Liimatta: Nilikki
29.10.2009
WSOY
On vuosi 2001. Tampereelle muuttaneen Aksel Sunnarborgin lapsuudenkaveri Matinlassi ajaa Rovaniemellä pimeää taksia, myy pimeää viinaa, diilaa huumeita eikä muutenkaan viihdy valossa. Nuoren miehen vaihtoehtona olisi nöyryyttyä tonttuna Joulupukin Kammarissa turisteja viihdyttäen. Lahden doping-käry on pinnalla ja asiakkaat tilaavat Matinlassin äidin päälliköimässä pubissa Hemohes-drinkkejä ja Kuitusen Erikoisia.
Absoluuttisen Nollapisteen nokkamies Tommi Liimatta hyppäsi sarjakuvista, aforismeista, runoudesta ja proosasta esikoisromaaniinsa 2004. Aksel Sunnarborgin hymy oli lupaava avaus, jossa vilahtaneet pilkahdukset lunastettiin Muovikorvossa (2007). Kirjailijan kolmas romaani Nilikki täydentää lähinnä ensimmäisen tarinaa. Se sulkee ympyrää, mutta jättää hengitysaukon. Aluksi kirja tuntuu satunnaisia lankoja yhteen punovalta välityöltä, mutta lopussa liitos seisoo.
Liimatta kuvaa tarkkanäköisesti pikkukaupungin elämänmenoa ja henkistä ilmatilaa. Rikkaassa kielessä on yhteisiä piirteitä jumalan ja päättäjien hylkäämän Suomen tunnettujen kuvaajien kuten Heikki Turusen ja Veikko Huovisen töiden kanssa. Silti Liimatta on oma persoonallinen itsensä. Filosofiset havainnot arkisista asioista ja poikkeukselliset näkökulmat yhteiskunnan sanelemiin normeihin värittävät sivuja vinolla huumorilla. Päähenkilön sisäinen monologi hallitsee.
Minä-muotoon kirjoitettu romaani ei moralisoi tekstissä lainkaan, mutta kirjan nimestä voi kukin vetää omat johtopäätöksensä. Liimatta on erikoistunut kuvaamaan hiukan eksyneitä nuoria (ja vanhoja) miehiä, joita ei voi laittaa samaan muottiin. Toiset itkisivät tuoppiin, jos kykenisivät. Matinlassi ei koske viinanlitkuihin lainkaan, mutta tunteet hänkin pitää visusti piilossa. Taustalla kummittelee kysymys siitä, onko miehen elämällä mitään tarkoitusta. Nainen on rasite ja vitutus.
Rauhallisen tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus kääntyy loppuratkaisussa päälaelleen. Tunnelman tiivistyessä lukija voi kuulla päähenkilön pulssin hakkaavan sanojen tahdissa. Mielleyhtymiä esimerkiksi Kari Hotakaisen Klassikkoon nousee esiin, mutta Liimatta pitää onneksi kiinni omasta äänestään. Bändinsä marginaalisuuden ja kirjojensa tenhoavan voiman ansiosta hän taitaakin olla nykyään ainut muusikko-kirjailija, joka tunnetaan paremmin sanataiteestaan. Eikä yhtään suotta.
Teksti: Heikki Väliniemi, kirjailijakuva WSOY
