Pienet
Pienet – Syyskuu 2009
04.09.2009
Birdfishmen: Hiding And Lying
Birdfishmenin nimi ja tämän kolmibiisisen kansi vihjailevat kyseessä olevan jonkin sortin astraalitasoja luotaavasta yhtyeestä. Totuus on kuitenkin maanläheisempi, ja tämä juureva rockia soittava nelikko asettuu kivasti jonkin Jolly Jumpersin ja Barefoot Brothersin edustamaan kotimaiseen rockperinteeseen. Ilahduttavaa on, että kolmesta biisistä yksikään ei ole huono. Tarttuva nimibiisi johdattelee yhtyeen maailmaan, joka on toisaalta lähinnä menneisyydestä ammentava mutta samanaikaisesti yllättävän raikkaan tuntuinen. Nimibiisi on levyn paras esitys, ja jo kolmesta biisistä tuntuu syntyvän looginen kokonaisuus, jossa esitetään eri näkökulmia samaan tunteikkaaseen mutta rehelliseen perinteeseen, johon tämänkin yhtyeen kitaransoiton taustalla vaikuttava Neil Young luottaa.
Jani Ekblom
Eye For AllThe Hood Took Us Under
Tymäkkää hardcorea tahkoava helsinkiläinen Eye For All avaa tällä neljän biisin seiskatuumaisellaan niin oman levytysuransa kuin uuden The Hood Took Us Under Recordsin julkaisutoiminnan. Raskaasti riffittelevä ja huutolaululla riekkuva EFA luottaa tukanheilutukseen siinä missä hevimmän puolen serkutkin. Tunnelma vaihtuu raskaan uhkaavasta, jopa viipyilevästä juntasta kiihkeämpiin syöksyihin. Mitään iloista riehakkuutta ei ole luvassa vaan naama irvessä mennään ja melkoisella puristuksella. Vaikka se kieltämättä tuokin hyvin potkua ja tiukkuutta kokonaisuuteen, niin yksi-ilmeinen ärrimurri-mökötys ei kuitenkaan biisikynän puolesta tuo hoocee-maailmaan kauheasti mitään uutta ja erikoista. Etenkin hardcoren maailmassa pienikin persoona nousee esille, EFA ei leimallista soundia vielä ole löytänyt.
Ilkka Valpasvuo
Deams: The Legacy EP (The Gambit Remixes)
QGL
Hollantilainen Deams on maassaan ilmeisen menestynyt hiphop-artisti, joka oli ensimmäinen New Yorkissa esiintynyt hollantilaisräppäri ja pääsi tekemään yhteistyötä isojen jenkkiläisten nimien kanssa. Syyskuussa julkaistavalla The Legacy -EP:llä mies räppää vierainaan muun muassa Chuck D, joten ihan pienten tekijöiden parissa Deams ei liiku. Turkulaisen hiphop-tuottaja The Gambitin QGL-merkki puolestaan julkaisee nyt käsillä olevan kahden biisin sinkun, jossa mies remiksaa kaksi kappaletta Deamsin EP:ltä. Ensimmäinen kappale, Underground, toimii kaksikosta paremmin. Vanha kunnon Ice-T vierailee biisillä, mutta Deams ei jää jälkeen jäämiehestä, päin vastoin. Myös biitti on melko verevä. The Boom Bap Experience on tylsempi tapaus, eikä tunnu lähtevän liikkeelle vaikka sillä De La Soul vieraileekin. Kumpikaan biisi ei tarjoa mitään maata mullistavaa, mutta klubiräpin ystäville varmaankin mukiinmenevää kamaa. Bonusta CD:n pintaan läntätyistä vinyyliurista.
Tuomas Tiainen
Five Minutes For Myself: Three Seconds AfterKeikailevalla naislaululla melodista kaarta tummasyiseen särö-alternativeensa rakentava helsinkiläinen Five Minutes For Myself on melkoisen ahkera viisikko. Vuoden sisään jo kolmas pikkunäyte tarjoilee hyvin rullaavaa rockia, josta löytyy sävyjä Had To Gon vaaniskelevasta leijailusta jykevään stadion-kaareen, Straight Daten kipakkaan rullaukseen ja Sweepin melankoliseen emootioon tylyllä ruoskinnalla huipennettuna. Keikkarintamallakin on pistelty ahkerasti ja kollega Rothin mukaan hyvin, joten FMFM alkaa olla varteenotettava tsekkauksen kohde. Laulu etenkin tuo mukavaa lisäsärmää. Särisevässä sarjassaan oikein toimiva tuttavuus.
Ilkka Valpasvuo
Harha: Hauta
Suomalainen metallisemman hardcoren osaminen on sen verran hyvissä kantimissa, ettei ihan puolivillaisten yrittäjien kannata lähteä joukkoon räimimään. Hyvinkäällä kahdeksan vuotta sitten perustettu Harha osoittaa uusimmalla tuotoksellaan, ettei se ole turhimmasta päästä bändejä. Yhtyeen uusi demo on sen verran tömäkkää tavaraa, että pienine puutteineenkin se kolisee päänupissa iloisesti. Harha hallitsee tyylinsä hyvin. Kitarat jurnuttavat death metallin oppikirjojen mukaan, mutta meininki ei missään vaiheessa äidy tylsäksi riffikisaksi. Mukana on myös aimo annos orgaanisuutta, mikä tekee kokonaisuudesta raskaan mutta soljuvan, vaikka Harhan musiikki äärimmäistä onkin. Kolmesta kappaleesta en osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Sekä Hauta että Saattaja rymistelevät metallisesti, kotikulmille kumartava HVNK on puolestaan silkkaa ydinpaahtoa. Vastaava temppu hyvässä studiossa asiallisen tuottajan alaisuudessa voisi tuottaa hyviä tuloksia. Niin, ja ehkä lauluun ihan pieni hiven puhtia, tai ainakin sitä voisi nostaa enemmän pintaan.
Tuomas Tiainen
Idiomatic
Tamperelaisen Idiomaticin levytettyjä tuotoksia on ehtinyt odotellakin kasvavalla innolla. Muutamien keikkojen perusteella komeasti maalavaa ja juoksevuudestaan huolimatta aika haaveellista rikassävyistä indierockia soittava viisikko on parhaimmillaan nousemassa kotimaansa tekijöiden eturiviin, sinne lähelle Underwater Sleeping Societyn maailmoja. Kolmen biisin näytteen aloittava Something New vakuuttaa kuulaan kitarointinsa ohella oivallisella koskettimien käytöllä ja laulaja-kitaristinsa Sasjan haaveellisen tummasta maalauksellisuudesta karheampaan potkuun ulottuvalla laululla. Yhtyeen kiivas tumma syke yhdistettynä hillittyyn seesteisyyteen korostuu bändin avaintekijänä myös Closing Timella, viisikko osaa varustaa ”stadion-indiensä” myös herkillä sävyillä, joita ilman se helposti kasvaisikin tönköksi suolapatsaaksi. Akustisempi päätösraita When The Lights Go Down hymyää kaihoisasti eikä hylkää myöskään sitä kiivasta poljentoa joka luo yhtyeelle omaleimaisen huohottavan kaaren. Kun kaikissa kappaleissa piisaa vahvasti myös koukkuja, lunastaa Idiomaticin työnäyte odotuksen.
Ilkka Valpasvuo
MyFare: Overrated
Tanakalla jyräyksellä potkii käyntiin hämeenlinnalaiskolmikko MyFaren toinen demo, oikein suuren maailman tyyliin. Siitä se sitten rauhoittuu mutta pääsee silti maaliin. Raskaahkon rockin tyylilajia edustava yhtye kumartelee Ameriikan suuntaan, ja kyllähän se kuuluu. Laulun ja soiton väliin jää kuitenkin epäsuhta – ne eivät tunnu kuuluvan yhteen. Piirteestä voisi syntyä mielenkiintoista ristiriitaa, mutta tällaisenaan se ei innosta. Muutenkin löytyy liikaa vähän kaikkea. Yhtye sompailee paljonkattavan vaihtoehtorockin sateenvarjon alla, mutta yhdisteessä on sekoitettu niin montaa tyyliä, ettei homma keskinkertaista paremmin toimi. On innoittajien (mm. Korn, Disturbed) inspiroimaa mutta valjuksi jäävää ”rankempaa” jyräystä sekä kepeämmin rullaavaa puolpsykeedelistä rockia. On sankarihevin mieleen tuovaa laulua sekä laulua, jonka voisi laittaa jonkun Sunrise Avenuen kaltaisen yhtyeen levylle. Melodioissa on kuitenkin tarttuvuutta eikä tymäkkyyskään tuota ongelmia, joten fiilaten ja höyläten tästä vielä tulee jotain.
Jani Ekblom
Nightsatan: Steel DiamondLipposen levy ja kasetti
Jori Hulkkonen tuottaa ja turkulaiselta nuorisotilalta löytynyt trio Nightsatan soittaa 80-lukuisesta kauhugotiikasta ja heavy-estetiikasta ammentavaa syntetisaattorimusiikkia. Lasermetallia. Ohjelmointeja tai kitaroita kolmikko ei käytä vaan hyödyntää synia kitaramaisina tilutteluvälineinä. Muriseva taustapörinä (eli bassosoundi) kohtaa kirskuvan syna-sahan ja pahaenteisen uhkaavasti hölkkäävän sähkörumpuilmeen tällä kaksiosaisen nimibiisin ja Space Revengerin kokonaisuudella. Jotain uutta ja jotain muuta – Yösaatana kannattaa tsekata vaikkei hevistä perustaisikaan. Melkoisen viihdyttävä pläjäys.
Ilkka Valpasvuo
Nro.83: L-kirjain EPKiivaasti huohottavaa suomenkielistä stadionsoundista rockia Foo Fightersin ja Incubusin jalanjäljillä soittava tamperelainen Nro.83 pistelee viiden biisin EP:llään melkoisen hyvin. Yhtye yhdistelee reippaimman Egotripin mieleennostavaa positiivista voimapop-kaarta tamperelaisen nykypäivän puolivoihkivan emo-rockin piirteisiin tavalla joka toimii vähintään kevollisesti, paikoin jopa oikein hyvin. Vesku Holmalan laulussa ei välttämättä ole mitenkään kauhean omaleimainen sointi, mutta mies pistää kyllä itsensä hyvin peliin. Nelikko ulottaa soittonsa Teatterin haikeammasta ja rauhallisemmasta kaaresta nimibiisin kipakampaan rullaukseen. Melankolisesta pohjavireestä huolimatta meininki on mukavan valoisa ja hetkittäin jopa kimaltelevan irtonainen. Vastaanottaja on omiin korviin jo miltei hitikäs ralli. Duurirokkia jenkkihöysteellä, kuten yhtyeen Myspace-sivu asian osuvasti tiivistää.
Ilkka Valpasvuo
Roadkill: Enter The JungleRujoon rokkipotkuun luottava kotimainen parivuotias nelikko Roadkill luettelee vaikuttajiinsa niin Skid Rowta, Motörheadia kuin Gunnareitakin. Viiden biisin EP on yhtyeen parivuotisen uran toinen. Kuten tuosta Mötikkä-vaikutteesta voi päätellä, mitään herkkää novemberrainiä Roadkill ei tarjoile, vaan painaa kengurun tai pari litistettyään vain lisää tallaa pohjaan pickupissaan. Wild, drunk and dangerous, heitetään saatekirjeessä ja sitä myöten karkeaa latausta ja tiukassa haarassa särötiluttelevaa potkua onkin luvassa. Mukavan vittumaisen kuuloista rokkia siis… Mitä nyt vähän Dirty & Drunkissa kepeämmin vihellellään…
Harmi vaan että vaikka asenne sopii tarjottimen sisältöön hyvin, niin biisikynään tarvitaan vielä rutosti joko omaperäistä soundimaailmaa tai iskevämpiä osumia vanhoilla lääkkeillä. Mielellään tietysti ainakin vähän molempia. Nyt rouhea tykittely uppoaa massaan – vastaavanlaista kerosiininkatkuista ja lehmänkelloakin hakkaavaa äijäilyä tulee vastaan nykypäivän melkein yhtä paljon kuin heviä tai jotain emo-fiilistelyä. Rehellisenä rokkibändinä Roadkill toki on ihan kelpo ja saa varmasti sekä tukan heilumaan että kaljatuopin vaahtoamaan noin livemallissa ainakin.
Ilkka Valpasvuo
S.D.D.: Eat It RawRaakaa rockia soittava uusimaalainen S.D.D. pistelee kaikkiaan viiden biisin kappaleen verran juoksevaa särölaukkaa samaan pakettiin. Kolmikon avainjuttuja tuntuisivat olevan vauhti, särö, hikinen paahto, karkea laulu ja jykevyys. Raskaasta kädestä huolimatta sulava kaahaus pitää sisällään myös kohtuullisesti rock-svengiä, joka pelastaa S.D.D.:n pahemmanlaatuiselta jämähtämiseltä. Kyllä tässä niska nytkyttää ja hiki lentää! Kuulee että Mötiköitä ja Peer Güntiä diggaillaan…
Tiukan kaasujalan vastapainona kolmosbiisi King Is Dead tuo keitokseen akustisen kitaran ja myrskyn salamoidessa haaveellisesti kaartavan nuotiomeiningin. Soundipuolella levy kuulostaa varsinkin tässä kohtaa hiukan tukkoiselta mutta biisillinen irrottautuminen avolava-kaahauksesta toimii hyvin. Vallankin kun biisissä on vielä kohtuullisesti ideaa. Laulaja-kitaristi Teemun äänenkäyttö on ehkä hiukan töksähtelevää. Ja tiluttelemaanhan tässäkin sitten lähdetään, mutta ilmavasti ja akustisella painotuksella. Ehkä tuo lähemmäs seitsemän minuuttia venyttää biisiä hiukan liikaa…
Ilkka Valpasvuo
Stonetone: BubblesEspoolainen Stonetone on tiivistänyt ilmaisuaan aikaisemmasta sekametelisopasta, jossa kaikui niin punk, hevi, proge kuin grungea. Tällä kahden biisin näytteellään yhtye raivoaa tumman rockin parissa, joka koostuu ehkä eniten tummasta ja energisestä grungesta. Sahaus on toki metallista ja musiikkityyppien rajapyykit etenkin nykypäivänä melko häilyviä. Raivoa ja energiaa on rutosti, joista huolimatta Stonetone onnistuu myös pitämään kohtuullisen sulavan otteen tiukassa, poukkoillen aaltoilevassa myrskyisässä paahdossaan. Etenkin aloittava kappale Ekonomik on äärimmäisen kipakka. Kakkosraita 1.5 For The Mastermind hyödyntää kuulasta reggae-poljentoa alkusäkeessään, josta lähdetään toki kiivaasti maalavaan kaareen. Aika mielikuvituksellinen yhdistelmä tämäkin, mutta mausteena eikä itse tarkoituksena toimii ihan kelvollisesti. Stonetone alkaa ehkä löytää omaa juttuaan.
Ilkka Valpasvuo
Thunderbaum: The Rockpot / Norman BatesRiffipitoista vauhtirokkia soittava vaasalainen kuusikko Thunderbaum on tällä kahden biisin näytteellään onnistunut saamaan jo jalansijaa niin bändikisoissa kuin keikkalavoilla. Ja hyvinhän se potkii. Skandinaavisen toimintarockin mantteliperijäksi pyrkivä, mukavan vinkura pilke silmäkulmassa liikkuva yhtye on onnistunut sekä tallentamaan live-energiansa että luomaan ihan tarttuvia yksittäisiä sävellyksiä, joista jälkimmäinen Norman Bates hyödyntää oivallisesti Psykon häiriintynyttä äänimaisemaa ja Rokkipotti taas pistelee mukavan koukukkaasti. Jay Thunderin laulussa on mukavasti ulottuvuutta pienestä keimailusta aina sinne munakkaaseen rähinään asti. Koskettimet koristelevat paahtoa juuri sopivasta, vain mausteena eikä itse asiana. Jos yhtyeeltä löytyy lisää vastaavaa iskevyyttä, niin melkoisen hyvältä näyttää tulevaisuus.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7760
Artistihaku
Pieniss� my�s
