisin oleva yhtye, joka soittaa melodista ja perinnetietoista rockmetallia. Esikois-EP:n julkaisevan orkesterin soitossa on progehtavaa luonnetta, sekä selkeitä hard rock -vaikutteita, jotka viittaavat vuosituhannen vaihteen kummallekin puolelle. Yhtye ehti vuonna 2019 jo julkaista sinkun ja saada menestystä kisoissa, mutta sittenhän maailma pysähtyi ja jatkoa saatiin odotella.
Keep On Rising on puolen tunnin mittainen järkäle isoja soundeja, äänivalleja ja tuntoja. Joskus rock puskee enemmän pintaan, mutta esimerkiksi asennemetallin kanssa kyynärpäitä hierova
Hell to Pay on jo melkoista runttaa. Taustan kiipparikohottelut pehmentävät maisemia myös
Keep on Rising -raidalla, mutta kovimmallaan kyyti on kylmää. Rokimpaa osastoa edustaa
Nameless One, jolla säkeistöjen takova rytmi ja kertosäkeen iso, iso maisemointi toivat hetkeksi ihan muut orkat mieleen. Pitkällä introlla vahvistettu
Eternal Road avaa taas ovia
Tim Burtonin mustien satujen maailmoihin. Bändi ei muutenkaan usko ’portista täysillä’ filosofiaan, vaan rakenteiden annetaan rakentua ajalla kautta matkan.
Keep On Rising on massiivinen EP niin painoluokan, pituuden kuin kovimpien murikoiden puolesta. Melodiat ja tasapainoinen bändisoundi kääntävät kuitenkin massan eduksi, voiman viedessä eteenpäin. Vokalistin lavea ilmaisu, ahkerointi sovitusten saralla ja tuhti bändisoundi ovat kaikki valttikortteja tulevaisuudessa.
Mika Roth
Destiny Inveiled: Endless
V.R. Label Finland
Turkulainen
Destiny Inveiled perustettiin vuonna 2018, ja rokahtavaa metallia soittavan ryhmän ensimmäinen virallinen sinkku ilmestyi kesällä 2022. Esikois-EP on siis hiukan pidemmän matkan summa, sillä mukana ovat kaikki neljä sinkkua viime vuosilta. Sinkuista
Temple osui alkuvuodesta 2023 kohdalleni. Jo tuolloin vyörytyksen voimallisuus vakuutti, jos nyt jenkkiryskettä versioinut tyyli jättikin vielä tilausta persoonallisuuden lisäannokselle.
Endless kokoaa yhteen kaiken tähän mennessä kuullun, eikä linjaa pääse kutsumaan kovinkaan yhtenäiseksi. Vanhin julkaistu ralli
Black and Hollow ponnauttaa yllättäen pintaan selkeitä thrash-vaikutteita. Eikä suotta, sillä puristelu kulkee
Stam1nan hengessä ylös ja alas. EP:n uusi kipale
Endless yhdistää rohkeasti melodista tarttuvuutta ja lähemmäs death metalia yltäviä äänimaisemia, heittäen peliin jopa perustellun ja ansiokkaan kitarasoolon plus koskettimia. Paljon on kaikkea, mutta sovituksella kaikelle löytyy tilaa. Eeppisemmin ja grungenkin mieleen tuova
Burden möyryää raskaasti päälle viiden minuutin, kasvattaen kokonaisuutta suuntaansa. Mielenkiintoinen avaus tämäkin.
Endless EP esittelee suuntaansa yhä hahmottelevan ryhmän alkutaipaleet. Tyylilajit heittelehtivät vielä jonkin verran, mutta jokaisessa biisissä on ideaa ja ytimet toimivat. Sitten vain lisää ja eteenpäin, kiitos.
Mika Roth
DJ J-Versus: Evdomáda
DJ J-Versus on esimerkillisesti verkostoitunut rap-artisti, jonka nimeen huomaan törmääväni tasaiseen tahtiin. Puolitoista vuotta sitten
Kaikki-albumi summasi nimensä mukaisesti materiaalia yhdeltä aikakaudelta, ja nyt pohjustellaan uuden soololevyn julkaisua. Viiden raidan mittainen Evdomáda on tehty kavereiden kanssa oletettavasti vähäpaineisessa tilassa, eikä näillä boom bap -soundeilla kuulukaan puristaa minkään mistään ikävästi.
Evdomáda tarkoittaa kreikaksi ymmärtääkseni viikkoa, joten ovatko EP:n viisi raitaa kuten työviikko? Siinä tapauksessa isommat vierasduunit on paiskonut kolmella raidalla kuultava
J.P. Onkaloinen. Avauksena soiva
Estrella on starttipuoliuhoa, kun taas rennompi
Se voi viedä pitkään on ikuistettu isommalla sakilla ja positiivisemmalla kulmalla.
Akura ja
Demus ovat mukana menossa ja käsissä on selkeä ykkösraita, joka kantaa vaivatta lähes viisi minuuttiaan. Hilpeää on myös, kun
MC Laakson kera ikuistettu
Luonnonlaki lasketellaan läpi. Soundin raukea lämpö ja tekstin kiireetön kulku ovat tuulahdus positiivisuutta, mikä myös toimii. Epävarmuutta heijastelevalla
Muodin mukaan -vedolla jännitettä mitataan ihan eri määrissä, mutta värit eivät käänny edes nyt pikimustiksi.
Evdomáda kulkee mallikkaasti ja vaikka
Massalin kanssa tehty
Out(ro) on lähinnä lopputekstikamaa, on itse leffa mitä viihdyttävin. Että pitkäsoittoa seuraavaksi?
Mika Roth
Eetu Riikonen: pelkään kuolemaa
Yllätyin iloisesti, kun
Eetu Riikosen uusi EP tuli pinossa vastaan. Vielä enemmän yllätyin, kuin pistin biisit soimaan ja kuultu olikin jotain ihan muuta kuin mitä alkuvuodesta ilmestynyt 2024
Meidän kaupunki -pitkäsoitto edusti. Poissa ovat isosti soiva kitararock ja
Springsteenin henki, tilalle ovat tulleet akustiset kehykset ja runkoonsa asti karsitut sovitukset. Folkimpaa ja suorempaa, mutta
joku myy taas jotakin -ankkuri muistuttaa sentään hiukan menneistäkin ajoista.
Ei ole helppoa sanoa ääneen pelkäävänsä kuolemaa, mutta täsmälleen sitä avauksena kuultava nimibiisi käsittelee. Silkkihansikkaat jäävät käsistä myös
ilona-raidalla, jolla sydän paljastuu ja sielu avataan. Riikonen luottaa akustiseen kitaraan ja lauluun, eikä muuta tarvita, kun tulkinnassa riittää sävyjä ja tasoja. Toki lainakappale
aamu toi, ilta vei heittää pientä maalailua taustalle, mutta fokus on äänessä, sanoissa ja kitarassa. Lämpöä sydämeen tuo
kotikaupungille, jonka soidessa huomaan kaipaavani taas isompaa bändisoundia.
”Mieleni on merisää, se aina yllättää” – sana on edelleen hallussa.
Riikonen säveltää kuuleman mukaan paraikaa kolmatta albumiaan, jolle etsitään julkaisijaa. Toivottavasti maailma on suotuisa artistille ja albumi vielä ilmestyy, sillä biisejä – ja vaikka sähköisiäkin versioita – kuulisi mieluusti enemmän. Nyt kaduttaa, etten tajunnut antaa edelliselle kiekolle sen ansaitsemaa viittä tähteä.
Mika Roth
Half A Map: Working Up the Air
Alkuvuodesta 2023
Half A Map -projekti pisti
Thirsty Crops -albumilla kokeellisempaa rytmileikkiä kehään leijuen jossain ambientin ja elektronisen musiikin yöpuolella. Henki on osin sama myös nyt. Tekno ja IDM ovat lisäksi oivia termejä, kun uutta EP:tä yrittää sovittaa musiikkikartan ruudukolle.
Tuttuun tapaan rytmit sinkoilevat 4/4:n ulkopuolella, perkussiosoundeja on samplattu ja ääniraitoja ladotaan kerroskakuiksi. Niissä tapahtuu alati kaikenlaista, vaikka muutoksia on usein vaikea havaita reaaliajassa. Lähelle kasarin alun synapoppia kolisteleva
The Propaganda of Tomorrow on jännä siirto sivuun. Ainoana numerona juuri ja juuri alle kuuden minuutin kirivä
Catch My Shadow muodostaa EP:n svengaavan keskiharjanteen, jolta luodaan katseita uudempien tanssilattioiden suuntaan. Avauksena kajahtava nimiraita
Working Up the Air on takovampaa rytmihoitoa, jonka moni laskisi kai teknon laveaan laariin. Half A Map ei kuitenkaan pidä linjoja suorina, eikä kappaleidensa rakenteita turhan jäykkinä. Elektroninen taipuu orgaaniselta vaikuttaviin kaariin, sekä päinvastoin, mikä tuo musiikkiin uniikkiutta.
Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo ankkuriksi jätetty
Empathin remiksaus
Mother of a Thousand Evenings -raidasta. Alkuperäisen nakuttaessa industrialimpaa tahtia pistää Empath ytimen sykkimään eloisaa energiaa. Pehmeät pinnat ja säkenöivä sielu siirtävät bileet naapuritorniin, mistä syvin kiitos.
Mika Roth
Hamina: Laula huolet pois
Luova Records
Hamina on kaupunki eteläisellä rannikolla, mutta se on myös studiossa
Topi Vellosen kokoinen musiikkiprojekti, joka on ollut toiminnassa jo muutaman vuoden. Esikoisjulkaisulle on otettu mukaan viisi raitaa, jotka edustavat kuuleman mukaan runsaan biisiarsenaalin varhaisempaa osastoa. Eli tämä on debyytti, mutta samalla vasta johdatus tulevaan.
Vellonen soittaa kitaraa myös
Ateena-instrumentaaliyhtyeessä, joten mutkikkaampikin materiaali luonnistuu. Hamina on kuitenkin sielultaan hyvällä tavalla simppelimpää poprokkia, jossa tunteet ovat selkeät ja meno orgaanista. Avauksena soiva sinkkuraita
Kun käsi kylmältä peittelee on virtaviivainen ja samalla levyn pisin tuokio, joka nimestään huolimatta huokuu mielikuvissani kesäiltapäivän rentoa lämpöä. Grooven pehmeillä renkailla lipuva
Vastatuuli on myös kiistaton helmi, joka lyhyessä tuokiossaan varastaa sydämen ja tuo sieluun ilon ilmamassat.
Mitä vain lähentelee jo countryn ja americanan preerioita, melodisuuden viedessä purtta kohti horisonttia. Aika katoaa kappaleiden parissa, Vellosen satsatessa positiivisiin äänikenttiin ja juuri siinä piilee Haminan voima.
EP:n polaroidinlämmin harmonisuus ja äänimaisema ovat oivaa kuunneltavaa. 70-lukulaisen leppoisan ja hiukan folkahtavan soundin sekaan on karannut vain yksi outolintu, sillä
Varjot-ankkuri jyskyttää discopoprockin energialla. Viittaus tulevaan? Niin tai näin, tuokin pelaa, ja tämähän oli vasta alkua.
Mika Roth
Koomaryhmä: Ajankantaja
Koomaryhmä on vasta viime vuonna perustettu helsinkiläinen rock-bändi, mutta mistään junnuista tässä ei ole kyse. Jäsenistön historiasta löytyvät ryhmät nimeltä
Diaz Jr. ja
Coma Faction, enkä tarvinnut tuota enempää suosituksia, jotta nappasin uuden bändin EP:n välittömästi kuunteluun.
Aikaa on kulunut em. orkestereiden päivistä, eikä kaikki ole suinkaan kuten ennen. Aiemmasta eroten Koomaryhmä esittää asiansa suomeksi ja tyylilajina palvelee riffipitoinen raskasrock, jossa suoremmat metallivivahteet ovat rapisemaan päin. Tarkempia koordinaatteja musiikkikartalle kaipaavat voivat rustata myös stoner ja grunge -termit muistiin. Tosin indiesurinarock voi nyt karata vaikka postpunkin ja uuden aallon suuntaan, minkä
Parannus-ankkuri osoittaa. Jykevästi rullaava
Viimeinen ei puolestaan karta southern ja blues rockin kosketusta. Avausraita
Ajankantaja laskettelee rockin raskaammilla laakereilla ja posauttaa kunnarin loppusuoran himmailulla, joka nostaa pelin ihan uudelle tasolle. Rönsyistä huolimatta EP pysyy somasti nipussa, eikä homma hajoa sieluttomaksi jukeboksitouhuksi.
Tekijät korostavat tekevänsä vain ja ainoastaan sitä, mikä sattuu mukavalta tuntumaan ja tuo vapaus myös kuuluu herrain työssä. Saatesanoissa puhutaan ’setärockista’, mutta moinen vähättely kannattaa lopettaa heti alkuunsa. Potkii, toimii ja tuntuu juuri oikeissa paikoissa, joten lisää vain koomarokkia purkkiin.
Mika Roth
Lazy Bonez: Late
E-X-R Metal Records
Melodisen heavy metalin ja toisinaan hiukan kimalteisenkin heavy rockin lippua ei moni näinä päivinä julkea heilutella.
Lazy Bonez tarttuu kuitenkin toimeen jälleen kerran rinta rottingilla, eikä erittäin rajatuksi julkaisuksi osoittautuva Late jätä mitään keskeistä epäselväksi. Nyt soi rock hardisti ja edes AOR ei ole kirosana, kun ainoastaan CD-muodossa ilmestyneen EP:n kuusi helmeä pujotetaan perä jälkeen nauhaan. Värejä piisaa ja sävyissä löytyy.
Nimikappale
Late on kuuleman mukaan aina 90-luvun alkupuolelta juontuva reliikki, josta kuullaan heti starttina vierailevan
Marco Hietalan vahvistama ykkösversio. Lisäksi lopussa on vielä bonuksena demoversio, joka saattaa aiheuttaa ysärijysärin. Hieman ennen pandemiaa sinkkuna julkaistu
Reborn iskee myöhemmin tulta modernimman
Deep Purplen hengessä, mikä lasketaan plussaksi. Aiemmin julkaisematon
Forever Young näppäillee akustista kitaraa ja jostain mieleen juontui
Queensrÿchen balladiosasto, mikä on ristiriitaisempi tunne. Juuret kasvavat tietysti 70-luvun menneisyyteen, mutta silti
Journey-laina
Lights pisti jo hieman pykimään.
Tässä annetaan tietysti monen monenlaista ja livenä ikuistettu vuoden 2013
Vol.1-debyyttialbumin
Got A Soul päästää myös
Zachary Hietalan kitarointia ilmoille, mistä plussat ja kiitokset. Late on aito keräilyharvinaisuus, jota digiversumista et löydä. Old school rules!
Mika Roth
Leeko Norsu: Maximus
Lisää hyviä uutisia: räprockryhmä
Leeko Norsu on tekemässä seuraavaa albumiaan, eli vuoden 2020 erinomainen
Eskapismin perusteet -pitkäsoitto on saamassa viimein jatkoa. Levyä edeltää EP, jolla ei kuullakaan tulevan kiekon ralleja, vaan jonka tarkoitus on nostaa hattua ja peukkua eri suuntiin. Neljä lainasiivua, yksi oma ja yksi outo bonus avaavat vaikutteiden historiaa.
Avaukseksi sijoitettu
YUP-laina
Luotijuna ojentuu melkoiseksi rockmetallimöykäksi, joka ottaa etäisyyttä lähes kolmen vuosikymmenen takaisesta alkuperäisestä.
Asan vuoden 2012
Loveen lankeus edustaa paketin joustavinta askellusta. Leeko Norsulle ominainen groove saa värit puhkeamaan, mahdollisesti jopa palamaan puhki, vaan mitäpä siitä svengin ollessa kohdillaan.
Fintelligensin
Lisää-kiekon
Megafoni antaa tuhtien äänivallien velloa ja mitä tekstiin tulee, niin se on näinä päivinä harmillisesti kenties vieläkin osuvampi. Rennosti rullaileva
Vitut susta lekottelee riipparissa ja
Steen1 lienee tyytyväinen
Salaliittoteoria-debyyttinsä helmen kohteluun. Homman kruunaa oma ralli
Jouni miksaa, jolla ryhmä nostaa kotsaa studion isännälle.
Maximus on sydämestä tehty kunnianosoitus, jolla kumarretaan useammalla tyylillä ja eri suuntiin. Eikä siinä vielä mitään, sillä
Jouni Visala on miksannut paketin tiiviiksi. Tulevaa innolla odotellessa.
Mika Roth
Riina: Mietin vielä
Riinan vuoden takainen
Kiire hoitaa asioita EP esitteli tunnelmallista indiepoppia satunnaisilla rock-vivahteilla soittavan yhtyeen, joka esitti laulaja/lauluntekijä
Riina Åmanin kirjoittamia kappaleita. Toisella EP-levyllä Riina on enemmänkin sooloartisti, jonka musiikissa eteeriset synat ja elävä kitara kulkevat vokaalien rinnalla. Materiaali on pitkälti Åmanin kynästä, ja studiossa häntä on avittanut tuottajan, miksaajan sekä toisen säveltäjän roolissa
Elmeri Tommiska.
EP:n viisi raitaa kertovat kukin tavallaan jonkin etsimisestä. Kertoja tuntuu toistuvasti saavuttaneen pisteen, jossa elämä on kääntymässä uuteen suuntaan – vaan mihin? Syvillä soundeilla siunattu
Unesta tehty leikittelee toden ja haaveen rajoilla, romanttisten unelmien sekoittuessa ajatusten, toiveiden ja pelkojen sekasortoon.
Etanan henkilöiden huomio tuntuu myös lipsuvan sinne ja tänne, eivätkä kysymykset saa vastauksia. Riinan luotto kaikuun sekä laveisiin äänimaisemiin vaatii kuulijalta huomiota, mutta antaa vastavuoroisesti pienellä lisäkeskittymisellä paljon. Biisinipun selkein täky on sinkkuna julkaistu
Kimppu, jolla poprocksoundi saa enemmän ryhtiä ja kertosäe vie jo pian kuin litran mittaa.
EP on jännittävä ja positiivisella tavalla välityömainen viiden raidan kokonaisuus, joka dokumentoi yhden vaiheen. Riina on matkalla johonkin suuntaan. Vinkkejä ja vihjeitä, vaan vielä esirippua ei raoteta liiaksi.
Mika Roth
Romantic Vision: Night Music
Soit Se Silti
Romantic Vision on tamperelainen synapopbändi, jonka historia ulottuu kauas menneeseen. Samoin uuden EP:n nimibiisi sai alkunsa jo muinoin 90-luvun puolivälissä. Raitaa yritettiin aikoinaan ikuistaa studiossa, mutta lopputulema ei kelvannut tekijöille. Pikakelaus tähän päivään ja siivun kimppuun päätettiin palata, eikä työtä jätetty nyt kesken.
Pala ysäriä 20-luvulla. Väliin jääneen ajan kiistatta kuulee, vaikka teos on periaatteessa räjäytetty osiinsa ja rakennettu uudelleen. Yhtyeen oma näkemys kuullaan kuitenkin vasta kolmiraitaisen kiekon lopussa, sillä paalupaikka on luovutettu samaisen siivun versiolle, jonka on miksannut
Jori Hulkkonen. Kuinka versiot sitten eroavat toisistaan? Mielestäni aika pintapuolisesti. Hulkkonen saa soundiin moderniutta, ja hänen käsissään rytmi on tullut ehkä hivenen terävämmäksi ja pintaan, mikä vielä korostuu efektien avulla. Tärkein pointti on kuitenkin se, että itse biisi on supertarttuva, herkullisen melankolinen ja silti eteenpäin puksuttava synapophelmi. Versioiden väliin puristuva
Come Back to Me on kasarimpi poppis, jonka terhakka rytmipohjakuvio ja kerrostetut äänikentät tuntuvat raikkaalla tavalla modernilta retrolta. Soolo-osuuden kosketinsoundit ovat taatusti täyttä hunajaa genren faneille.
Romantic Vision katkaisi lähes neljävuotiseksi kasvaneen julkaisutaukonsa ja toivon todella, että tämä on uusi merkki konkareiden seuraavasta pitkäsoitosta. Melodioita tuntuu yhä löytyvän ja soundit ovat hallussa.
Mika Roth
Takay-Sin: Silmänkorkeudelta
Minna Records
Sydämeeni saapui suru, kun
Olento Orchestralin taival päättyi taannoin toiseen pitkäsoittoon. Onneksi lopuissa on myös alkuja.
Takay-Sin on kuvataiteilija-lauluntekijä
Tellervo Kalleisen uusi musiikillinen kanava ja alter ego, jolla sooloartisti jatkaa orgaanisen sekä persoonallisen indiepopin luomista. Melodiat ovat avain huoneisiin, joita täyttävät merkitykselliset – ja toisinaan myös merkilliset – lyriikat.
Kasassa on neljä suomeksi ja kaksi englanniksi esitettyä raitaa, joilla erilaiset puhaltimet ja jouset rakentavat tunnelmia. Toisinaan sähköiset värkit pääsevät isommin ääneen, samoin koskettimet ja softapohjaiset rummut. Fokus on silti viipyilevissä tunnelmissa, haikeissa hetkissä ja suvannoissa.
Kotiinkutsu-sinkku sijoittuu lähimmäs indiepopin päävirtaa, tosin tummempana kuin vaikkapa heleä
Heydey, joka on puhtaampaa folkkia. Pienistä osasista huiman summan rakentava
Ystävyyden sinfonia korostaa somia kuvioitaan ja osaa pysäyttää ajan, kun todella jää kuuntelemaan soittimia, sanoja ja viestiä tuon kaiken takaa. Soundin kuulas täyteläisyys ja kokonaisuuden tasapaino kirjaimellisesti hiljentävät.
Ankkurina soiva
I Will Take It From Here antaa jo hetkittäin kytkimensä liukua ja biisin kulkea painottomana kohti horisonttia, kuten uuden ajan airueen kuuluukin tehdä. Tupla-O:ta kaipaan mutta Takay-Sin on uusi alku, jonka potentiaali vakuuttaa jo esikoisella.
Mika Roth
Toinen Antti: Luonto
Modernia ja t(r)anssittavaa poppia luova
Toinen Antti niputti alkuvuodesta 2023 sinkkuja pidemmältä ajalta. Pidän edelleen kovasti
Alien-pitkäsoitosta, mutta jatkoa sille saatiin odottaa yllättävän kauan. Luonto pitää sisällään viisi raitaa, eikä tässä välissä ilmestynyt edes sinkkuja.
Luonto on otsikkonsa mukaisesti nippu luonnosta eri tavoin kertovia ja luonnon äärelle asettuvia tarinoita, joissa toinen keskeinen elementti on ihmisen luonto. Me olemme tuhoava voima niin toisillemme, kuin itse luonnolle, mikä luo EP:lle jännitteitä. Tavallaan kaikki huipentuu
Kukka-ankkurissa, jossa kertoja on vertauskuvallisesti kukka toisen kadotessa kännykän taa. Eikä surumielisyys kaipaa mollista maisemaa, vaan rytmiä tampataan reippaasti halki levyn.
Tarahumara etsii ekstaasia uupumuksesta ja IDM takoo isommilla hyllystä löytyvillä synalekoilla, kun taas folkahtavan tunnelmallinen
Seittipuut voisi olla täydellinen vastapuoli. Ääripäät löytävät kuitenkin toisensa ja tekstien teemat toistavat kaiken äärimmilleen tekemistä. Asiat ovat teksteissä usein joko-tai, nolla tai sata, eikä harmaan epäröinnin sävyjä olekaan. Musiikki sen sijaan liukuu koko spektrin ja sävyt ovat sykähdyttävän syviä.
Luonto on äärimmäisyyksien ja konfliktien sävyttämä EP, jonka biisit ovat monimuotoisia ja monitasoisia.
Luontolaulun EBM:stä on matkaa
Outolinnun svengiin, ja silti ne ovat läheisiä sisaruksia.
Mika Roth
Una Harnett: The Keeper
Panama-levyt
Una Harnett on paristakin bändistä tuttu soittaja, joka avaa nyt soolouransa. Harnett on Poriin asettunut suomalais-irlantilainen laulaja-lauluntekijä, jonka karsittu musiikki ammentaa voimaa irlantilaisesta ja suomalaisesta folk-musiikista. Liekö syynä bänditausta, mutta alkuun debyytti-EP:n kappaleisiin soviteltiin rumpuja sun muuta, mutta lopulta äänessä ovat vain laulaja & kitara. Ja luultavasti niin on myös parempi.
Laulu ja kitara pystyvät tietysti välittämään pienimmätkin sävyt ja tunnot, kun muoto on näin karsittu, mutta samalla kuultu päätyy entistäkin armottomaan syyniin. EP:n jälkimmäisellä puoliskolla kappaleiden pituudet kasvavat ja päälle neliminuuttisista tuokioista etenkin
In Dreams We All Play hiipi ihon alle. Laulussa ääneen liittyy
Katja Lundell, mikä tuo ilmaisuun syvyyttä. Tulisempaa maustetta loppuunsa säästellyt
The Quintessential Brat osuu myös mielestäni johonkin olennaiseen, hahmotellessaan tarinaansa. Americanan lähellä hiipivä
Troubler saattaa luoda asteen pidempiä varjoja, mutta Lundellin kanssa laulaessaan Harnett tuntuu olevan harmonisen vahva. Ääneen tulee lisää luonnetta ja sanoihin voimaa.
The Keeper on rosoinen ja elämänmakuinen nippu lauluja, joissa arjen suuret sekä pienet hidastetöyssyt ja kuopat luovat omaa ohjelmaansa. Katkeruutta ja kitkeryyttä levyltä ei kuitenkaan löydy, paljoa nyt ainakaan. Melankoliaakin kuvassa on, mutta järkevissä määrin. Uskalias kokonaisuus.
Mika Roth
Lukukertoja: 298
