Kemppainen: Aina soi Sävelradio – Radiomusiikista musiikkiradioon
16.07.2011
Mielenkiintoisen tekijän kiinnostavasta aiheesta kirjoittama kirja ei tunnu löytävän paikkaansa.
Avain
Pentti Kemppaista voisi kohteliaasti kutsua suomalaisen radiotoiminnan yleismuistiksi, sen verran ahkerasti mies on tutkinut ja kirjannut ylös radion vaiheita. Kemppainen oli Yleisradio-vuosinaan pidetty toimittaja ja myöhemmin peräti Radiomafian ensimmäinen ohjelmapäällikkö. Miehen uutukainen kirja vie suomalaisen radiotoiminnan alkulähteille, edeten radikaalien muutosten kausista nykypäivään. Aina soi Sävelradio – radiomusiikista musiikkiradioon -kirja käy läpi radion lähihistoriaa populaarimusiikin näkökulmasta. Näin ollen Kemppaisen teoksessa raapaistaan myös rockin historiaa ja nuorisokulttuurin syntyä. Poliittiset myllerrykset ovat luonnollisesti myös läsnä.
Suomalaisen radiotoiminnan alkulyönnit koettiin vuonna 1926, jolloin vastikään perustettu O.Y. Suomen Yleisradio – A.B. Finlands Rundradio lähetti ensimmäisen radio-ohjelmansa. 1920-luvun lopulla Ylen lähetyksiä pystyi jo kuuntelemaan koko maassa. Sota-aikana Yleisradio keskittyi erityisesti kotirintaman mielialan ylläpitoon, mutta se teki myös ansiokkaita lähetyksiä rintamilta. Toiminnan vakiinnuttua Yleisradion haasteeksi nousivat Radio Luxembourgin ja Itämeren Radio Nordin kaltaiset merirosvoradiot, joiden kautta kevyt musiikki alkoi saada yhä enemmän tilaa ja ymmärrystä radioaalloilta. 1960-luvulla kuumentunut poliittinen ilmapiiri heijastui myös radion toimintaan. Viihteellisistä musiikkiohjelmistakin löydettiin pian poliittisia viitteitä, ja tilanne johti lopulta jopa siihen, että vuoden 1970 eduskuntavaalit julistettiin radiovaaleiksi. 70-luvun edetessä Yleisradio oli vieraantunut vahvasti nuorisoyleisöstä, joten tilanteen muutti Rockradion perustaminen 1980-luvun alkajaisiksi. Lopulta kaupalliset, usein monikansalliset radiokanavat johtivat kehityksen kohti tämän päivän musiikkiradiota.
Erityisen kiinnostavaa kirjassa on populaarimusiikkiin ja radiotoimittamiseen ajansaatossa kohdistunut paheksunta, joka eri aikakausina on saanut mitä eriskummallisimpia piirteitä. Yleisradion 25-vuotisjuhlalähetyksessä silloinen pääjohtaja Hella Wuolijoki rikkoi vasaralla syvästi inhoamansa Hiski Salomaan Lännen lokari -levytyksen. Myöhemmin Radiomafiaa perustettaessa paheksuntaa herätti kanavan nimi. Lapin Kansa äityi peräti kirjoittamaan, että ”nimi ei osoita vaan huonoa makua ja tyylirikkoa, vaan täydellistä välinpitämättömyyttä ihmiselämän eettisiä arvoja kohtaan”.
Aina soi Sävelradio on selkeästi alaan syvästi perehtyneen asiantuntijan historianluento. Valitettavasti Kemppaisen teksti ei kuitenkaan ole kovin innostavaa, vaan paikoin jaarittelevaa ja nostalgisessa ilmeessään harmillisen seisahtunutta. Aikakausissa hypitään ajoittain miten sattuu, eikä teoksen graafisessa yleisilmeessä ole kehumista. Kirjan kokonaispituudesta 1950- ja 60-lukujen vaiheet saavat huomattavan määrän huomiota, kun taas 1990- ja 2000-lukujen radiotoiminta ohitetaan loppukirissä olankohautuksella. Radiomafian merkityksen Poppamies kyllä tunnustaa, mutta jättää suotta tiivistämättä viimeisen vuosikymmenen näkymät suomalaisessa radiotoiminnassa.
Teos ei tunnu oikein löytävän paikkaansa. Se on muistelmakirjallisuudeksi liian tutkimuksellinen ja epäviihdyttävä, mutta toisaalta taas puhtaasti tutkimustulokseksi liian paljon henkilökohtaisten muistojen varassa. Kemppaisen keskeinen viesti on siinä, että kaikki radion suuret käänteet ovat tapahtuneet niin, että kevyttä musiikkia on lisätty merkittävästi. Yleisradio koetti varsinkin varhaisimmilla vuosikymmenillä sitkeästi muokata kansan musiikkimakua, mutta silti juuri populaarimusiikki on tullut radion pelastajaksi monessa kriisikohdassa.
Otto Suuronen
