Pete Townshend: Kuka olen

The Whon armoitettu kitaranpirstoja Pete Townshend kertoo omin sanoin tarinansa. Eli kuinka ujosta vuonna 1945 syntyneestä taideopiskelijasta kehkeytyi yksi hard rockin kiistellyimmistä kitaristeista.

Suom. Juha Ahokas
Like

The Whon kitaristina ja pääasiallisena biisinikkarina itsensä musiikkimaailman historiankirjoihin ikuistanut Pete Townshend on ristiriitainen hahmo. Helikopterisoiton ja kitaroiden pirstaleiksi lyönnin mestari on päästänyt suustaan vuosien varrella melkoisia sammakoita ja ’ollako vai eikö olla’ -leikki The Whon muiden jäsenten kanssa on muistuttanut hetkittäin todellista rock(saippua)oopperaa.

Vahvasti omaelämänkerrallinen opus ei ehkä ole aina sitä sujuvinta ja mielenkiintoisinta tekstiä taivaan alla, mutta herran historia kirjallisen kustantamisen piirissä antaa tekstille kaivattavaa sujuvuutta, eikä tuhdista paketista löydy kuin muutama pahempi suvantokohta. Kirja muistuttaakin monia miehen musiikillisia projekteja joissa soundit ovat olleet hiukan oudot, toteutus paikoin haparoiva, mutta lopputulos on silti kasvanut persoonallisella tavalla – jos ei aina välttämättä ihan suureksi niin ainakin jollain tasolla merkittäväksi.

Koko ikänsä voimakkaista mielipiteistään tunnettu Townshend ei ole henkilönä sieltä vaatimattomimmasta päästä. Lukijalle ei näin ollen jää epäselväksi kuinka lahjakas tämä vuonna 1945 syntynyt britti onkaan ja kuinka hänen kohtalonaan oli päätyä taiteilijaksi, jos ei musiikin niin sitten ainakin soveltavien kuvataiteiden saralla. The Who esitetäänkin aluksi lähinnä Townshendin taideprojektina, joka miltei vahingossa kasvoi oikeaksi bändiksi.

Juuri Townshend oli bändin jäsenistä ainoa joka (ainakin omasta mielestään) ymmärsi hittilevy Tommyn päähenkilön sisäisiä jännitteitä. Lämpenipä hän jopa rockin dinosauruksia uhkaamaan nousseelle punkillekin ihastuessaan The Clashin vimmaiseen tyyliin ja ystävystyessään Johnny Rottenin kanssa. Hän oli sanojensa mukaan levoton muutosvoima joka pyrki kehittämään nelikon soundia aktiivisesti eteenpäin ja joka alati vaaransi saavutetun kuuluisuuden siirtymällä yhä uusille musiikillisille kentille. Tämän hän teki haastaakseen itsensä yhä uudelleen ja uudelleen kuten kunnon taiteilijan kuuluukin. Ryhmän todellisena pomona kitaristi näkee silti yhä itseään hiukan vanhemman vokalisti Roger Daltreyn, joka on kirjan perusteella ainoita henkilöitä joita Townshend todella kunnioittaa. Daltreyta voisi luetun perusteella kuvata jopa kitaristin ihanne isoveljeksi jota tämä tulee aina katsomaan lievästi yläkanttiin.

Kuuluisa kitaroiden hajottaminenkin on Townshendin mukaan vain autodestruktiivista taidetta, ja hän muistaa kertoa kuinka oli tuolla saralla edellä legendaarista Jimi Hendrixiä, joka sittemmin ”omi” kitaroiden tuhoamisen ja vei tuon taidon huippuunsa. Runsaasti tilaa kirjassa saa myös vuonna 1971 käynnistynyt Lifehouse-projekti, jossa Townshend pyrki interaktiivisuuteen yleisön kanssa. Aikaansa edellä ollut hanke onkin kitaristin lempilapsi jolla hän etsi lähes neljän vuosikymmenen ajan sitä universaalia ääntä, sitä yhtä nuottia jota on jahdannut aina lapsuudestaan saakka.

Vahvasti omaelämänkerrallinen kirja käsitteleekin The Whota lähinnä yhtenä sivujuonteena, eikä läheskään kaikkea bändin kokemaa ja tekemää käydä millään tavoin läpi. Yhtyeen suurimpana hetkenä kitarasankari pitää Woodstockin legendaarista esiintymistä, jolloin bändi voitti kertaiskulla taakseen satojatuhansia pohjoisamerikkalaisia faneja ja joka on ikonisoitu lopullisesti festivaalista kertovassa elokuvassa.

Townshendin menestys ja ammatillinen onni ovat kiistattomia, mutta samaan aikaan häntä tuntuvat kalvavan vaikeat sisäiset demonit. Mitään ei sanota suoraan, mutta puolihullun Denny-isoäidin luona vietetyt lapsuusvuodet ja kauniisti sanottuna menevän mummelin miesystävät esitetään äärimmäisen hämärässä valossa. Vihjailut seksuaalisesta hyväksikäytöstä selittävätkin osaltaan Townshendin vaikeaa luonnetta, joka on etsinyt lohdutusta niin uskonnosta, päihteistä kuin tavallisesta perhe-elämästäkin.

Rock-kirjojen tyylille uskollisesti päihteillä läträämiset ja seksiseikkailut muistetaan huomattavasti tarkemmin kuin esimerkiksi monet studioreissut, mikä tekee kirjasta paikoin hiukan raskaan kokonaisuuden. Hetkittäin tuntuu jopa siltä, että kitaristi käyttää kirjaa enemmänkin jonkinlaisena rippituolina kuin varsinaisena musiikillisena muisteluna. Yksi merkittävä sivujuonne on myös jo edellä mainittu uskonto, eikä puhe ole nyt mistään anglikaanisesta kirkosta sillä Townshend löysi jo nuoruudessaan intilaisen Meher Baban, jonka oppeja hän nähtävästi edelleen seuraa.

Pete Townshend ei ole perinteinen kirjailija, mutta hän onnistuu piirtämään itsestään tarkan vaikkakin paikoin rikkonaisen kuvan. Tuossa kuvassa rock’n’roll on monissa kohdin vain yksi pieni palanen paljon suurempaa tarinaa, jossa mies etsii paikkaansa ja jumalaansa maailmassa joka ei tunnu olevan häntä varten tehty. Silti samaan iakaan kirjan otsikko on erittäin osuva, sillä Townshendin ei tarvitse kysyä keneltäkään mitään – hän tietää täsmälleen kuka ja mikä oikein on. The Who –kulmasta teos on pieni pettymys, mutta omaelämänkertana kirja on pienistä puutteistaan huolimatta ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Mika Roth