Pienet

Pienet II – Kesäkuu 2010

20.06.2010


Bullshit: Portrait of a Green Fruit

Jyväskylän nelikko Bullshit luottaa perinteisen rock´n´rollin voimaan. Yhtyeen kolmibiisisen näytteen aloittava Six String King haikailee 1950-lukulaisen rockabillyn perään, ja tekee sen ihan toimivasti. Läskibasso pompottelee kappaletta eteenpäin perinnetietoisesti, ja ainoastaan väkinäinen puheosuus tuntuu ylimääräiseltä. Muutenkin vokalisti Kaartinen osoittautuu kankealla englannillaan ja teennäisillä äänenpainoillaan yhtyeen heikoimmaksi lenkiksi.

Kakkosraita Eileen twistaa menevästi, mutta tylsästi ja päätös Tits and Ass jyrää suoraviivaisella punaniska-asenteella. Bullshit suoriutuu urakasta kelvollisesti, mutta mysteeriksi jää se, miksi tätä kuuntelisi mieluummin kuin alkuperäistä fiftarirockia. Yhtyeen paska ei haise tarpeeksi jäädäkseen sieraimiin pyörimään, eikä sävellyksissä ole tarpeeksi omia ideoita, jotta niistä jaksaisi sen enempää kiinnostua. Peruskauraa.

Tommi Saarikoski


Exsanguination Cause of Death: Exsanguination

Espoolaisten toisen demon tittelirivi kertoo siitä kaikki oleellisimmat ennakkotiedot: kyseessä on mitä ilmeisimmin hivenen old-schoolimman laidan deathmetal-orkesteri - ja melko pätevä sellainen onkin. Carcassin melodisempi vaihe kuuluu bändin perinteikkäitä hevimelodioita ja ankarampaa ruhjontaa yhdistelevässä soundissa vahvimpana vertailukohtana ja eipä kai sitä Arch Enemyäkään saatteessa mainittaisi erikseen ellei Cause Of Deathin keulilta löytyisi oivallisesti rähjäävää naisvokalistia (joka on tosin sittemmin poistunut bändin riveistä, joten pääkaupunkiseudulta bändiä kaipailevat mörisijät huom!) .

Ei bändi omaperäisyyspisteillä pääse juuri kehuskelemaan, mutta soitanta ja biisit kulkevat hyvin. Soundit ovat vielä suttuiset, mutta paketti monin osin melko valmis. Ainoa varsinaisesti häiritsevä seikka demolla on kolmosbiisi Anew:n mörinästä lähelle kiljuntaa muuttuvat vokaalit. Vaihtoehtoisten sovitusratkaisujen hakeminen on aina positiivinen seikka eritoten nuorelta yhtyeeltä, mutta kyseisessä biisissä laulupuoli ei vain toimi. Toivon mukaan uusi laulaja löytyy keulille ja hommat liikkuvat eteenpäin, sillä potentiaalia Cause Of Deathissa on. Erityinen Litmas-peukku demon tittelin ja kansikuvan perinnetietoisen kunnioittavasta asenteesta!

Aleksi Leskinen


Fabulam Fier Fabulam Fier: Production One

Hieman harhaanjohtavasti nimetty Fabulam Fierin toinen julkaisu Production One jatkaa suunnilleen yhtyeen vuoden 2008 demon viitoittamalla tiellä. On vääntöä, komeaa riffiä ja äkkipikaista poltetta, mutta ei vieläkään biisiä, joka oikein pakottaisi palaamaan yhtyeen tarjonnan pariin. Yhtyeen äänikuva on monipuolistunut viululla, mutta sen käyttö on vielä hieman statistinkengissä. Huomionarvoisinta tässä nelibiisisessä julkaisussa on kuitenkin se, etteivät kypsään ikään ehtineet soittajat sorru kikkailun tielle: kokonaisuus pysyttäytyy miellyttävästi perusjuttujen parissa. Perustouhussa on kuitenkin se huono puoli, että tämäkin maailmankolkka on melkoisen täynnä perushyviä deathmetal-yhtyeitä. Fabulam Fierissä on edelleen lupausta – Production Onen biiseistä parhaiten toimii Bright and White.

Jani Ekblom


Under The Broken Skies Ghost Voyage: Under the Broken Skies

Tamperelaisen Ghost Voyagen on kuuleman mukaan tarkoitus työstää seuraavaksi pitkäsoitto. Idea ei vaikuta lainkaan mahdottomalta, ainakaan tämän kolmen biisin mittaisen näytteen perusteella, sen verran valmis paketti tässä on kasassa. Doom ja death metal on yhdistelmänä hyväksi havaittu ja tamperelaiset osaavat luoda painostavan ilmapiirin sekä asianmukaisen hyytäviä tunnelmia. Etenkin päätöksenä soiva päälle kymmenminuuttinen Flames of the Wicked on jo niin upeaa kuultavaa, että orkesteri saattaa hyvinkin löytää jo etsityn yhteistyökumppaninsa.

Kappeleissa riittää osia, melodiat pyörivät mallikkaasti ja riffitkin tippuvat napakasti, mutta sovittamisen saralla voitaisiin miettiä mahdollisesti rohkeampiakin ja vähemmän perinteisiä ratkaisuja. Vokalisti Teppo Hyttinen luottaa lähinnä äänensä äreämpään päähän, mikä myös rajoittaa hiukan ilmaisua joissain kohdin. Ghost Voyage on oikeilla jäljillä ja näin tasokkaalla musiikilla on aina tilausta, nyt vain pitää puristaa vielä se viimeinen kymmenen prosenttia joka erottaa hyvän erinomaisesta.

Mika Roth


Haistelijat Haistelijat: Haistelijat (EP)
Nuuhkaja

Jyväskylä-Tampere -akselilla vuodesta 2006 toiminut punkyhtye Haistelijat luottaa huonon maun voimaan. Yhtyeen kolme jäsentä eli Järvis Cocker, Jer King ja El Done haistelevat promokuvassa pyörän satulaa ja siksi onkin luontevaa, että yhdeksänbiisisellä vinyyliseiskalla ilmoille lyödään biisejä kuten Iso läski ja aina päissään, Vaimoni Kirsti, rapahuorana, Ruiskulutkat ja Haistelijoiden yö. Mistään huumoripunkista ei Haistelijoiden tapauksessa kuitenkaan ole kyse, onpahan vain päästetty irti. "Välillä on aika paiskoa punkkia, terveellistähän se vaan on", sanoo saatekin.

Ja paiskoa on oikea termi, todella. Pisimmillään hieman yli kaksi ja puoli -minuuttisia (mutta pääsääntöisesti minuutin liepeillä pysytteleviä) biisejä veivaava yhtye liikkuu perinteisen hardcorepunkin liepeillä, vaikka ajoin jäsenten metallitaustakin kuuluu, kuten nyt esimerkiksi A-puolen käynnistävän Alasti Pyynikillä -biisin intron hidastelussa. Muuten ei vauhtia paljon puutu – liike suuntautuu eteenpäin Terveiden Käsien ja Mahon Neitsyen hengessä ja suureksi osaksi vakuuttaen. Ei alansa kirkkainta kärkeä, mutta hieno EP ollakseen sivuprojektiksi perustetun yhtyeen ensimmäinen tuotos.

Jani Ekblom


Konev 1 KONEV: KONEV 1
Tampere

Tamperelainen elektronisen musiikin parissa operoiva trio KONEV tarjoilee neljäraitaisen EP:n kuulijoille. Mikko Kannisen, Nuutti Vapaavuoren ja Samuli Hytösen taustasta löytyy lukuisa määrä erilaisia alternative- ja indie-orkestereita Cucumber Farmerista Kukkaan ja Aloha Junktionista Tampoon. Yhteistyö ei rajaudu pelkästään yhteiseen bändiin, vaan nämä taiteen ja median moniosaajat taplaavat myös teatteriesityksiä, mediataidetta ja elokuvia. KONEV-yhtyeen soundi muodostuu saatteen mukaan impron, yhteissoiton ja olemassa olevan mediasisältöjen yhteensulautumassa. Mikään muoto ei ole lopullinen, mutta julkaistun äänitteen kohdalla se tottakai kuuluu vain siinä tietyn hetken kehitysvaiheessaan. Missä siis mennään?

Avausraita Strangers on a Train lähtee tottakai rauhallisesti junan puksutuksella, mutta vaaniskelee humisten myös nimensä ehdottamalla agentti-vaaniskelulla. Mitään junakomppia tai groovea agenttifunkkia KONEVin kaava ei pidä sisällään silti, vaan jännitettä kasvatetaan varsin eteerisesti ja konesuhisten. Ollaan hiukan kuin moniäänisessä modernissa viidakossa, jossa pulssi sykkii pikkuhiljaa kiihtyen. Spiraali taipuu ja vaihtaa väriä, mutta hallinta pysyy veturinkuljettajakolmikolla. Kari Johnny Lounelan E-bow vahvistaa tymäkämpää Gloves Off!!-raitaa, jossa vaaniskelu on jo uhkaavampaa ja junttabiittikin iskee lattiaan asti. Ihan todelliseen väkivaltaan ei silti yllytä vaikka hanskat on riisuttukin. Ei tuo trippi silti mikään mukava maisema ole, synkeissä sfääreissä jumitellaan. Rauhoittuminen tapahtuu Three Ways To Spend Your Eternityn eteerisen tummassa kammiossa, jota sävytetään öisen uneliaasti ja pikkuhiljaa kasvattaen. Puhesämpleillä koristeltu maalailu on tummuudestaan huolimatta huomattavasti edellistä valoisampaa. Päätösraita Absolute Proof jumittaa sykkien jylhähkön etälaulun taustalla. Aikamoista ambientteknopsykedeliaa tamperelaisilta.

Ilkka Valpasvuo


Addicted Metadonia: Addicted Dies Alone

Salolainen Metadonia veivaa kipakkaa katurokkia energisellä otteella mutta mukavan melodisesti. Syksyllä 2009 perustetun viisikon vakavailmeisessä säröpaahdossa on mukavan rouhea punk-ote, joka teknisestä rujoudestaan huolimatta toimii kelvollisesti koska yhtyeen biisikynässä on tarpeeksi järkeä. Ei tällä kolmibiisisellä vielä taivaaseen asti kavuta, mutta etenkin kakkosraita Killerin tumman rullauksen ja kaareen taipuvan kerron yhdistelmä iskee melkoisen hyvin. Sudenkuoppa on välttää latteaksi ja jähmeäksi jumahtamista, varianssia pitää löytyä jatkossakin.

Ilkka Valpasvuo


Play Popinjay: Play

Helsinkiläis-köyliöläinen indiehenkinen poprock-orkesteri Popinjay sekoittelee keitoksessaan monenlaisia mausteita. Viisibiisisen EP:n avausraita Dangerous Play on jopa metallihtavaa kiukkuista altsurokkia, jossa valokeilaan nousee etenkin Reetta Hulmin kipakka laulu. Musiikillisesti jälleen yksi tymäkkä vaihtoehtorokkibändi ei liiemmin innosta, mutta Popinjayllä on onneksi useampia nuolia viinessään. Rautalanka-kaikua ja koskettimia hyödyntävä ja autereisemmin aalloilla keinuva Blue (On Solid Ground) tuo mukavaa vastapainoa ja ska-nytkeellä hymyilevä Travelling Song nostaa myös pisteitä vauhdikkaalla tekemisen meiningillään. Tosin Hulmin laulu ei tässä kohtaa vakuuta kiukkuisemman puolen tapaan. Aika suoraviivaisesti rullaava Wait And See koristautuu hienosti koskettimilla ja kasvaa vaaniskelusta ilotulitukseen toimivasti. Rauhallisesti alkava päätösraita Where My Words Are iskee jälleen altsu-pykälän silmään ja semmoinen hallitun kipakka vaihtoehtorock jääkin vahvimmaksi mielikuvaksi nelikon julkaisusta. Joskin mukavan värikästä ja vaihtelevaa, niin silti vielä hakee biisiterävyyttä.

Ilkka Valpasvuo


Deligion (Psychoparalysis): Deligion

Hiukan hankalan nimen itselleen valinnut (Psychoparalysis) avaa uransa neljän biisin mittaisella Deligionilla. Tyyliksi on valikoitunut dynaaminen death metal ja sanaleikkeihin tykästynyt yhtye jatkaa kikkailua myös soiton saralla. Taiturointi ei kuitenkaan taannu itseisarvoksi, vaan se palvelee alati kokonaisuutta. Vaikka nelikon musiikki on hyvin rankkaa, löytyy biisien kätköistä tarttuvia melodioita, joita vieläpä kehitellään tyystin arvaamattomiin suuntiin. Avaussiivu The Spiral on nimensä veroinen korkkiruuvi, joka pitää tallan laudassa lähes seitsemän minuuttia, eikä silti sorru toistamaan itseään. Samat sanat pätevät koko kiekkoon, joten kotimainen metallikenttä näyttää saaneen jälleen yhden uuden vahvan ja innovatiivisen orkesteri, jonka liikkeitä kannattaa seurata.

Mika Roth


Rise To Command The Undivine: Rise to Command

The Undivine syntyi joskus vuoden 2005 paikkeilla Lohjan suunnalla ja on siitä lähtien syytänyt sisuksistaan “LohjaSodomBrutalCore” –merkkistä äänihyökkäystä. Eli teeastiaston voi nyt siirtää suosiolla syrjään, ja oikeastaan pöydän sekä kaikki muutkin huonekalut.

Äärimmäisen raskas metalli, nopea hc ja in-your-face-asenne vievät jo orkesterin pitkälle, ja kiekon ärhäkin siivu Guilt is the Wave of Success optimoi tuon kaavan. Metallisimman puolen The Undivinesta esittelee vuorostaan avausraita I Will Overcome, joka nostaa mieleen useammankin länsinaapurin suuruuden. Silmittömän paahdon ja raskaamman rullauksen suhde etsii vielä paikoin ihannepistettään, mutta silloin kun palaset loksahtavat kohdalleen muuttaa orkesteri minkä tahansa lyijynpalasen kullaksi. Tällä kerralla puolet luodeista osuivat kohteisiinsa, eikä se toinenkaan puoli kauas ropissut, joten tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth


This is… Union Street: This is…

Kepeää skapoppia soittava tamperelainen Union Street-kuusikko nousee esiin etenkin naislaulunsa ja keveytensä ansiosta. Kaisan tapa laulaa on aika kuulas joka toisaalta sopii hyvin kevyeen ska-junaan. Toisaalta pieni revittelevyys voisi tuoda vielä lisäsärvintä leivän päälle…Vaikka hiukan sellaiseen suuntaan lähdetään tummemmalla Dystopialla, on laulun varianssi lopulta aika vähäistä. Biisikynän puolesta kuusikon neljän biisin EP tarjoilee aika tasapaksua kaahausta, josta iloisemmalla ilmeellä varustettu puoli Best Nightin ja City Lightsin tapaan vakuuttaa vahvemmin. Toki Last Exitin autereinen mutta reipas hattara tippuu yhtä lailla toimivasti. Harmitonta mutta kohtuullisen koukukasta. Pirteys, raikkaus ja menevyys ovat parhaita vahvuuksia. Todelliset killerit tästä silti vielä uupuu, vaikka peruspaketti on hyvin kasassa.

Ilkka Valpasvuo


Kierre Valium Kiharat: Kierre
Leso levyt / Nahkasounds / Roku

Seitsemän biisin seiskatuumaisen kuulijoille tarjoileva kajaanilainen, nykyään Oulussa treenaava hardcorepunk-yhtye Valium Kiharat liikkuu männävuotisen split-seiskan tapaan melko yllätyksettömän meuhkacoren parissa. Laulussa on enemmän lentävää sylkeä kuin ärinää tai ruoskaa. Vauhtia on kuin pienessä pitäjässä mutta kompakteissa tiivistyksissä ei kauheasti mielikuvitus lennä – vastaavaa puuroa kun kuulee jatkuvasti. Tinkimättömyys ja vauhtiarvot ovat toki kohdallaan mutta ei Valium Kiharat nouse massasta esiin edelleenkään muulla kuin nimellään. Kun tämä kerran on jo yhtyeen kuudes julkaisu niin ehkä pikkuhiljaa hommasta pitäisi löytyä jotain persoonallisempaa. Tottakai epäselvän laulumeuhkan ja nopeiden rykäysten vauhdikkaalla kaavalla on vaikeaakin personoitua, mutta se nyt vaan on edellytys harmaasta massasta nousemiselle.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3567
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös