Dimery (toim.): 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään
29.09.2010
Pitkä ja kattava lista levyistä, jotka voisivat kuulua yleissivistykseen.
WSOY
Listat ovat popmusiikkiharrastelun perusyksikkö. Vuodesta toiseen mm. erilaisissa virallisissa ja epävirallisissa medioissa laitetaan kuukauden, vuoden, vuosikymmenen tai kaikkien aikojen parhaat biisit, albumit, soittajat, yhtyeet ja niin edelleen järjestykseen, joka on ikuisesti kiistanalainen. Seuraavalla listalla samat asiat ovat aivan eri näköisiä ja aivan samoista syistä. Listoja voi vertailla, listoista voi väitellä ja listat herättävät yleensä ennen kaikkea vastustusta, koska suurin osa niille päätyneistä ovat siellä vääristä syistä tai väärässä kohdassa, minkä lisäksi listalta aina puuttuu jotain hyvin keskeistä.
Siksi listat ovat hyviä keskustelunherättäjiä ja -aiheita sekä musiikkimedioiden ikuisuusmateriaalia. Koska kun kaikki on sanottu, on vielä lista: Beatlesistä lienee kirjoitettu enemmän kuin yhdestäkään toisesta yhtyeestä ja silti Rolling Stone -lehti julkaisee vuonna 2010 teemanumeron, joka listaa Beatlesin 100 parasta biisiä. Sen jälkeen kuin ne on listattu jo lukemattomia kertoja, lukemattomin eri tavoin ja painotuksin.
Robert Dimeryn toimittama kirja 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään (WSOY)on hieno esimerkki listasta. Se listaa vuonna 1955 ilmentyneen Frank Sinatran In The Wee Small Hours -albumin ja viime vuonna ilmestyneen Grizzly Bearin Veckatimest-lätyn väliltä 999 muuta pitkäsoittoa, joiden se väittää kuuluvan jonkinsortin yleissivistykseen. 1001 populaarimusiikin albumia tuntuu melko suurelta määrältä, mutta 55 vuoteen jaettuna tuloksena ei ole kuin keskimäärin alle 20 albumia per vuosi – useimpina vuosina parin tusinan kuuntelemisen arvoisen levyn löytäminen ei pitäisi tuottaa ylitsepääsemättömiä ongelmia.
Dimeryn johdolla muutamaa vailla sadan kirjoittajan albumeja käsittelevät tekstit ovat enemmän tai vähemmän mainio läpileikkaus siitä, millaisia kohtuullisen lyhyinä pidetyt levyjutut parhaimmillaan ja pahimmillaan voivat olla. Hienoimmillaan ne antavat hyvän kuvan käsiteltävästä albumista ja sen tekijöistä, esittävät albumin suhteessa aikaan ja genreen sekä heittävät sekaan muutaman muistettavan anekdootin. Näitä teoksessa on paljon, ovathan sen kirjoittajat suurimmaksi osaksi ammattilaisia. Toisaalta mukana on myös ammatin varjopuolia: esim. teksti The Stranglersin Rattus Norvegicuksesta unohtaa mainita sanallaan minkälaista musiikkia yhtye esittää.
Em. kaltaiset hudit ovat kuitenkin vähemmistössä ja kokonaisuutena liki tuhatsivuinen kirja tarjoaa asiallista mielipitein höystettyä tietoa esiteltävistä albumeista. Jutut ovat toki lyhyitä ja siksi osin pinnallisia, mutta häiritsevyyteen asti siitä ei ole – tuskin kukaan tällaiselta teokselta kovin syväluotaavia juttuja odottaakaan. Mutta sitä nyt kuitenkin, ettei tarvitsisi suunnilleen samoja juttuja lukea useampaan otteeseen.
Kirja esittelee lukuisilta artisteilta ja yhtyeiltä enemmän kuin yhden albumin. Se on, kuten Dimery esipuheessaan mainitsee, usein välttämätöntä jo pelkästään musikintekijöiden luonnollisen monipuolisuuden takia. Häiritsevää ei olekaan se, että jotkut saavat enemmän tilaa kuin toiset, vaan se, että teoksen toimittajat eivät ole viitsineet karsia minimiin esim. sitä artistin henkilöhistoriaa, joka toistuu useassa eri arviossa. On toki mukavaa, että jokaisen albumin kohdalla on mahdollisuus saada keskeisimmät tiedot artistista, mutta kyllä lukija ne vähemmälläkin löytäisi.
Ja toisaalta kuitenkin: eikö edes osa sanotaanko Beatlesia (7 albumia kirjassa), David Bowieta (7 albumia) tai Neil Youngia (7 albumia) käsittelevistä jutuista olisi voinut antaa tilaa esimerkiksi sellaisille artisteille, joiden albumeja ei käsitellä ollenkaan? Rakastan syvästi jokaista edellä mainittua tekijää ja voin melko helposti perustella listalle lisääkin kyseisten artistien tekeleitä, mutta samanaikaisesti rakastaisin kirjaa helpommin, jos mukana olisi esim. jokin The Jesus Lizardin kaltaisen yhtyeen levy. Etenkin sellaisessa tilanteessa, jossa mukaan on kelpuutettu niinkin kaikinpuolin onneton tekele kuin Metallican S/M, joka, no, ei ole hyvä esimerkki edes huonoudesta.
Nämä ovat toki jo niitä valintapoliittisia ikuisuuskysymyksiä, mutta mielestäni relevantteja pointteja, jos halutaan puhua yleissivistyksestä (esimerkkini Jesus Lizardista) tai Dimeryn esipuheessa mainitsemasta keskinkertaisuuden välttämisestä (esimerkkini Metallicasta). Mutta eivät nämä puutteet teosta suoranaisesti heikennä, osoittavatpahan vain kuinka kätevää listaaminen on: on yhtä olennaista pohtia, miksi S/M on kirjaan päätynyt kuin, miksi Goat ei ole, ja miksi ihmeessä Flaming Lipsin kaksi mukana olevaa levyä ovat ilmestyneet vuosina 1999 ja 2002... Toisaalta 1001 albumia -kirja sisältää liian monta juttua, joissa mainitaan, "ettei tämä levy oikeastaan ole niin hyvä kuin se edeltävä/seuraava, mutta...".
Teoksesta voi kuitenkin tehdä joitakin selkeitä kokonaishuomioita: Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän käsitellään levyjä, jotka eivät ole mukana kirjan vuonna 2025 ilmestyvässä laitoksessa. Jotkut genret ovat selvästi liian aliedustettuja – päällimmäisenä ehkä metalli, joka ei angloamerikkalaisessa maailmassa ole niin populaaria kuin esim. jossain määrin kirjassa yliedustettu rap/hip hop. Jotkut genret ovat yliedustettuja menestyksensä takia: on vaikea keksiä kovin monta musiikillista syytä kirjan runsaalle vuosituhannen vaihteen valkoisten miesten rap-rock ja nu-metal -edustukselle, etenkin kuin vähän aiemmin näitä nurkkia yhtä kestävällä musiikillisella otteella ilahduttanutta eurodancea ei kirjasta löydy hakemallakaan.
Samaan hengenvetoon on kiitettävä sitä, että mukana on ilahduttavan paljon esim. afrikkalaista musiikkia (vaikkakin vartavasten länsimaihin tuodussa muodossaan). Monipuolisuutta edustaa sekin, että teoksessa on myös suomalaisia albumeja, tarkemmin ottaen 80 kappaletta, joiden valinnasta ja teksteistä vastaavat kirjan suomalaisen laitoksen päätoimittaja Jake Nyman sekä Pekka Laine ja Tero Liete. Kotimaiset albumivalinnat voi kuitata nopeasti huomioimalla, että aina 80-luvun alkupuolelle asti yli kolme neljästä esiteltävästä levystä on Loven tai sen jonkinasteisen seuraajan Johannan julkaisemia. 60- ja 70-luvut ovat ylipäätään hyvin edustettuja myöhempien aikojen kustannuksella, mutta eipä tällaista hommaa kannata ilman pientä perspektiiviä hoitaakaan.
Muutoin Suomi-levyjen kokonaisuutta kuvaa samanlaiset yleishuomiot kuin ulkomaisiakin levyjä: metallia on vähän tai ei ollenkaan, pienlevy-yhtiöiden tekeleitä tuskin lainkaan – piirre, joka Suomen kaltaisessa maassa jättää valintojen ulkopuolelle melkoisesti neronleimauksia, jotka jokaisen olisi kuultava. Vaikka tekijöitä on vähemmän, onnistuvat suomenkielisen laitoksen kirjoittajat kuitenkin luomaan teksteiltään persoonallisemman kattauksen kuin ulkomaiset kollegansa.
Yhtä kaikki, 1001 albumia -kirja on komea ja kattava opus, jonka avulla löytää itselleen eittämättä paljon uutta kuunneltavaa. Kirjan arvo on erityisen suuri tällaisina aikoina, jolloin musiikinkuuntelu helpoimmillaan on muutaman klikkauksen päässä. Meidän vanhempiin tyyleihin jämähtäneiden iloksi jokaisen levyn yhteyteen on laitettu kansikuva avuksi kirjaston ja divarien laarien penkomiseen. Useimpien albumien yhteydessä on alkuperäinen biisilista ja muutama keskeinen tekninen tieto kiinnostuneimmille. Runsaasti kuvitettu ja tyylikkäästi suomennettu (Esa Kuloniemi, Petri Silas, Emma Murros ja Sakari Hyrkkö) teos ei ehkä ole jokaisen musadiggarin ihanneteos – tunnemmehan monet esiteltävistä albumeista jo ennestään – mutta musiikista välittäville se antaa laajan ja asiantuntevan katsauksen moneen tärkeään albumiin, jotka todella on kuultava.
Teksti: Jani Ekblom
Nymanin kuva: Soppakanuuna/Wikimedia Commons
