Metalcamp 2009 � sunnuntai

Festivaalien kolmas p�iv� oli tumman metallin juhlaa. Deathstars sek� pienten aikataulumuutosten j�lkeen illan isolla estradilla p��tt�nyt p�iv�n p��esiintyj� Dimmu Borgir eiv�t ehk� ole �true metallistien� mieleen, mutta mielipiteisiin on meist� jokaisella oikeus. Suurten D-orkesterien lis�ksi jenkkisuuruus Lamb Of God, viikinkimetalliryhm� Amon Amarth sek� ruotsalainen nuorempaa sukupolvea edustava Sonic Syndicate olivat varmasti kukin tahollaan odotettuja vieraita.

Ennen suuria nimi� oli kuitenkin tarjolla my�s paljon muuta. Ik�v� kyll� sunnuntaina sataa aina ja Tolminissa sade saatiin viel� rajun ukkoskuuron sek� salamoinnin ryyditt�m�n�. Aikataulut meniv�t luonnonvoimien n�yt�ksest� johtuen uusiksi ja aloitus siirtyi alkup��st� noin tunnilla eteenp�in. Niinp� Hatred p��si starttaamaan osuutensa vasta viidelt�, sateen piiskatessa yh� tienoota.

Kuten arvata saattaa, yleis�menestys ei p��t� huimannut, mutta paikalle uskaltautuneet saivat kokea vastaavasti sit�kin mahtavamman shown. Nopea ja ei niin melodinen death toimi temponsa puolesta p�iv�n k�ynnist�j�n� ja saksalaiset tekiv�t kaikkensa, jotta kansa saataisiin mukaan juhliin. Etenkin ��ri-energinen vokalisti k�vi l�pi kaikki pakan temput, l�htien normaalista yleis�n huudatuksesta ja p��tyen kitaransoitto harjoituksiin. Rumpali viihdytti katsojia puolestaan py�ritt�m�ll� p��t��n paukutuksen lomassa � n�ytt�v� temppu, t�ytyy tunnustaa. Itse musiikki ei her�tt�nyt sen kummempia intohimoja, tosin auringon j�lleen n�ytt�ytyess� Metal Massacren kaltaiset menopalat kulkivat oikein mallikkaasti.

Sinfonista ja asianmukaisen tummas�vyist� metallia esitt�v�n Gravewormin vaihteleva keikkakunto tuli todistettua pari vuotta sitten, kun italialais-saksalainen yhtye esiintyi ensin Nummirockissa, sek� my�hemmin samana kes�n� Metalcampissa. T�ss� kohdin Slovenian s�� n�ytti toisen ��rip��ns�, sadepilvien hajottua aurinko paahtoi t�ydell� voimallaan ja elohopea kohosi mittarissa pitk�lti yli kolmenkymmenen.

Hautamato k�rsi j�lleen pienist� soundiongelmista, sill� Sabine Mairin koskettimet hukkuivat usein jonnekin Eric Righin ja Thomas Orglerin rakentaman kitaravallin sis��n siten, ett� v�lill� erottui vain muutama esiin pist�v� sointu ja siin� se. Samoin Martin Innerbichlerin rummut nielaisivat sutjakkaasti Harry Klenkin basson, sek� tilanteesta riippuen v�h�n muutakin. Stefanio Fiorin laulu pysyi sent��n pinnassa ja mainiosti herra my�s ��nt��n k�ytti. Graveworm esitti j�lleen setin jonka taso vaihteli suuresti, niin tekniselt� kuin taiteelliselta puolelta tarkasteltuna. Useimmiten mustilla s�vyill� maustettu death toimi, mutta toisinaan meno tahmasi mystisesti. Hetkellinen pys�hdys saattoi osua jopa kappaleeseen, joka muuten rullasi n�tisti eteenp�in. Yhteenvetona siis todettakoon, ett� Gravewormin esitys oli ristiriitainen joskin sangen viihdytt�v� kokemus. Kunpa viel� koittaisi se kerta, jolloin kaikki palikat osuisivat kohdilleen my�s livetilanteessa.

Sonic Syndicate on niit� l�nsinaapurimme melodisen death metalin uusia nimi�, jolta odotetaan vastaisuudessa viel� suuria tekoja. Kolmen Sjunnessonin vuonna 2002 perustama ryhm� otti suuren estradin itselleen kokonaisen tunnin ajaksi ja samalla kuusikko sai k��nnytett�v�kseen melkoisen revohkan uusia faniehdokkaita.

Helle oli n�iss� kohdin hirmuinen, mutta niin oli my�s meno lauteilla, mist� t�ydet pisteet ruotsalaisille. Kappaleet kiskottiin kahden vokalistin voimin siten, ett� toiselle herroista j�i rosoisempi p�� ja toinen sai vastatakseen �re�mm�t vokaalit. Sonic Syndicaten painopiste oli selv�sti melodisessa laidassa ja mainiosti rullaavassa r�iskeess� oli my�s selkeit� yhtym�kohtia metalcoren melodisempaan laitaan, vaikka koskettimia tarjottiinkin kyytipojaksi ainoastaan silloin t�ll�in. Tarttumapintaa biiseist� jo kyll� l�ytyi, mutta kappalemateriaalia vaivasi liev� yksipuolisuus sek� ep�tasaisuus. Merkitt�k��n lokiin my�s, ett� p�iv�n ensimm�inen suuri pitti syntyi syndikaatin toiveesta, vaikka se kovin heikoksi ja lyhytik�iseksi viel� j�ikin.

Pienell� lavalla esiintynyt Union Sundown ei varsinaisesti istunut Metalcampin muun tarjonnan sekaan, mutta walesilainen rockryhm� v�h�t v�litti moisesta. Ja olihan nelikon soitossa kuultavissa pienen pieni� viitteit� metallisemman ilmaisun suuntaan, vaikka mielikuvitusta pitikin k�ytt�� rutkasti. Siit� huolimatta Union Sundown oli alusta saakka v��r� b�ndi, v��r��n aikaan ja v��r�ss� paikassa, mik� heijastui heikkona yleis�menestyksen� sek� t�yten� yleis�n liikkumattomuutena. Vokalistin Death Angel paitakin tuntui l�hinn� ilkkuvalta ja ainoastaan puoli tosissaan tehdylt� k�denojennukselta kuolon metallin valtavirtaa kohden.

Suoraan bluespohjalta ponnistavat, juurevat sek� satunnaisesti hiukan fiilistelev�tkin rock-kappaleet toivat toisaalta virkist�v�� vaihtelua p�iv�n death-vetoiseen tarjontaan. T�ss� kohdin olikin sopiva hetki istahtaa hetkeksi alas, kuunnella kolmekymment� vuotta liian my�h��n syntyneiden herrojen 70-luku rock-trippi�, sek� valmistautua illan todellisiin koetuksiin. Tunsin Jimi Hendrixin ja Jim Morrisonin aaveiden tekev�n rinnallani samoin. Rock on!

Ja seuraavaksi sitten jotain aivan muuta�

Lamb Of God teki melkoisen tempun, kun yhtyeen kev��ll� julkaisema kuudes studioalbumi Wrath nousi Billboardin listalla sijalle kaksi. Vanhalla mantereella menestys ei ole ollut aivan yht� huimaa, vaikka kiekko kipusi suomessakin viidennelle sijalle saakka.

Jenkkien groovaava thrash oli my�s Metalcampin yleis�merelle mieleen ja keikan alun viiv�styess� kaikuivat toistuvat �Lamb Of God! Lamb Of God!� huudot halki yleis�meren. Lataus vain kasvoi ja kasvoi, kunnes kitaristi Mark Morton ilmestyi viimein lavalle, meteli kohosi kattoon ja juhlallisuudet saattoivat alkaa. Virginialaiset olivat ensi kertaa Sloveniassa ja l�mmin vastaanotto oli herroille taatusti mieleen, vaikka kunnon t�ysimittainen pitti l�hti jauhamaan vasta encoreiden aikaan, ja silloinkin ihan pyynn�st�. Tosin Redneck oli jo sellainen siivu, ett� suuremman luokan pitti olisi voinut l�hte� t�ss� vaiheessa py�rim��n jo ihan omia aikojaankin.

Shown pit�minen j�i pitk�lti vokalisti Randy Blythen teht�v�ksi, sill� Morton ja toisen kitaran varressa irvistelev� Willie Adler eiv�t juuri sijoiltaan liikkuneet, paitsi ehk� satunnaisesti tupakkaa tai olutta hakemaan, sama koski niin ik��n komean parran omistavaa basisti John Campbellia. Blythe sen sijaan harppoi pitkin estradia kuin liian pieneen h�kkiin suljettu peto. N�in b�ndi t�ytti paikkansa ja v�lill� sateinenkin tunti vier�hti yll�tt�v�n nopeasti. Blythe jaksoi my�s jenkkityyliin kehua useampaan otteeseen seuraavaksi estradille nousevaa Amon Amarthia, sek� y�n pikku tunneille siirtynytt� Dimmu Borgiria, jonka keikan yll� leijui jo ik�v� peruuntumisen uhka.

Ennen viikinkiretkueen osuutta pienell� lavalla ehti kuitenkin esiinty� sveitsil�inen Omophagia, jonka keikka tuli todistettua puoli vahingossa sekaisin menneiden aikataulujen ansiosta. Yhtyeen musiikkia voisi luonnehtia er��nlaiseksi mustaksi deathiksi, jossa on havaittavissa pienen pieni� viitteit� dark metalin suuntaan. �rin��n perustuva vokalisointi toimi ihan n�pp�r�sti ja laulaja ymm�rsi my�s riehua lauteilla musiikin energian vaatimalla tavalla. ��nivalli oli kuitenkin tilaan ja yleis�m��r��n n�hden aivan liian tukeva ja ��ni tahtoi puuroutua pahemman kerran, ellei sattunut seisomaan juuri oikeassa kohdassa pient� kentt��. Sveitsil�iset nauttivat jopa pienest� yleis�menestyksest�, joten t�m�nkin orkesterin suuntaus on selv�sti nousujohteinen, mutta se sivulavan tapahtumista ja takaisin isoon asiaan.

Viime kes�n� Tuskankin v�kev�ll� viikinkimetallillaan valloittanut Amon Amarth on viime vuosina julkaissut tasaiseen tahtiin vahvoja albumeja. Tuo ketju sai viime syksyn� jatkoa, kun yhtyeen seitsem�s pitk�soitto Twilight of the Thunder God ilmestyi. Ryhm� on kiert�nyt l�tyn tiimoilta maita ja mantuja, ja nyt tie oli tuonut heid�t Sloveniaan.

Johan Hegg joukkoineen otti ison lavan haltuunsa isojen miesten elkein ja melkoinen is�nt� partainen vokalisti kyll� onkin. Hegg oli tilaisuuden kunniaksi opetellut muutaman avainsanan sek� lauseen sloveniaa, mik� sai luonnollisesti yleis�n l�mpi�m��n. Kuinka yksinkertainen temppu onkaan sanoa kippis ihmisten omalla �idinkielell� � ja kuinka tuhottoman toimiva?

Komeilla pyroilla varustettu show kulki eteenp�in vakaasti kuin viikinkilaiva ja Guardians of Asgaard, Live For The Kill, Fate Of Norns sek� kumppanit tekiv�t vuorotellen selv�� j�lke�. Jotain b�ndin vankasta asemasta kertoo se, ett� n�ill� kohdin saavutettiin my�s p�iv�n yleis�enn�tys, kun iso kentt� oli reunojaan my�ten t�ynn� v�ke�. Ilmassa oli k�si� aina per�ll� seisovalle olutteltalle saakka ja kaikki tuntuivat hallitsevan Amon Amarthin lyriikat, eli viikingit valloittivat j�lleen kerran my�s n�m� kaukaiset maat.

Viikinkipursien irrottua rannasta k�vi isolla kent�ll� kova kuhina, sill� seuraavat esiintyj�t eiv�t aina lukeudu tosi metallistien listoilla edes ns. metalliksi. Glamin hohdetta rockaavaan metalliin yhdist�v�n Deathstarsin keikan alkamisajankohta oli siirtynyt aikataulun laahauksen johdosta jo kertaalleen eteenp�in ja lopulta yhtye p��si tositoimiin vasta yhdelt�.

B�ndi ty�sti uusinta Night Electric Night kiekkoaan pitk��n ja hartaasti, mutta siit� huolimatta alkuvuodesta ilmestynyt l�tty ei jaksanut oikein vakuuttaa. �Deathglamiaan� soittava Deathstars vaikuttaa kolmannella albumillaan j��neen hieman oman soundinsa, sek� maneeriensa vangiksi, mutta liven� b�ndi on aina ollut yht� tappoa, kuten esimerkiksi kolme vuotta sitten Tuskassa. Etenkin vokalisti Whiplasher Bernadotte osaa viihdytt�� yleis���n menem�tt� ��rimm�isyyksiin ja n�in k�vi my�s nyt.

Bernadotte sek� taustavokaaleista ja bassosta vastaava Jonas "Skinny Disco" Kangur pitiv�tkin yll� melkoista vokaalishowta ja langanlaihat kitaristit Eric "Cat Casino" B�ckman sek� Emil "Nightmare Industries" N�dtveidt eiv�t j��neet askeltakaan kollegoidensa varjoon. Tiukat puvut sek� viel� niit� tiukempi soundi toimivat kuin h�k� ja setin avannut Night Electric Night, sek� hieman my�hemmin soitettu Tongues k��nsiv�t ison kent�n nopeasti suosiota osoittavaksi massaksi. Luonnollisesti yleis�n joukossa riitti my�s niit�, jotka tyytyiv�t vain seisomaan k�det puuskassa ja puhisemaan paikoillaan, mutta n�m� j��r�p��t katosivat jo ensimm�isen vartin aikana miltei tyystin.

Bernadotte ei eksynyt pitkiin spiikkeihin, tosin kertaalleen mies muisteli kuinka yhtyeen uran alussa he olivat mhy�s 12 vuotta aiemmin l�mmitelleet Dimmu Borgiria. Mielenkiintoista oli huomata, miten pelkk� norjalaisten mainitseminen sai v�litt�m�sti aikaiseksi ��nekk��n reaktion. Keikka p��tettiin tappavalla yhdistelm�ll�, kun ensin kuultiin Cyanide sek� heti sen per��n viimeisimm�n albumin singlebiisi Death Dies Hard. On Deathstarsista sitten mit� mielt� tahansa, niin ainakin orkesteri osasi Tolminin pime�ss� y�ss� viihdytt�� yleis���n. T�st�kin t�yden pisteen Ruotsin suuntaan.

Vihdoin viimein oli luvassa jotain ihanan mustaa ja synkk�� pyh�p�iv�n � tai oikeammin y�n � viihdykkeeksi, kun Norjan suurin sek� kauhein blackretkue Dimmu Borgir otti lauteet haltuunsa puolentoista tunnin ajaksi. Sinfonisen mustan metallin messiaat tekiv�t edellisell� pitk�soitollaan historiaa, sill� In Sorte Diaboli on kaikkien aikojen ensimm�inen black-albumi, joka on noussut Norjan albumilistan k�rkeen. �Lento-ongelmien� takia osa yhtyeen tavaroista ei ehtinyt koskaan Tolminiin, mutta b�ndi p��tti esiinty� niill� ev�ill�, jotka sill� oli kasassa. T�st� annettiin my�s ihan virallinen tiedotus juuri ennen keikan alkua, kellon l�hennelless� puoli kolmea.

Alkusavun h�lvetty� k�vi selv�ksi, ett� ainakin osa esiintymisvaatteista oli j��nyt jonnekin Norjan ja Slovenian v�liin hukuksiin, sill� normaalien nahka/piikki/niitti releiden seassa paistoi sinist� farkkua sek� festaripaitaa. Ulkomusiikillisilla seikoilla on aina ollut suuri merkitys Dimmujen toiminnassa, joten silinterinnostoa sinne suuntaan, ett� yhtye ensinn�k��n esiintyi.

Itse keikka kulki musiikillisesti tutuilla raiteilla. In Sorte Diaboli oli setiss� selke�ss� suosikkiasemassa ja vokalisti Shagrath osasi huudattaa yleis���n ilman piikkihousujaankin. ICS Vortexin puhdas laulu toimi jopa paremmin kuin albumilla ja Hellhammerin rummuissa korvannut Dariusz � Daray� Brzozowski oli mies paikallaan, vaikkei Hellhammeria pystynyt tietysti t�ysin tyydytt�v�sti korvaamaankaan. Tulipaukut ja pommit olivat my�s l�yt�neet tiens� festivaaleille saakka ja t�t� osastoa Dimmut my�s k�yttiv�t runsain mitoin.

N�ihin ihanan loisteliaan tummiin tunnelmiin kelpasi lopettaa pitk�ksi ven�ht�nyt sunnuntai, joka oli tarjonnut musiikkia kellon ymp�ri. T�htikirkkaan taivaan alla kaikui leirint�alueella viel� pitk��n metalli, kun osa juhlijoista otti viikonlopusta kirjaimellisesti kaiken irti.

Perjantai
Lauantai
Maanantai
Tiistai

Teksti ja kuvat: Mika Roth