01.12.2009
Johnny Kniga
Rock on mytologisoitu suunnilleen jokaisella kuviteltavissa olevalla tavalla ja bändäritoiminta sen osana. Nyt rockin kuningattarille kuitenkin puetaan vaatteet päälle, kun heidät tuodaan kahvipöytään. Pamela des Barres – yksi maailman tunnetuimmista bändäreistä ja heidän puolestapuhujistaan – on kirjoittanut kokemuksistaan tähtien taka- ja makuuhuoneissa kaksi omaelämäkerrallista kirjaa mutta hänen uusin teoksensa Let's Spend The Night Together. Bändäreitä ja takahuoneen muusia (suom. Tarja Lipponen) käsittelee muita kuin häntä itseään. Tai näin ainakin väitetään.
Barres marsittaa kirjassaan esille reilut parikymmentä kannuksia kannat katossa ansainnutta musiikin ystävää aina Elvikselle lantionkäyttöä opettaneesta Tura Satanasta uuden vuosituhannen uusiin naisiin asti. Onpa haastateltavien joukossa yksi mieskin. Heti kärkeen voi todeta, ettei teos tarjota kovin mehukkaita paljastuksia, joita ei muualta voisi löytää, eikä se suoraan sanottuna niitä tarvitsekaan – kiintopiste on hieman toisaalla. Kyseessä on nimittäin kepeä ja tuttavallinen kohtaamisista kertova kirja, joka ei sisällöltään juuri eroa hieman arkisesta, melko ennakoitavia ratoja pitkin kulkevasta ja pinnallisiin seikkoihin keskittyvästä small talkista.
Päähuomio on des Barresin haastateltavissa, joista useimmat hän jollain tavalla tuntee. des Barres esittelee bändärit tai muusat – jotkut haastateltavista näkevät toimintansa bändäreinä muusana, inspiraation lähteenä olemisena, toisille se on keino päästä mahdollisimman lähelle sen musiikin luomisprosessia jota he niin paljon rakastavat ja eräille se on vain tapa pitää hauskaa – ja keskustelee näiden kanssa valloituksista, tuntemuksista ja ilmiöstä yleensä. Jotkut haastateltavista sortuvat hieman mytologisoimaan toimintaansa, mikä on toki ymmärrettävää, vaikka heidän omat(kin) tarinansa tukisivat vastakkaisia näkemyksiä – seuraavassa kaupungissa rockarilla on jo seuraava heila.
Viimeistään nyt bändäritoiminta on salonkikelpoista, tai se lienee ainakin des Barresin tavoite. Haastattelujen tunnelma on välitön ja kursailematon. Muoviseen amerikkalaiseen tapaan suurin osa kaikesta on fantastista tai vähintään upeaa, ja jos ei ole – ei sitä todennäköisesti ole olemassakaan. Itsevarmat naiset keskustelevat pikkukivoissa olosuhteissa kepeästi ja muistelevasti ja lukijana olo on kuin cocktail-kutsuilla, joissa puhekumppani vaihtuu taajaan, keskustelunaihe on useimmiten lähes sama ja vain hyvin harvoin päästään pintaa syvemmälle. Mutta silloin kun päästään, osutaan harvinaisen hyvin maaliin: 400 sivun kirjassa näitä hetkiä on kuitenkin liian vähän ja kokonaisuutena teoksesta muodostuu jonkinlainen bändäreiden kuka kukin on -kronikka.
No, tällaisenaankin teoksessa luulisi riittävän polttoainetta Amerikan kaksinaismoralististen Yhdysvaltojen puristisimmille piireille. Vaan eivät he taida jaksaa teosta kahlata läpi, eikä heitä siitä oikein voi syyttääkään. Artikkelimaisen esitystavan vastapainoksi eri luvut nitoo yhteen kehys, joka ikävä kyllä on des Barres itse. Se ei tietenkään ole ongelma, että juuri hän on teoksen kirjoittanut – kuka muukaan sen voisi tehdä? Ongelma on pikemmin siinä, ettei hän ole tehnyt päätöstä jättääkö hän itsensä teoksen ulkopuolelle vai ei. Kehyksenä puolielämäkerrallinen ote muiden haastatteluihin perustuvassa kirjassa puolustaa paikkaansa jotenkuten, mutta siitä syntyy myös runsaasti ongelmia, kun lukijalle ei aina ole selvää kenestä puhutaan ja ennen kaikkea kuka sen tekee.
des Barresilla on nimittäin ikävä tapa esittää haastattelut sekä suorina lainauksina että referoituina. Itsessään tuossa ei ongelmaa, mutta kun sitä käytetään epäjohdonmukaisesti ja niin että esimerkiksi repliikin saattaa katkaista des Barresin kommentti – ”minäkin tunnen hänet!” - josta jatketaan referoinnilla, on lukija jo vähemmästäkin hukassa. des Barres kuvaa myös ylenpalttisen paljon sitä, kuinka hän on haastatellut ihmisiä ja tehnyt taustatyötä, ja vaikka näissä on kyse jonkinasteisesta luomisprosessin kuvaamisesta, eivät ne ole kovinkaan mielenkiintoista seurattavaa. Kuin kuorrutuksena teoksen haastavalle esitystavalle on kielenkäyttö paikoin hyvinkin sekavaa ja kömpelöä. En osaa englantia siinä määrin, että osaisin kohdistaa kritiikkini tarkemmin tässä suhteessa, mutta kokonaisuutena kirjan tapa esittää asiansa vie liian usein päähuomion ikävällä tavalla pois itsessään mielenkiintoisista puheenvuoroista.
Vaikka Let's Spend The Night Together suureen ääneen huutaa kustannustoimittajan puutetta tai laiskuutta, on sillä paikkansa. Kun lukija pääsee mytologisoidun ryhmän iholle, paljastuu joukko vahvoja naisia, joita musiikin ystävät saavat kiittää monesta hienosta biisistä ja levystä.
Osa mytologiaa toki sekin.
Teksti: Jani Ekblom, kuva: www.myspace.com/therealmisspamela
