Chyde ja Julma-Henri - epätodennäköiset hengenheimolaiset
05.01.2012
Äkkiseltään ajateltuna Chydeonella ja Julma-Henrillä ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon yhteistä.
Chydeone (eli Ritarikunnasta tuttu Chyde) on suomalaisen rytmimusiikin pioneeri, jonka skaala on ulottunut erinomaisen kaupallisesta huumorimusiikista erinomaiseen, vakavasti otettavaan ja myös vähemmän kaupalliseen toimintaan. Miehen aikaansaannoksista räppärinä, dj:nä, toimittajana ja mainoslaulajanakin on saatu nauttia jo useammalla vuosikymmenellä, mutta erityisen tunnettua turkulaisesta ei hoppipiirien ulkopuolella ole tullut.
Julma-Henri taas on jo kohtuullisesti aiheetontakin huomiota saanut nuoremman polven tekijä, jonka musiikilliset projektit ovat aiheuttaneet närästystä milloin kenessäkin. Ulkopuolisille riitti Al-Qaida Finland -niminen levy (Ähky, 2007), asianharrastajille normiräppiä astetta haastavampi tyylilaji (Laineen Kasperin kanssa työstetty Outo nauha (Ähky, 2009) löytyisi levykaupan kuunnelma-hyllystä, jos sellainen olisi olemassa).
Kun Chydeonen toista soololevyä Kuilun partaalla (Monsp, 2011) sekä Julma-Henrin Radio Jihad...Syrjäytynyt Vol. 2 (Mörssi, 2011) -lättyä kuuntelee rinnakkain, ei herroja näytä yhdistävän juuri mikään.
Nimestään huolimatta Kuilun partaalla on lempeä levy, jonka funk- ja soul-pohjaisesta pehmeydestä syntyvä yleisfiilis ei tunnu olevan lähelläkään reunaa. Chyde räppää kuin vanhemman setämiehen odottaakin; flow istuu kuin lätsä päässä, jämäkästi vähän vinossa, iän ja kokemuksen tuomaa arvokasta rentoutta ilmentäen. Flow ei ole kellontarkkaa tai puhdasta, mutta se etenee, välillä vähän yskien, yleensä sympaattisesti.
Kömpelönorgaaninen ja sydämenlämmin meininki luo paikoin muistumia Juhaniin, mutta siinä missä Juhanin luomuhoppi itää ihan omassa kasvimaassaan, kasvaa Chyde omaa pihaa kauemmas. Ihmisläheinen, heikompaansa jeesaava, ja maailman mittakaavassa pieniä, mutta yksilön täydellisesti lamaannuttavia yhteiskunnallisia epäkohtia käsittelevä räppäri ei kuitenkaan ole erityisen kantaaottava oikein missään mielessä.
Chyde nostaa sormensa osoittaakseen virhettä, mutta laskee kuitenkin kätensä todetakseen, että tällaista tämä on. Se ei ole lannistumista tai voimattomuutta. Chyde vain sattuu tietämään, ettei osoittamalla voi ratkaista ongelmia, joita ei sellaisina pidetä. Maailman katsominen viskilasin läpi, itsestään huolehtimisen unohtuminen maailmanparantamisen ohessa, tai vanha kaveri jolle voisi vipata helpotusta, ovat kaikkien ja ei-kenenkään ongelmia, pisaroita valtameressä, mutta siksi tärkeitä.
Musiikillisesti määrittelemätöntä vanhanaikaisuutta – vuosikertamiehiä, vuosikertalevyjä, vuosikertalevykauppoja – huokuvalle albumille, jolla kuullaan lukuisia biitintekijöitä, monta vierasta ja kohtalainen liuta aiheitakin, olisi vaikea kuvitella löytyvän ketään yhtä yhdistävää keulakuvaa kuin Chyden.
Julma-Henri on eri maata, sillä hänen maailmassaan on valuvirhe. Erilaiset ongelmat tarjoavat sopivia biisinaiheita, mutta ne myös muodostavat koko ympäröivän todellisuuden.
Osaksi se johtuu siitä, että Julma-Henrin luoma maailma makaa lopullisen oloisesti hänen hartioidensa päällä. Julma-Henrin levyillä on aina tutkailtu korvienvälistä todellisuutta – erityisesti Psykoterapialla (Mörssi, 2010) ja Henrillä (Mörssi, 2011) – mutta varsinaisesti henkilökohtaisina niitä ei kannattane pitää.
Radio Jihad - Syrjäytynyt Vol. 2 kuuluu myös tähän jatkumoon, vaikka on ennen kaikkea tietenkin jatketta kolmen vuoden takaiselle SRJTNT VOL. 1:lle, joka yhdessä Al-Qaida Finlandin kanssa löi aiheillaan Julma-Henriin yhteiskunnallisen toimijan leiman. Syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovatkin aina olleet Julma-Henrin lyriikoiden keskeistä tematiikkaa, mutta ei niinkään minään puhtaasti yhteiskunnallisena ongelmana.
Julma-Henrin teoksissa yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde on hankala. Kyse on toisaalta täysin vastakkaisista tekijöistä, joiden välillä on kuitenkin hyvin pyhä ja rikkumaton liitto. Siksi yhteiskunnallinen on Julma-Henrillä aina myös henkilökohtaista. Tässä onkin toinen syy vaikutelmaan Julma-Henrin ongelmakeskeisestä maailmasta: Katsoessaan ulospäin maailmaan, hän katsoo sisään, korviensa väliin; katsoessaan itseensä hän peilaa maailmaa. Kun Radio Jihadin näyttämölle nousee osattomia ja muita maailman hylkäämiä vahinkoja, sinne nousee heidän kanssaan myös Julma-Henri. Loukkaa osatonta, ja loukkaat Henriä.
Jos Asa olisi aloittanut kymmenen tai viisikin vuotta aikaisemmin kuin teki, Julma-Henriä pidettäisiin todennäköisesti hänen oppipoikanaan. Aikalaisissa on paljon samaa – ei vähiten se, että molemmat ovat musiikillisesti kehittyneet perushyvistä aivan omille tasoilleen. Molemmilla kehitys on ollut luonnollista, vaikka jalostumiseen on kuulunut ja ehkä vaadittukin erilaisia kokeiluja. Siinä missä monet muut pyörivät tuskissaan yksien ja samojen teemojen ympärillä, ovat Asa ja Julma-Henri tehnyt siitä varsin omannäköistään taidetta.
Kun Radio Jihadia vertaa SRJTNT VOL. 1:een, parantumisen huomaa helposti. Julma-Henri on alle viidessä vuodessa muuttunut kömpelöstä ja vähän hakevasta vaikuttavaksi ja tismalleen osuvaksi räppääjäksi, jonka ulosannille sopii paremmin Radio Jihadin ja kahden ensimmäisen levyn suoraviivaisemmat tekstit kuin Outo Nauhan tai Henrin lyyrinen monipolvisuus. DJ Polarsoulin Radio Jihadille luomat eläväiset taustat eivät ole yhtä klaustrofobisen tehokkaita kuin RPK:n Henri-levylle ja Kutsu-EP:lle taiteilemat, mutta yhtä kaikki toimivat. Biitintekijä korostaa yhteyttä Asaan, mutta tekee sen vaivihkaa, jalustalle nostamatta.
Radio Jihad... Syrjäytynyt Vol. 2 on tyypillinen Julma-Henrin levy: tasainen kokonaisuus, joka vie miehen näkemyksiä yhä kauemmas lähtöpisteestä, juuria unohtamatta. Vaikka tasapaino ei kuulu Julma-Henrin käsitteistöön, on Radio Jihad juuri sitä: stabiili ja yhtenäinen teos, jossa hurrikaanin keskipisteessä istuva Julma-Henri seuraa maailman ainoasta tuulettomasta kolkasta kuinka kaikki ympärillä luhistuu. Eikä Julma-Henri olisi Julma-Henri, ellei hän samalla olisi osallinen tapahtuvasta; samanaikaisesti yksilö ja yhteiskunta, sisä- ja ulkopuolella.
Tässä Julma-Henri löytää yllättävän hengenheimolaisen Chydestä. Aivan eri lähtökohdista, aivan eri tyylillä, ja aivan eri syistä molemmat ovat, ehkä hieman yllättäen, löytäneet paikkansa maailmasta, jossa ei sellaisia jaeta. Chyde on suomirapin vanha viisas, joka puhuu harvoin ja jota kannattaisi kuunnella; Julma-Henri seuraavan sukupolven kylänvanhin, salatulla tiedolla varustettu synkistelijä, joka ei tarjoa toivoa jos sitä ei ole; mies, joka näyttää muttei osoita.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: facebook.com/chydeone ja myspace.com/julmahenrisyrjaytyneet
