Victims of Ikuri: Valediction

Punos Sound

Juho Koivuahon muistokirjoitus on alusta loppuun vahva luomus.

Valediction on levy, joka her�tt�� monenlaisia ajatuksia. Ensimm�isen� mieless�ni py�rii lukioik�inen, juuri itsest��n orastavan musiikillisen tutkimusretkeilij�n l�yt�nyt urpo, joka h�mm�steli ja ihaili TreUnion-nimist� sivustoa, ja hivenen naljaillen naureskeli kun tuon nimiselt� sivustolta l�ytyi yl�j�rvel�inen b�ndi! Sittemmin h�n l�ysi sielt� kyll� my�s etel�-pohjanmaalaisia b�ndej� � sek� satakuntalaisen Disco Ensemblen, �rh�k�sti kolmen soinnun numetallia veivanneen aktin.

Asianmukaisesti sivuston oleellisin anti koostui silti nuorista tamperelaisista b�ndeist�, kuten Fume, Candy Cane ja Plain Fade. Tuolloin ne tuntuivat iskev�n jopa jollain tapaa lujempaa kuin omat esikuvansa. Helmet, Smashing Pumpkins, Tool ynn� muut avasivat monia ovia tuon nuoren musiikinrakastajan matkalla, mutta vaikea noihin et�isiin suurnimiin oli samaistua ja el�yty� kuin samoilta nurkilta aina internetiin asti tiens� l�yt�neisiin b�ndeihin, joiden edesottamuksista sitten luettiin muun muassa t�st� kyseisest� webzinest�, ja joiden kotisivuilta imuroitiin ilmaisia mp3-biisej� ja kehuttiin Freebok-vieraskirjaan. Ajateltiin, ett� onpas edistyksellist�, n�ist� tulee viel� jotain suurta!

Perspektiivi muuttuu samaa tahtia ik�vuosien kanssa. My�hemmin kolmesta mainitusta ensimm�inen kehittyi, kuihtui, uudistui ja kuihtui, toisena mainittu kehittyi, uhkasi j��d� l�ht�telineisiin, k��nsi selk�ns� kaikille ja sekoitteli pakkoja perusteellisesti ennen kuin katosi. Kolmantena mainittu Plain Fade h�visi tutkastani useammaksi toviksi kunnes yst�v�ni soitti Lies, Sanctions and Cruise Missiles �debyytti� (2005). Vain kolmea vuotta aiemmin Peel Your Urge �demolla niin suuren vaikutuksen teini-ik�iseen tehneest� b�ndist� oli kasvanut jotain aivan muuta.

Seuranneillakaan aikaansaannoksillaan yhtye ei suostunut astelemaan tuttuja tai turvallisia reittej� my�ten. Aure (2006) oli vastalause debyytin tarkkaan harkitulle rakenteelle � ja rakenneajattelulle yleens�kin. Vapaasti leijailevasta improvisoinnista otettu harppaus Anthropogoniaan (2011) j�i Plain Faden viimeiseksi luvuksi. Sin�ll��n albumi on sellaiseksi varsin sopiva, sill� ainakaan ylti�taiteellisen rock-oopperoinnin saralla tuskin tuon pidemm�lle voisikaan menn�. Toisinaan pohdin, mit� seuraavaksi olisi voinut tapahtua, mutta aivan suoraa vastausta pohdinnalle ei ole saatavilla. Yhtyeen sielu, laulaja-kitaristi Juho Koivuaho h�visi vuosi sitten pitk�llisen taistelun lymfaattista leukemiaa vastaan.

Koivuaho j�tti kuitenkin j�lkeens� musiikillisen muistokirjoituksen. Victims of Ikuri-nimell� julkaistava Valediction ��nitettiin yst�vien kesken herran viimeisen elinkuukauden aikana ja toteutettiin onnistuneesti joukkorahoituksena. Odotukset olivat korkealla, mutta ensitutustuminen hiukan oletettua karumpi tilanne. Pitelin levyn promokappaletta k�dess�ni reilu kuukausi l�hiomaisen sy�p��n menehtymisen j�lkeen. Sattumaa, johdatusta, olkoot mit� lie, mutta Valedictionista tuli automaattisesti osa henkil�kohtaista luopumisprosessia. Osaltaan siksi kyseess� lienee Desibeli-vuosieni haasteellisin teksti, sill� en kykene sivuuttamaan tuota(kaan) seikkaa, vaikka miten objektiivisesti yritt�isin kokonaisuuden musiikillista sis�lt�� kuvailla.

Jo ennalta oli selv��, ett� Valediction tulisi olemaan laadukas ja kiinnostava paketti. Ilmaisussaan useimmiten jonkinlaiseen mahtipontisuuteen taipunut Koivuaho esittelee itsest��n viimeisell� hengentuotteellaan uuden, ilmavamman ja keve�mm�n puolen. Kappaleet seurailevat laulaja-lauluntekij� �perinteit�, mutta ote on persoonallinen ja Plain Faden tapaan kaavamaisista rajoitteista vapaa. ��nimaisema her�ttelee usein mielikuvia utuisesta sunnuntaiaamusta, kun kaikki tuntuu pys�htyneisyydess��nkin kauniilta. Pys�htyneisyys loistaa musiikissa poissaolollaan, sill� tarjolla on nippu hyvinkin koukukkaita, monipuolisia ja kerrasta mukaansa vievi� lauluja. Eik� kokonaisuuis ihan silkkaa kyynelten nieleskely�k��n ole. Folk-vetoisten kappaleiden mukaan on ujutettu onnistuneesti sek� nilkuttavaa bluesia kera Michael Monroen r�v�k�n huuliharpputy�skentelyn ett� my�s orastavia pilkahduksia Koivuahon meriiteist� taiteellisesti korkealentoisen rockin saralta. Kaikki nivoutuu johdonmukaiseksi ja mitaltaan sopivaksi albumiksi, jonka kuunteleminen on vilpitt�m�n tunteellinen kokemus.

Muistokirjoituksen henkeen sopivasti Valedictionia leimaakin l�mminhenkinen ajattomuus. Jopa tunnelman ollessa synkeimmill��n tuntuu p�iv�nselv�lt�, ett� Koivuaho halusi j�tt�� itsest��n t�h�n maailmaan jotain positiivista ja voimaannuttavaa. Se jo itsess��n on kiihkeit� el�m�ntapoja ja kynttil�n kummankin p��n samanaikaista polttamista arvostavalla taiteenalalla huomionarvoinen asia. Hele�ss� laulu��ness� kuuluu vain el�m�n kauneudesta ja julmuudesta jotain suurta ja lopullista oppineen ihmisen haikeus. Sit� Valediction kunnioittaa ensisekunneista alkaen, ja kenties juuri siin� piilee levyn arvokkuuden suurin syy.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Punos Sound