Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Marraskuu 2026

05.11.2026

Anna-Mikaela: Major Problems & Minor Chords

Anna-Mikaela on aiemmin muiden yhtyeissä soittaneen Ansku Mellasen sooloprojekti. Suomalaisten basistien kärkikaartiin nimetty tekijä soittaa soolodebyyttialbumillaan luonnollisesti bassoa, minkä lisäksi hän vastaa laulusta ja tarttuu myös akustiseen kitaraan. Pitkäsoittoa pohjustettiin alkusyksystä menevällä Waa-Wa-Da-Doo-sinkulla, joka esitteli Anna-Mikaelan piristävän erilaista ja hivenen jazzahtavaakin poprockia.

Major Problems & Minor Chords mahduttaa kymmenen biisiään noin 39 minuuttiin, eikä muotojen kanssa olla niin tarkkoina, joten biisit saavat elää kukin suuntaansa. Groovaava Vapour Trail kolistelee rytmiä romupihan hengessä ties mistä, soitto nykii kulmikkaasti, vokaalit vuoraavat pintoja sametilla ja kaikesta ristivedosta syntyy oiva taidepoprock-kokemus. I Weep keinuu simppelissä kierrossaan ja saa tuokion tuntumaan jotenkin sadunomaiselta. Tekstissä on kaihoa, jota (pedal steel?) kitaran venyvät nuotit korostavat, mutta pinnan alla on muitakin energioita. Paljon on kiinni pienistä nyansseista ja lisistä.

Hieman myöhemmin folkahtava How to Make a Love Song pohtii otsikkoaan, melodian viistäessä liki The Beatlesin rauhaisampaa tonttia. Sinisyys heijastelee tuntoja nautinnollisen hitaasti ja lopun reipas kiepautuskäänne nostaa pelin vielä aivan uudelle tasolle. Fab fourin henkeä ja ranskalaista tunnelmointia tavallaan kokeilee jo avausraita Crochetkin, tosin astetta amerikkalaisemmalla väripaletilla. Somaa on ja nättiä, mutta Anna-Mikaelan vokaaleja olisi voinut tuoda rohkeammin eteen. Hartioita olisi, mutta uskalluksen kanssa on niin ja näin.

Tyylillisesti esikoinen hakee vielä tekijän suurimpia vahvuusalueita, kuten esikoisilla on tapana, mutta punnukset jäävät jo plussan puolelle. Perusjutut ovat kunnossa, nyt vain lisää kipinää ja liekkiä – tai rohkeammin karsittua tunnelmointia. Kaikki oleellinen tuntuu jo olevan käsillä ja käsissä.

Mika Roth

Delfoi Road: Body Resonance

Aika tarkkaan neljä ja puoli vuotta sitten Delfoi Road julkaisi mainion Reborn Skies EP:n, joka tuntui monella tapaa uudelta alulta. Täyteläinen ja lämminsoundinen kitararock soi ajattomana, ja sai vertailemaan ryhmää Anatheman kaltaisiin jätteihin. Esikoisalbumi on päätetty purkittaa elävänä Anssi Kipon ollessa ohjaimissa, vaan oliko päätös oikea?

EP:n soundikentät olivat huippuunsa hiottuja ja muistan juuri myös laajojen taustojen vastanneen paljosta. Siirtymä uuteen aikaan on raju, mutta jo peräti yhdeksän minuutin mittainen ykkössinkku Journey Inwards nostaa esiin valinnan etuja. Soundi on välitön yhtyeen ollessa aivan eri tavoin läsnä nimenomaan yhtyeenä, soittavana ja hengittävänä yksikkönä. Kipaleen mittakaan ei ole haitta vaan lopulta etu, sillä rakenne kehittyy viime sekunneilleen asti johdonmukaisesti. Mittava on myös Life Begins With You -kaunokainne, joka kumartaa nöyränä rakkauden edessä ja kulkee vakain askelin läpi vaiheidensa, kuten itse elämä konsanaan.

Eikä yhtye vain leijaile pitkissä kitararockin pyörteissä, sillä myös kiteytys on yhä hallussa ja rosoakin riittää. Red Monster iskee groovellaan syvimmälle, eikä mielleyhtymä Museen ole tässä yhteydessä rasite, kun lopun vasarat jatkavat taontaansa. Niin ikään sinkku ja samalla levyn lyhin biisi Sunlight on ankkuri, johon kelpaa puolestaan nojata jo tulevaa odotellen. Iso kertosäe osuu kohdalleen ja eloisa soundi nostaa biisiä mielestäni vielä seuraavalle portaalle. Kippo tietää mitä tekee ja yhtye puolestaan mitä haluaa.

Delfoi Road halusi tehdä albumikokonaisuuden ja juuri sellaisena Body Resonance soi ylväästi. Analogisesti nauhalle äänittäminen on ollut kuuleman mukaan yhteisöllinen kokemus ja sen myös kuulee positiivisena tekijänä esikoispitkäsoiton vajaasta 42 minuutista. Mukana on oleellinen niin kimurantimmasta rock-taituruudesta, kuin suoraan tarttuvuuteen pohjautuvista pop-koukuista.

Mika Roth

MUUSIT: Dopamine Blues

MUUSIT kirjoitetaan tietysti isolla, koska tamperelainen ryhmä soittaa suomenkielistä punkrockia rosolla ja palolla. Tiedättehän sellaisilla lieskoilla, jotka ovat tuttuna skandinaavisen action rockin ja norjalaisen death punkin saralta. Dopamine Blues on kymmenen suomenkielisen rallin nippu, jossa sattuu ja tapahtuu – ja etenkin sattuu.

Raskaampaa roisketta on monenlaista ja nyt kaikki tehdään ns. perusjutuilla. Kitarat raastavat, rytmiryhmä jyrää motörheadmaisella vimmalla ja vokalisti huutaa asiansa. Varsinaisesta laulusta on ehkä turha puhua, mutta huudetut tekstit pidetään toisaalta selkeinä ja sanat sattuvat hyvällä prosentilla niille tienoin, missä omatunnon pitäisi asustella. Musiikillisesti MUUSIT painaa hirmuisella vauhdilla suoraan takaseinästä läpi, joten melodiat, riffit ja kaikki rakenteet on otettava vauhdissa haltuun. Vain Viimeinen laittaa valot pois ylittää 4 minuutin rajan, eikä edes kuolevasta yhteisöstä kertova tummempi ralli ole slovari.

Melodista linjaa edustaa kunnialla Lottovoittaja, kun taas avausraita ja sinkkubiisi Satelliitit sinkoutuu liukkaasti radalleen. Tylyimmillään MUUSIT on julistaessaan leveässä haara-asennossa ja melopunkin raikuessa Teot puhuu, minä en. Trion tiukka soitto on kireydessään samalla herkullisen ja piinaavan tuntuista, eikä taatusti vahingossa. Perinteisintä jauhantaa versioivat Älä sano ei ja Me ollaan OK ovat esimerkkejä kierrätyksen voimasta. Olen periaatteessa kuullut biisit ennenkin, mutta silti ne soundaavat riittävän uusilta ja erilaisilta.

Muoto on hallussa ja kolmikon soitosta ei löydy huomautettavaa, mutta pieni lisäsatsaus melodiseen puoleen voisi auttaa lopputulemaa. Kaahaus on toki komeaa ja runttaus saa nikamat naksumaan, mutta nopeus on nopeutta vain, kun sille on jokin vertailukohta. Yhtye voisi luottaa myös materiaalinsa tarttuvaan laitaan enemmän, sillä melodioita tuntuu löytyvän ja esimerkiksi Sydän verillä uskaltaa jo vetäistä välillä happea – ja samalla antaa sitä.

Mika Roth

Oulun Keskusta: Ikijonne -97

Oulun Keskusta on kolmen vuonna 1997 syntyneen kaveruksen muodostama saksofoni-rumputrio, jonka jazzrockpunkbiletysmusa kävi jokunen vuosi sitten tutuksi Putket (Villit) EP:n kautta. Esikois-EP:n tai sitä seuranneen kevään 2024 Pihlajakatu EP:n raitoja ei löydy debyyttialbumilta, koska Ikijonne -97 on konseptilevy tekijöiden nuoruudesta. Eli siis mitä?

Olet vain kerran nuori, eikä ajanjakson jälkiä, arpia ja muistoja pyyhi mikään pois. Oulun Keskusta luo instrumentaalimusiikkia, joten nuotit ja rytmit vastaavat viestinnästä. Siroin hetki koetaan klassisempaa kauneutta veikeästi käsittelevän RAY Suite Op. 69 No. 3 -raidan ylistäessä – peliautomaattia(ko)? Saksofoneista irtoaa monenlaista törähtelyä ja Kylläpäs kiehahti kuvaa tiukkaa kulminaatiopistettä. Tarina ei kerro miten kaikki soundit on luotu, mutta epäilen elektroniikan ja softapuolen auttavan. Suzuki PV:n pörinä lämmittää toki näinkin sydäntä.

Debyyttialbumilta löytyy coveri, trion versioidessa Röllin muinaisen Omituisten otusten kerhon. Alkuperäistä on tosin vaikea tunnistaa kasarisen kitarapoprockin korvautuessa pitkälti torvilla. Nuotit ja soinnut lienevät samoja, lopputulema taas jotain muuta. Alussa soiva Ikijonne -97 ei juuri helpommin aukene, tosin raidan melankolinen kääntyily esittelee kuulijalle trion universumia. Jazzahtavampi Kaikki maailman seksiennätykset tipauttaa myöhemmin sykettä ja soi liki sinisenä muisteluna, kun taas On! uhkuu huudahduksineen kaikkineen etukenoista voimaa. Nyt lähtee ja jopot saavat huutia.

En tiedä mitä ikijonneus terminä tarkoittaa, enkä aio lähteä ottamaan siitä selvää Ouluun asti. Kuulen silti musiikin ja noteeraan Teemun meg# -raidan freejazzmaisen kiihkon, kuten Sätisfäctiönin kiemurtelun funkimmalla puolta ostaria. Kanssajonnet ymmärtänevät enemmän, mutta kaltaiseni epäjonnetkin osaavat viihtyä musiikin seurassa.

Mika Roth

Outi ja olevaiset: Unessa linnut palaavat

Outi ja olevaiset on folkahtavaa ja hiljaa progeisissakin paikoissa kulkevaa musiikkia soittava yhtye. Outi Silfverberg on kirjoittanut kaiken materiaalin, jota hänen kanssaan soittavat seitsemän muuta muusikkoa. Yksi avain albumiin on luonto ja ihmisen osa sen tuhoutumisessa. Elämme lajikadon aikaa, mitä Silfverberg todistaa tehdessään töitä ympäristötutkimuksen parissa. Suru ja huoli ovat löytäneet tiensä musiikkiin, joka ei silti ole lohdutonta.

Yhtye julkaisi viiltävän kauniin Unessa linnut palaavat -sinkun kesällä 2025, minkä jälkeen biisejä on ilmestynyt tipotellen. Viehättävä ankkuri sulkee levyn suruisana, kun taas nostoksi tarjottu Piipaa pauhaa ultrabramaisesti ja keikauttaa lapsekkaan kuperkeikan toivon nimissä. Kaikki on kiinni teoista, pienistä ja suurista, julistetaan. Keskellä levyä Metsää ja aikaa (Eeva Kilvelle) menee pidemmälle 70-lukulaisen soundin spektrillä ja tekee ansiokkaasti kunniaa Kilven kuluvana vuonna päättyneelle matkalle.

Luonto on tärkeä elementti, mutta oman osansa saa myös tunteista suurin ja kaunein. Tanssi sujauttaa tanssikengät jalkaan ja veivaa groovaavalla popilla sydänten tunnot solmuun. Vielä selvemmin rakkaus on vienyt, kun Elokuun 5. uskaltaa tipauttaa vauhdin slovaritasolle ja näkee tärkeimmän ihmisen ikääntyvän hiljalleen rinnalla. Ilman rakkautta ihminen olisi vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, erästä kirjettä lainatakseni. Rautalangasta rakkautta vääntää myös Huimaus, joka täydentää alkulevyn rakkaustrilogian yhdellä lisäkulmalla.

Esikoisalbumi summaa kaikenlaista, eikä yhdeksän raidan kokonaisuus ole aina ehyemmästä päästä. Nostan silti hattua avoimesta sydämestä luodusta musiikista, sekä sen rohkeasta tulkinnasta. Ison bändin ääni on pidetty kurissa ja tärkeille sanoille on saatu näin riittävästi tilaa. Jäin hetkittäin kaipaamaan pientä tiivistystä, sekä parissa kohdin rohkeampaa heittäytymistä musiikin maailmaan. Vahva esikoinen silti.

Mika Roth

Pykimät: Prosessi etenee

Pykimät on melodista ja vanhempaa maailmaa suosivaa punketirokettirollia soittava bändi. 10-luvun alussa ilmestynyt debyyttialbumi Ilmainen lounas edusti humoristisesti sävyttynyttä ramopunkkia, jossa vinot tekstit nostivat vertailuja Göstaan asti. Prosessi etenee -albumi ilmestyi jo vuosi sitten, mutta vinyylilevyn matka kohti toimitusta otti aikansa. Prosessi toi kuitenkin levyn lopulta käsiini.

Avausraita ja sinkkubiisi Hiihtämään saa kaipaamaan havuja suksien alle, mutta biografinen (?) raita kai vain piti nostaa starttiin. Sata lasissa tavoittaa ensimmäisenä katon ja ilkeämmin kitararockin rosoisia sivuja kolisteleva Juhlitaan jatkaa vyöryä. Vokalistin nopea sanatiheikköjä suosiva tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta mielestäni selkeys ja genreen istuva asenne selättävät tekniikan puutteet. Nuoren ja innokkaan Eppu Normaalin rakentavasti mieleen tuova Juoppohullu on yllättävä kunnari ja hiukan samassa hengessä Soitan sulle (taas) yhdistää pisteet telkien takaa.

Eikä kaikki tietenkään silkkaa synkkyyttä ja räyhää ole. Surffityttö on aika suoraa fantasiointia, mutta haaveita pitää olla. Rakastan sua uskaltaa julistaa otsikkonsa ilman sarvia ja hampaita, eikä rakkaus sydänkäpysen kanssa tietenkään täysin rypytöntä ole – eihän tässä nyt mitään prinsessasatuja hoilotella. Pessimisti venkoilee kiekon jälkimmäisellä puoliskolla niin notkein nivelin, että soitto lipsuu new waven puolelle lopputuleman muistuttaessa härmäpunk-näkemystä Talking Headsin nokkeluudesta. Monella kärähtäisivät näpit moisessa kikkailussa, mutta Pykämät on ehtinyt selvästi työstää prosessejaan.

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin maailma on erilainen paikka elää ja olla. Punkin periaatteet ovat kuitenkin samat ja Pykimät on saanut yy-kaa-koo-nee henkiseen tennaritamppaukseensa lisää kierroksia. Ei tässä punkrockin historiaa tehdä, mutta viihtyisin luultavimmin mainiosti ryhmän keikalla.

Mika Roth

Santeri Sihvonen & Karjalan Konnat: Yön yli itään

Santeri Sihvonen & Karjalan Konnat aloitti taipaleensa nelisen vuotta sitten ja melankolinen debyyttialbumi Mitenpä tää menikään? puhalsi sitä edeltäneiden sinkkujen luoman positiivisemman kuvajaisen sivuun. Albumeiden välissä kokoonpanoa on pistetty uusiksi, mutta tyyli on pysynyt pitkälti samana ja Sihvosen melankolinen laulu iskee musiikille vahvan leiman.

Toista pitkäsoittoa pohjustavista sinkuista Anna tulla vaan on liki seitsemän minuutin mitassaan niin tuhti annos kaihoisaa progerockia, etten osannut odottaa enää tuon jälkeen levyltä mitään kirkkaampia valonsäteitä. Ei vaikka Hyvinvointicountry westernin rivakalla poljennolla antaa pedal steel -kitaran maalailla peltoaukeat punaisine latoineen ja reunojen korpineen. Albumi on tummasävyinen, mutta se ei kehota luovuttamaan ja asettumaan saveen makaamaan. Sen sijaan pohdiskelevissa teksteissä asiat yritetään nähdä kuten ne ovat, aikamme merkkeinä ja uusina haasteina alati mutkistuvassa maailmassa.

Hyvinvointivaltio on pian historiaa ja Maksut-kappaleen kirpeydessä terän paino tuntuu kyljessä. Jotenkin irvokkaaksi meno kääntyy, kun karibialaisia viboja huokuva Karelia libre -instrumentaali svengaa höyhenissään ovista sisään. Seuraavana soi tietysti em. Hyvinvointicountry, joten kasassa on jännä osa levyä. Onneksi ankkuri Ei oo helppoo nähdä lähelle pyyhkii sentään osan nokea pois ikkunoista, jotta sininen taivas pääsee kaareutumaan kunnolla olevaisen ylle. Samoilla linjoilla laskettelee myös rahdun santanamainen Anna tulla vaan, jonka rento kulku ei hyydy edes liki seitsemän minuutin matkalla.

Yön yli itään on pohtiva ja melankolista pohjavirettään ylläpitävä levy, joka ei juutu melankolian lampien äärelle. Enemmänkin kokonaisuus on kuin väkevä ja valjastamaton joki, jonka kosket yhä kuohuvat ja virtoja on haastava ennustaa. Asiat eivät ole parhaalla tolallaan, mutta yhä vain eletään, kiekko tuntuu toteavan.

Mika Roth

Vaarin seikkailut: Mäntymetsä

Vaarin seikkailut vievät kuulijan moniin paikkoihin. Eikä kovinkaan lopullisia päätelmiä kannata tehdä, ennen kuin albumin on kuunnellut huolella alusta loppuun saakka. Vieläpä useampaan otteeseen. Kiekon avaava Tärkeä on kasarista synapoprockia hienoisella progekulmalla, aivan kuin tarttuvin Yes olisi siirtynyt nykyhetkeen – ollen silti myös jotain muuta. Ja tästähän todellinen seikkailu vasta alkaa.

Synavetoinen ja melodinen poprock on Mäntymetsän yksi puoli. Toinen raita Business-sauna on taas viulun eteen tuova folk-kappale, jonka progeisuus on velkaa Wigwamille ja kumppaneille. Iloisesti ylös ja alas kulkeva sävellys loistaa kuin saaristo kirkkaana kesäpäivänä sooloviulun ja koskettimien kirmatessa kilpaa. Lisää kimalteista ja positiivista synavahvisteista kitarapoprockia saadaan vielä Hyvää elämää -raidan ajan, minkä jälkeen siirrytään altaan syvään päätyyn. Kuuteen osaan jaettu Mäntymetsä-teos halajaa merkkipaaluksi, joten mihin kansallismaiseman eväät kantavat?

Mäntymetsä nimetään saatesanoissa rajatilaksi elämän ja kuoleman välillä. Kuolema on lopullisuutta, vaan ei lohdutonta murhetta. Itse asiassa teos on monin osin jopa kauniin siro ja valoisa, koska myös päätös on yksi elämän vaihe. Bubo Bubo käy elon kirjon progeisella poprockilla lävitse, painuen selvästi Toton puolelle aitaa. Metsässä vaeltava henki saapuu viimeiselle virralle, mitä Eteenpäin runsaine jousineen avaa sinfonisemmin. Teoksen sulkeva Koti on eri maailmoja yhdistävää lopputekstieeppisyyttä, josta ei ole vaikea piirtää viivaa erääseenkin Saimaa-orkesteriin.

Mäntymetsä on niin albumina kuin teoksena kunnianhimoinen ja monisyinen. Kesti jonkin aikaa totuttautua Vaarin seikkailut -yhtyeen tapaan yhdistellä progeista poprockia, folkkia ja sinfonisia elementtejä toisiinsa, mutta lopputulema kertoo työn kannattaneen. Mäntymetsä on kuin elämä parhaimmillaan: rikas yksityiskohdista ja käänteistä, kasvaen lopulta ehyeksi kaareksi.

Mika Roth

Lukukertoja: 115