18.09.2015
Markus Laakson kirjoittama opus kertoo kotimaisesta metalliyhtyeest� joka nousi menestykseen, yritti olla jotain muuta, p��tyi sy�ksykierteeseen, ja l�ysi lopulta j�lleen omat vahvuutensa sek� menestyksen.
Like
Kansalliseepoksemme Kalevalan lukemattomille tavallisille metallip�ille antanut Amorphis on muokannut metallin kentti� jo 25 vuoden ajan tyylin vaihtuessa brutaalista kuolotuksesta folkkailuun, ja eteerisest� suhinasta aina melodiseen peruskevytmetalliin saakka. Asiaa tarkemmin pohdittaessa ei olekaan oikeastaan kovin montaa muuta kotimaista orkesteria, jonka uran eri vaiheet voi erotella toisistaan niin selke�sti kuin Amorphisin tapauksessa.
Muistan yh� kuinka suurta v��nt�� syntyi kun �kunnon death-kiekkoja� pukannut b�ndi nappasi keulilleen vokalistiksi Pasi Koskisen, saaden etenkin Tuonela ja Am Universum -pitk�soitollaan sakin takajaloilleen. Huuruisen �Pink Floyd kohtaa savuisen Kingston Wall� -kauden j�lkeen uudeksi laulajaksi kiinnitettiin Tomi Joutsen ja taivaiden portit aukenivat j�lleen metallin viisaiden kiven l�yt�neelle ryhm�lle. Pari levy� my�hemmin Amorphis olikin jo koko (metalli)kansan omaisuutta.
Kotimaisen metallimusiikin pioneerin tarina on kiistatta kummallinen ja t�ynn� outoja k��nn�ksi�, eik� kirjan kirjoittanut Markus Laakso kohtele monissa liemiss� k�rv�ytettyj� musikantteja suinkaan silkkihansikkain. Eik� moiseen ole edes tarvetta, sill� juuri kaikki ne vastoink�ymiset, ylily�nnit ja harha-askeleet ovat tehneet b�ndist� sen mik� se t�n� p�iv�n� on: itsens� tuntevan, vahvuutensa l�yt�neen ja tiukasti eteenp�in suuntaavan metallikoneen.
Kronologisesti etenev� kirja k�y l�pi kaikkien keskeisten hahmojen varhaisvaiheet ja henkil�historioiden sivussa piirtyy my�s kuin huomaamatta kuva 80-luvun lopun suomalaisesta musiikkimaailmasta, jossa erilaisuus ei ollut varsinaisesti mik��n vahvuus. T�h�n p��lle kun lis�t��n onnettomat levydiilit, nuorten herrojen t�rm�ilev�t egot ja ison maailman suurten kettujen suoranainen kusetus, niin perinteinen �maistissa oleva artisti maksaa� �tarina hahmottuu nopeasti lukijan silmien eteen. N�iss� kohdin onkin syyt� nostaa hattua niin kirjoittajalle kuin b�ndille itselleen, koska n�in puhdas ja suora asioiden l�pik�ynti, ilman sen kummempia kaunisteluita, on ollut taatusti raskasta. Ja mahdollisesti jopa hiukan terapeuttista.
B�ndin suuret solmukohdat, joihin viittasin jo aiemmin, saavat my�s runsaasti huomiota. Miksi kitaristi Tomi Koivusaari luopui aikoinaan vokalisoinnista, mit� ihmett� Pasi Koskisen p��ss� liikkui kun herran viimeiseksi j��nyt Amo-albumi Far From the Sun ilmestyi ja kuinka kovilla puolestaan pikkupiireist� megaluokkaan loikannut Sinisthra-vokalisti Joutsen oli kun Eclipsen rundi l�hti k�yntiin? N�ihin kaikkiin hetkiin annetaan lis�valoa, samoin kuin niihin musiikillisiin linjauksiin ja ratkaisuihin, joita b�ndi on vuosien saatossa tehnyt.
