Ajankohtaista

Joulukuun albumikooste

17.12.2011


Maaseutumusiikkia Eri esittäjiä: Maaseutumusiikkia vol. 1
Suomen maaseutumusiikkiyhdistys ry

Steelkitara sopii soimaan härmään siinä missä keskilännen preeriallekin. Sen ovat osoittaneet monet suomalaiset artistit, joiden hengentuotteet liikkuvat hiljakseen viljasiilojen ja latojen varjossa. Myös 17 kantri- tai vain kantrihenkistä kappaletta kokoava Maaseutumusiikkia vol. 1 todistaa näin, vaikka levyllä onkin runsaasti hajontaa.

Kokoelmalla on mukana tuttuja nimiä kuten Pekka Myllykoski & Jytäjemmarit sekä Huojuva Lato, ja liuta näihin tavalla tai toisella liittyviä tekijöitä (ei kovin yllättäen myös countrypiirit ovat Suomessa pienet). Em. tarjoavat maukkaita tuttuuksia Alaskan ja Virran Ola on vielä kuningas -biisien muodossa. Myös Tomi Pulkkinen, Artturi Ketola Trio, Tero Pulkkinen ja Tapsa Kojo, Marko Sillanpää sekä Ilkka Vartiainen tarjoavat mieleenpainuvaa juurevuutta, jossa kuuluu myös kotimaiset perinteet.

Suuri osa kokoelman annista on kuitenkin vain kevyesti maaseudulla silattua keskitien poppia ja rockia. Sitä odottaisi kuulevansa maaseudun radiossa ja kasvukeskusten liepeillä, ei outlaw-countryn tunnettuudesta huolestuneiden kokoelmalla.

Jani Ekblom


Andres Roots Andres Roots Roundabout with L.R. Phoenix: Leigh's Spider Jam
Roots Art

Useampaan otteeseen desibeli.netin sivuilla vieraillut eestiläinen bluesmaestro Andres Roots jatkaa vahvojen julkaisujen sarjaansa. Löyhäksi kollektiiviksi mainittu Roundabout syntyi lavalla marraskuussa 2010. Leigh's Spider Jamilla kuullaan kaksi biisiä noista jameista sekä seitsemän studiossa tämän vuoden puolella nauhoitettua kappaletta.

Materiaali on Rootsin säveltämää, mutta pääosaa hän ei ota. Viipyilevässä Spider Jamissa se on urkuri Ahtin, herrasmiesrockiin kallistuvalla Comin' Homella laulaja Leightonin. Horse Feathersilla vikkeläsorminen Andres ja dobronsa jakaa sen banjoa soittavan Martinin kanssa. Levyn sinisävyinen materiaali on nautittavaa, mutta hieman ennalta-arvattavaa. Parasta Leigh's Spider Jamilla onkin sen kaksi spontaania liveä. Lavalle kuuluvat niin Andres kuin blueskin.

Jani Ekblom


Spectrals Spectrals: Bad Penny
Wichita

Leedsistä ponnistavalla Spectrals-kaksikolla on periaatteessa palikat hyvin kasassa. Kitarat helkkyvät autenttiseen 80-luvun tyyliin, melodiat ovat peri-brittiläisen täyteläisiä ja tuotantopuolikin on mukavan ilmavaa. Mutta pääasia, eli itse musiikki, ei vain ota lähteäkseen. Nuorelta kaksikolta puuttuu ymmärrettävästikin kilometrien tuomaa karismaa ja kaikkea tekemistä leimaa vielä tästä johtuva arkuus.

Karisman puutteen lisäksi merkittävä ongelma on, että Spectrals on valinnut indiepopin linjastosta yhden kulutetuimmista väylistä, eikä se pysty tähän yhtälöön juuri lisäarvoa tuomaan. Ulkoinen toteuttaminen ei vielä riitä, jos kappaleet ovat lähinnä harkitun ulkokultaisia harjoitelmia sinänsä hyvästä aiheesta. Ja jos bändi herättää orastavia mielikuvia niin Echo & The Bunnymenin, Tears For Fearsin kuin The Churchinkin suuntaan, olisi äärettömän tärkeää pystyä välittämään sitä pakahtuvaa tunnetta, jonka musiikki toimiakseen vaatii. Nyt Spectrals jää valitettavasti vain yrityksen asteelle.

Jari Jokirinne


Split LP Stiggan Andersson / Parantola: Split LP
Roku / Eläkelevyt

Rovaniemen punk- ja hardcore-kenttää taltioidaan jälleen vinyylille, missä Roku Records on vahvasti ansioitunut. Samalla vinyylipitkäsoitolla meuhkaavat kaksi kertaa seitsemän biisin verran nelimiehinen Stiggan Andersson ja viisihenkinen Parantola. Vahvuuksina molemmilla on menevä ja kilpailukykyinen punk-ote ja kompastuskivenä samalla turhankin geneerinen biisimateriaali.

Andersson selviää biisikoukullisesta testistä hiukan paremmin, vaikkei sellaisia todellisia klassikoita senkään biisiseitsikosta nouse. Tumman tyly mutta mukavan melodinen punkrock-paahto nousee kuitenkin positiivisen puolelle. Parantola taas jää keskimäärin hiukan viivan alle, vaikka sen soundillisessa sopassa on ehkä enemmänkin vaihtelua. Silti biisikynä jää tässä vastakkainasettelussa kakkoseksi. Livenä molemmat varmaan toimivat hyvin, sen verran hyvä draivi on päällä.

Ilkka Valpasvuo


Ten For None Ten For None: Redemption Songs
Omakustanne

Näillä lauteilla kuultiin Ten For Nonea viimeksi alkuvuodesta, joten 90-luvulta lähtien tuotoksiaan julkaisseen yhtyeen ei voi sanoa liiemmin lepäilevän laakereillaan. Redemption Songsin kymmenikkö onkin (jälleen) hyvä osoitus yhtyeen kyvystä luoda mukaansatempaavan toimivaa raskasta rockia, tai jotain metallinsekaista hybridimuotoa. Raskasta siis, mutta mukavasti sulavaa; toinen jalka valimon puolella, toinen autovarikon.

Edelleen tulee mieleen Alice In Chains, tai jokin muu grungen painavammasta laidasta, mutta ei se ole haitaksi. Sitä on sen sijaan kunnon iskusävelmien puute. Bändi soi Redemption Songsilla monipuolisesti ja voimalla; väkevämmätkin paikallaanpolkurallit sointuvat melodiseen rullailuun kuin tuosta vaan. Erityisesti laulaja Markus Saarelaa on (jälleen) nautinnollista kuulla, mutta biisikynää pitäisi teroittaa. Vaikka muuta moitittavaa ei ole, ja vaikka tältä kuulostavia yhtyeitä ei todennäköisesti toista Suomesta löydy, vaadittaneen suurempaan tunnettuuteen biisejä, joista jää mieleen muutakin kuin soundi.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 1752
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös