Demonic Death Judge ja taivaiden herrojen iskuvoima
24.02.2013
Riffien rajamailla päädyttiin tällä kertaa taivaiden jumalten ankaraan otteeseen. Viime syksynä toisen täyspitkänsä julkaisseen Demonic Death Judgen taidonnäyte kestää kyllä rajummankin höykytyksen.
Ilmeisesti alalla kuin alalla luontevaan kiertokulkuun kuuluu, että ajan kuluessa ei tarvitsekaan enää niin monia ja vauhdikkaita siveltimen vetoja, jotta saa asian ytimen esiin. Kipakasti Karhulaa maailman kartalle jyränneessä Total Devastationissa toimineiden Jaakko Heinosen (laulu), Saku Hakulin (kitara), Pasi Hakulin (basso) ja Lauri Pikan (rummut) muodostama Demonic Death Judge ei hosu liikoja tai raivoa kuulijaa kumoon. Kuraisen sludgekuoren ja pehmoisen stoner-turkin alta nouseva mekkala viettelee hiljalleen, luontevin askelin, mutta murhaavasti.
Nimekkäämpienkin seuralaisten kanssa lavoilla mölynnyt orkesteri on huomiota herättävästä nimestä, parista lyhykäisemmästä julkaisusta sekä yhdestä pitkäsoitosta huolimatta onnistunut livahtamaan allekirjoittaneen ohi. Näinollen viime lokakuussa päivänvaloon päässeen kakkoslevy Skygodsin iskuvoima on nollaodotuksin varustetulle kuulijalle vähintäänkin riittävä. Yhtyeen loihtima tunnelma on tumma, muttei aivan niin lohduton kuin sludgen äärellä voisi odottaa.
Selkeimmin bändiä aivan omanlaiseensa karsinaan erotteleva seikka on soundimaailma, joka ei ole hiottu, muttei myöskään tarkoituksellisen karkea. Kielisoitinten lähellä voi aistia isolle äänenvoimakkuudelle väännettyjen putkivahvareiden lämmön, kannuja lyödään lujaa ja tunteella, muttei millintarkasti. Suorin yhtymäkohta sludgeen on Heinosen vokaaleissa, joista puolestaan ei räkää tai särmää puutu.
Näillä eväillä kahdeksan biisin mittainen albumi riittäisi jo vähintäänkin ähkyyn asti, jollei DDJ olisi niin taitava yksikkö sovittelemaan simppelistä asetelmasta monisäikeistä luomusta. Laahaavan särömurjonnan miellyttävin sivuaskel on jo edellämainituissa yhteyksissä tiiviiksi hioutuneessa bändisoitossa, joka notkeasti tasapainoilee tunnelman eri sävyjen välillä tiukasta riffijyräämisestä heittäytyvämpään psykedeliaan.
Sinänsä vaihteleva tunnelma ja tiivis soitto eivät vielä ole mitään erityisen mullistavia meriittejä, mutta turmion tuomari viimeistelee luomuksen hiomalla siitä juuri oikeat kulmat kepeämmiksi siinä missä jättää esiin myös terävämpiä särmiä. Kappaleiden koukut ovat kohdillaan eikä melodioitakaan kaihdeta silloin, kun ehdot sallivat. Puhtaammin soivien suvantojen sekaan on saatu sekä Hammond-hurinaa että myös sakeampia synahulinoita, jotka tekevät kokemuksesta syvemmän ja parantavat sen ominaisuuksia pitkäaikaisemmassa käytössä.
Erikoisen arvioitavan Skygodsista tekee juuri sen näennäinen yksinkertaisuus. Levy on soinut erinäisissä soittimissa aktiivisesti sen ilmestymisen tienoilta alkaen, mutta jokin sai venyttämään tekstin syntyä tähän asti – ja se oli tekstille hyväksi. Voimakkaasta ensivaikutelmasta huolimatta levy tuntui ensin melko itseääntoistavalta, sitten suhteellisen tyypilliseltä, ja sitä myötä kohtuullisen oivaltavalta, kunnes siitä oli enää vaikea kaivaa tai löytää moitittavaa. Aktiivikuuntelua kannattaa mitä ilmeisimmin jatkaa tästäkin eteenpäin!
Teksti: Aleksi Leskinen
Bändikuva: Päivi Luoma
