Raskaampi albumikooste – Lokakuu 2026
Clamosum: Gnosis Absolute
Tamperelainen tunnelmallisempaa ja melodista black metalia vanhan koulukunnan tyylillä luova Clamosum on ollut olemassa jo reilun vuosikymmenen. Ensimmäisen live-EP:n julkaisustakin on jo miltei vuosikymmen, mutta niin vain Gnosis Absolute on ryhmän esikoispitkäsoitto. Muitakin pienjulkaisuja on ilmestynyt vuosien varrella, mutta albumille aiempien EP-levyjen raitoja ei ole kelpuutettu.
Tiukka linja on toisaalta ymmärrettävä, sillä Gnosis Absoluten merkitystä uutena alkuna – tai vähintäänkin selkeänä linjaajana bändin historiassa – korostetaan saatesanoissa. Blackin tuulia on ohjattu tummemmiksi ja tunnelmallisuutta on haluttu korostaa multaisemman soundin kera. Toisena soiva nimiraita Gnosis Absolute onkin melkoista rallia ylös ja alas pitkin mustimpia tuntureita. Äänikenttä on ammuttu aivan liian täyteen materiaalia, mutta tarkoituksella. Tukahduttava, murskaava ja prässäävä tunnelma syntyy ruvelle ajetuin soundein, päälle kaatuvien äänivallien likaisten reunojen raapiessa kaikkea. Toiseuden pimeälle alttarille pysyttelee blackin kovemmalla kaistalla. Sahaus on suoraa, musta tuuli puhkuu orgaanisen hellittämättömällä voimalla, kuin itse luonto brutaaleimmillaan.
Levyn tunnelmallisuutta korostaa Kohti yötaivasta, jolla kylkeen voi hetkittäin sovitella myös sanaa sinfoninen. Kielisoittimet soivat takana hienosyisemmin, mutta mistään muovisesta tai ylipuhtaasta bändiä ei saa kiinni. Melodisempi kylki saa yhtä rosoiset soundit osakseen, mikä mielestäni vain lisää musiikin tehoja. Samaa linjaa vyöryttää myös avauksena soiva Deus Adversus, joka nostettiin albumin ainoaksi sinkuksikin loppukesästä. Voima on väkevää, etenkin kun sitä ymmärretään ja osataan kääntää kuin miekan terää karkaisevassa tulessa sekä vedessä.
Gnosis Absolute on perinteistä black metalia, olematta silti liian perinteisiin juuttunutta. Tunnelmallisuus on korostetusti esillä, mutta olisin kaivannut kiekolle toistakin nimibiisin kaltaista tempaisijaa potkua antamaan.
Mika Roth
Dead Express: Almost Forever
Räjähtävää rock'n'rollia suoraan Ruotsin Nyköpingistä tarjoaa viidennen pitkäsoittonsa julkaiseva
Dead Express. Törmäsin aikoinaan loppuvuodesta 2019 ilmestyneeseen
Brain Damage -albumiin, mutta sitten maailma pysähtyi ja kaikki meni uusiksi. Vuoden 2023
Game Changer jäi allekirjoittaneelta huomiotta, joten väliä syntyi.
Vuodet ovat kuluneet, mutta meno on samaa.
Moving On potkaisee ovet auki ja
Hellbound jatkaa rynnäkköä tutuin aineksin. Kitarat sahaavat vikkelään, riffi järsii ja rytmipuolella tehdään töitä hartioin. Ruotsalaiseen tapaan soundiin osataan ottaa mukaan niin garagen raakuutta kuin popin tarttuvuutta, eikä yhdistelmä vaikuta kuitenkaan pakotetulta. Sen sijaan kumpikin puolisko toimii osana kokonaisuutta toisiaan täydentäen. Ensimmäiseksi sinkuksi poimittu
Stranglehold puristaa klassisen kitararockin tankoja rystyset valkoisina – ja silti mukana on veikeää svengiä.
Keskellä kiekkoa
Funeral Pyre loimottaa rauhallisemmin, melodian palaessa kirkkaalla liekillä kaiken paahdon välissä. Vastaavaan tarttuvuuteen yltää
Almost Forever, jonka muodoissa on jotain kovin tuttua, jota en silti osaa nimetä suoraan. Dead Express vain tuntee historiansa ja osaa luoda tarttuvia melodioita, löytäen vähemmin käytettyjä reittejä keskellä ruuhkaisia väyliä. Tuloksena syntyy tarttuvaa, kestävää ja puhuttelevaa kitararockia, jonka parissa haluaa viettää aikaansa. Kolme minuuttia on raja, joka harvoin ylitetään ja 195 sekunnin mittainen Funeral Pyre seisoo pisimpänä numerona ylväästi paikoillaan. Toisessa päässä
Demon Seed groovaa kuin manattu ja
Good Times Gone osoittaa isojenkin vasaroiden mahtuvan pieneen tilaan.
Almost Forever ei tee historiaa räjähtelevän garage rockin ja kitarankurituksen saralla, mutta kuinka hyvää tekeekään sielulle päästä luukuttamaan kunnon perusjuttuja. Tällä saralla ruotsalaiset ovat yhä maailman kärkeä, joten nostan vilpittömästi hattua Dead Expressin edessä.
Mika Roth
Egokills: Brainbanger
Mellowhead Creations
Egokills on tutuksi käynyt kotimainen orkesteri, mutta kaikki ei suinkaan ole kuten ennen. Yllätyin melkoisesti laittaessani ensi kertaa Brainbangerin koneeseen – taisin jopa luulla väärän paketin lähteneen soimaan, niin erilaista mäiske on vuoden 2023
Egokills-kiekkoon verrattuna. Nyt kuulkaas ei soi enää mikään historiasta innoittunut hippimetalli, vaan jokin huomattavasti raskaampi.
Nimiraita avaa pelin pamauttamalla hartioista komean metallikunnarin ja hieman myöhemmin
Swan liitää raskain siivin tumman taivaansa halki. Kirjasin ylös jopa death metal -termin, mikä taitaa olla ensikerta Egokillsin kohdalla. Eikä uusi vain kylmästi syrjäytä vanhaa, vaan kyse on enemmänkin evoluutiosta ja jalostustyöstä.
Rat King muistuttaa menneiden aikojen tuulista kampeamalla kuvaan orgaanista grungen murinaa, vokalistin nojatessa samalla flanellisempaan ilmaisuun. Nytkään yhtye ei ota taka-askelta, vaan siirtyy näppärästi sivusuuntaan. Itse asiassa lähemmäs niitä linjoja, joille olin kuvitellut bändin päätyvänkin – tosin toisesta suunnasta.
Kahdeksan raidan ja 38 minuutin mittainen albumi on mitoilta napakka, raskaampien elementtien painaessa A-puolta ja sävyjen rikastuessa B-puolella. Jälkijoukkoa johtaa armoitetulla koukulla varustettu ykkössinkku
Knuckle Choke, rullaavan rokkauksen punoessa deathin ja garagen lankoja yhteen. Isompaa kaarta piirtävä
Dead Flowers olisi vielä nostanut edellisen albumin arvoa, mutta sinällään nätti ja toimiva melorokkailu vaikuttaa päätyneen nyt väärään ympäristöön. Isoa metallimankelia pyörittävä ankkuri
Light So Pale sulkee albumin, jonka kyytiin on useammankin kierroksen jälkeen haastavaa kivuta.
Maailma muuttuu, eikä minkään kuulu olla paikoilleen luutunutta. Brainbanger on ikuistanut murroksessa olevan bändin yhden vaiheen ansiokkaasti, mutta tuleva linja selkiytynee vasta seuraavan kiekon myötä. Huomaan olevan hämmentyneen ilahtunut, ja yllätyn siitäkin.
Mika Roth
Finnegan´s Hell: Glorious Mess
Wild Kingdom
Kelpaisiko vajaan puolen tunnin vuoristoratapomputtelu kelttipunkin parissa? Jos vastaat myöntävästi, saat
Finnegan´s Hell -yhtyeestä itsellesi kaverin. Bändi on itse asiassa ruotsalainen, mutta sopivissa olosuhteissa meistä kaikista löytyy hiukan, ja hiukan enemmänkin yhteishoilaukseen kykenevää, viskiltä tuoksahtavaa kelttipunkkaria. Kytkekää turvavyöt kiinni, nyt painetaan kokka kohisten kohti sotkuisia seikkailuja.
Ensimmäisenä soi tietysti ykkössinkku
Embrace The Glorious Mess You're In, joka keskittyy olennaiseen: kosteaan hauskanpitoon hyvässä seurassa. Hilpeästi ylös ja alas vellovan biisin mutkia ei ole vaikea arvailla, mutta mukaansa tempaava meno ja ykkösluokan melodia auttavat asiaa. Myös seuraavat kaksi raitaa on ehditty jo julkaista sinkkuina, joten kiekon etupainotteisuus on ilmeinen. Vaikea kipakasti alle kahteen minuuttiin mahtuvasta
My Life -rallauksesta tai garyglittermäistä svengikomppia tarjoavasta
The King Becomes the Clown -murahtelusta on kuitenkaan vikaa löytää. Arvattavia ehkä, mutta samalla bändi esittelee kolme kulmaa tekemiseensä.
Äänissä tutut bändisoittimet ovat keulilla, mutta taustalla soivat huilut, pillit, harmonikat ja säkkipillit. En tiedä mitkä ovat aitoja instrumentteja ja mitkä muuten luotuja, mutta lähteiden sijaan tärkeämpää on idea ja polveilevien melodioiden kulku. Folkimmin veivaava
Train To Hell hyödyntää rikasta pelikenttää livauttaen sekaan vanhempaa poljentoa. Rokimmin tahkoa veivaava
Walk Away ammentaa toisten halveksunnasta voimaa, kun taas päätöksenä soiva
I’m Dreaming On tarkastelee hulluksi käynyttä maailmaa. Elämme ehkä asevarustelun aikaa, vaan aina voi uneksia rauhasta.
Finnegan´s Hell ei ehkä pysty taianomaisesti parantamaan maailmaa, mutta pyrkii kääntämään elon edes himpun hauskemmaksi kokemukseksi.
Current of Time kiteyttää paljon arvokasta vaatimattomaan kuoreen ja Glorious Mess pyrkii hymyilemään elon polulle osuville kiville.
Mika Roth
HÄ/DA: Electric Knights of Eternal Rock Fury
Jokainen jakaa maailmaa mielessään osiin. Vahvasti
AC/DC-henkistä hard rockia soittava
HÄ/DA tekee sen jakamalla hard rockin kahteen leiriin: kasarin tukkaheviin ja
Youngin veljesten johtamaan suorempaa rokettirolliin. Muuramelais-kuopiolaisen HÄ/Dan toimintaa debyyttialbumin kimpussa on ohjannut ajatusmalli:
”mitä AC/DC tekisi”, ja se myös kuuluu kristallinkirkkaasti läpi.
Miksi kallistan korvaani häpeilemättömälle peesaukselle? Koska tuote on timanttinen.
Antti ”DeeAa” Heikkinen ja
Juho ”Hässi” Hämäläinen ovat lyöneet kasaan yhdeksän omaa rallia, joita rikastaa
Danko Jonesin
Cadillac. Ykkössinkku
Workingman’s Blues takoo melodian ja jauhaa riffin mestarin tavoin, antaen kisälleille mietittävää. Katurock raikaa
Gone In Novemberin kiriessä jäistä kaistaa ja uusin sinkku
High (On You) puristaa asteen metallisemmin rockin suurta väkipyörää. Melodioita tulee hyräiltyä ja riffit muistuvat jo parin kierroksen jälkeen, eli tartuntaa löytyy.
Makuasioista ei voi kiistellä, mutta DeeAan tapa soudata
Bon Scottin pojalta on monelle joko/tai-piste. Klassiselta Scott-kamalta soundaava
Messin’ Up the Neighborhood sai minut hymyilemään taustahoilailuineen kaikkineen, mutta huomasin kyllä äänille altistuneissa myös irvistyksiä.
Baby Got Back summaa
Brian Johnsonin alkukauden paremmat puolet kattavasti
”bara-boom”in jumittuessa korviin ja jylhän kitaroinnin purressa bassolinjan vierestä lujaa. Entä sitten
Rock’n’ Roll Ain’t Dead? Otsikko kertonee jo olennaisen ja mikäli yhä luet tätä arviota, ymmärtänet mitä tarkoitan.
Electric Knights of Eternal Rock Fury on kirkkaasti ja kiistatta vuoden kotimainen AC/DC-albumi, eikä kisa isommillakaan areenoilla tuota näillä näytöillä vaikeuksia. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta kun seuraavaa aussie-kiekkoa ei ole näköpiirissä, saa HÄ/DA puolestani hääriä nyrkkipajallaan värkit kuumina.
Mika Roth
Omega Construct: The Mountain Wished for Nothing
Omega Construct on turkulainen blackened sludge -yhtye, jolta on ilmestynyt vino pino sinkkuja reilun kahden vuoden sisään. Niistä neljä uusinta on mahtunut mukaan esikoisalbumille, jota pohjustetaan poikkeuksellisen ytimekkäällä saatteella. Muutamasta lauseesta saa kuitenkin sen verran osviittaa, että tie metallin sludgeisiin syvyyksiin aukenee.
Sinkuista vanhin on suoremmin päälle käyvä
Survival Rate Zero, jota värittää tuskaisa väliosa ja lopun kiihdytys. Deathin katku kohoaa nenään, eikä se ole tässä yhteydessä lainkaan hullumpi juttu. Samaa suloista tuskaisuutta purskahtelee ohimennen doomahtavaksikin äityvä
On Borrowed Time, vokalistin kirkuessa ja huutaessa täysin palkein. Omega Construct suosii kappaleiden rakenteissa ryöpsähdyksiä ja lyhyitä rynnäköitä, tunnelman painaessa niskaa jykevän lyijyalasimen voimalla. Toisinaan sovitukset yllättävät luomillaan pienillä alkoveilla ja väliköillä, jotka täydentävät brutaalin raakaa linjaa.
Avausraita ja uusin sinkku
Hybris leikittelee rohkeammin soundeilla, mutta biisin jännite ei tahdo kestää päälle viiden minuutin mittaa. Onneksi metallisempi
Six Meals paikkaa ja taklaa orastavat epäilykset kumoon, hieman myöhemmin
Glass Walls kristalloi linjaa entisestään. Kuullun perusteella lyhyemmät tuliannokset toimivat, jolloin bändin positiivinen outouskin näyttää jalostuvan kirkkaammiksi ja tasapainoisemmiksi säteiksi. Toki ankkuri
The Mountain lähtee vaeltelemaan aivan omiin suuntiinsa, mutta päätöksen irtiotto istuu kirjoissani isompaan kuvaan kokemusta täydentävä viimeisenä siirtona.
The Mountain Wished for Nothing on yhä pieni mysteeri, vaikka olen kuunnellut albumia jo parin viikon ajan. Pidän yhtäältä ryhmän silottelemattomasta mustuudesta ja rakenteiden kummista käännöksistä, mutta toisinaan solmuja tuntuu olevan köysissä jo pari liikaakin. Soundi on kuosissa, rakenteiden perusteet samoin ja näin alkua voi pitää lupaavana.
Mika Roth
Sofia Memphis: Apple of Your Eye
Purr & Play
Sofia Memphis on kokeneista tekijöistä koostuva helsinkiläinen yhtye, joka esittää kurvikasta garage rockia, soulia, americanaa ja surf-rautalankaa, rosoisella groovella varustettuna. Kärkisinkku
Goddess nosti jo keväällä bändiä otsikoihin, mutta allekirjoittaneen sydän ryöstettiin vasta hivenen myöhemmin.
Toisinaan yksi kuuntelukerta riittää kääntämään kaiken ja minulle tuo hetki koitti, kun
My Princess -sinkku osui ensi kertaa korvaani. Isosti, isosti soiva, levottomasti rämisevän pinnan alla svengaava ja alati eri suuntiin kiskova biisi oli ilmiselvä osuma. Ja on sitä edelleen, nostaen esikoisalbumin A-puolen painoarvoa kummasti. Karibialaisten soundien kanssa pelehtivä
A Good Day to Go läikytti ensikosketuksella ananasmehut rinnuksille, mutta supervärikkäiden pintojen alta löytyy muutakin kuin
Blondie-pastissi, vaikka taisin jotain muuta keväällä ensin todetakin.
Kuten todettua, bändi kokkailee monenlaista pataa keittiössään, mikä vahvuus - ja toisinaan myös Akilleen kantapää. Rautalangasta draamansa vääntävä
Hungry Female on retroinen avaus, jonka olisin itse sijoittanut kauemmas etuovelta kuulijoita säikyttelemästä. Keskelle kesää ilmestynyt
Love Language on taas malliesimerkki tarantinomaisesta taidosta sulauttaa mennyt ja nykyhetki, limittyvien aikakausien lisätessä jännitettä toisiinsa.
Poison Shade of Green livauttaa drinkkiin eksoottisempaa lientä, mutta tuhti soundi ja härkäpäinen puskeminen saa tässäkin koitoksessa arvometallit ilmestymään kaulaan.
Apple of Your Eye on albumina armottoman paljon, mutta musiikissa on voimaa ja tuokioissa taikaa. Haaste onkin ehtiä kallistaa korvaansa niistä jokaiselle. Naisvokalistin leikittelevä laulutyyli on oiva silaus kimurantille kiekolle, jonka yhdeksästä kohtauksesta jokin tuntuu aina hiukan pistävän esiin rivistä. Hyvällä tavalla tietenkin. Tätä on vaikea selittää, joten Sofia Memphisin luoma näytös kannattaa kokea omakohtaisesti.
Mika Roth
Spiders: Crystal Eyes
Wild Kingdom
Göteborgista kotoisin oleva
Spiders soittaa hard rockia melodisen retrolla soundilla. Viidennen pitkäsoiton kymmenen raitaa mahtuvat näppärästi reiluun 34 minuuttiin, joten progeilut ja leijailut jätetään toisille: nyt rokataan!
Ann-Sofie Hoylesin laulu tuo toistuvasti mieleen
Deborah Harryn, mutta tuo tuntuu olevan uhan sijaan tällä erää mahdollisuus.
Kiekkoa pohjusti kaksi sinkkua, jotka tietysti nojaavat ryhmän vahvuuksiin. Loppukesästä julkaistu ykkösraita ja albuminkin avaava
Creature Of The Night rokkaa samaan aikaan räikeän retrosti ja silti modernin terän toisessa kädessä pitäen. Tilava äänikenttä soi analogisuutta uhkuen ja taustan ’woo-oo’-stemmat osuvat nappiin. Toinen sinkku
Crystal Eyes pähkäilee aikuistumisen kummallisuuksia, hieman
Jarvis Cockerin hengessä, ja soundissa kasarin välke iskee julkeasti silmään. Kertosäe on jälleen timanttia, jokaisen soundin, soittimen äänen ja taustan vinkaisun tukiessa osaltaan vokaaleja.
Sinkkujen ulkopuolelta diskorokkaava
Quit You löytää myös tiensä ykköspöytään,
Kissin kimalteisen kasarikauden hakiessa puolipäättäväisin askelin uuden vuosituhannen bilerokkareita parketille. Särkynytsydämisten klubilla jalkojaan raahaava
(Doomed To A) Life Of Misery kiteyttää olennaisen isojen kellojen kilahduksiin. Tarina ei kerro, kuka Hoylesin rinnalla laulaa, mutta duetto toimii ja sydämet leijuvat kohti juhlasalin kattoa. Ainoana raitana yli neljän minuutin yltävä
A Little Too Late -ankkuri on tietysti slovari, joka pystyy perustelemaan olemassaolonsa. Nätti pala on tosin hiukan orpo tässä seurassa.
Spider ruksaa kaikki oleelliset boksit ja tekee sen vielä ruotsalaisella tyylikkyydellä. Vaikutteet on helppo kuulla ja tutuista naruista kiskotaan, mutta terhakan
Do You Think About Men ja klassista kitararockia jalostavan
Loserin tehoja ei käy kieltäminen. Tämähän on yhtä potentiaalisten sinkkujen paraatia, joten ehkä pitää vain mennä jalkojen mukana ja korvien viemänä.
Mika Roth
Lukukertoja: 41
