Schmorf - Rosewood

Parhaimmin metallin koukeroisemmalla laidalla viihtyvä Schmorf on luonut teema-albumin, jonka tueksi, jatkoksi, täydentäjäksi ja kruunuksi yhtye on luonut vielä elokuvan. Siis ihan oikean filmin nimeltään Rosewood, jonka kauhutarina vääntää todellisuutta uusiin muotoihin. Ovatko tekijät siis löytäneet sisäisen Roger Watersinsa, vai kulkeeko rohkea joukko mahdollisesti enemmänkin Rob Zombien jalanjäljissä?

Aloitus ei lupaa kovinkaan uniikkia kokemusta, sillä muistinsa menettänyt päähenkilömme herää mielisairaalan vierestä muistamatta oikeastaan mitään. Akustisella kitaralla ja pianolla käynnistyvä, ja vienosti johdattelevammaksi käyvä musiikki seuraa jälkiään taaksepäin jäljittävää miestä. Valtaisan, kartanomaisen rakennuksen sulkiessa etsijän sisäänsä, alkavat kauhuelementit nopeasti puskea kuvan marginaaleista esiin.

Luvassa on nopeita takaumia, hämärässä vilahtavia hahmoja ja selvästi avainasemaan nousevia esineitä, joiden lisäksi tarinaa viedään eteenpäin mykkäelokuvista tutuilla, ja samassa hengessä tyylitellyillä, tekstiruuduilla. Yhtye ymmärtää modernin kauhun peruselementtien päälle, ja etenkin väriskaalan karsittu, sanotaanko vaikka walkingdeadmainen, viher-harmaus puree sopivasti käytettynä. Hetkittäin asioiden alleviivaus ja korostus karkaavat tosin lapasesta, ja leikkaamon lattialle olisikin saanut jäädä jonkin verran toistosta.

Tarinan (ja muistikuvien) auetessa musiikki muuttuu raskaammaksi proge-metalliksi, jossa voi kuulla mm. elektron lisäksi aina äärimetallin äärimmäisempienkin reunojen raivoa. Kappaleiden väliin ja toisinaan sekaankin on upotettu efektejä, joilla luodaan alati uhkaavammaksi käyvää tunnelmaa. Eikä tähän vaadita paljoa: muutama naurahdus, rusahdus, napsaus ja assosiaatioita vahvistavat kuvat, eikä silmiä saa enää irti kuvasta. Rapatessa ruudulle roiskuu myös verisempää kuvastoa, mutta pääosin vähemmän on enemmän – onneksi.

Mukana on luonnollisesti myös eri aikakausia, joiden seassa tarina avautuu, ja etenkin vierailu vuodessa 1975 on melkoista ”Yksi lensi yli käenpesän” kohtaa ”The Wardin” ilotettelua. Pistetään sekaan vielä pientä elektro-diskoa ja johan aika-avaruus vääntyy kieroon siinä missä aivopoimutkin. Rankimmat palat on kuitenkin säästetty 50-luvun hämäriin, jolloin esimerkiksi sähköshokkien antaminen oli vielä ihan hyväksyttyä toimintaa.

Tekijät ovat selvästi genre-elokuvien faneja ja alan teokset nähneitä, joten mukana on väistämättä tiettyjä lainalaisuuksia. Musiikki on pääosin raskasta runttausta, mutta takaumissa sen annetaan onneksi seestyä riittävästi, jotta tarinan hyytävyys ei kaadu campiksi. Parhaimmillaan kuvallinen anti liikkuu jo lähellä mestari Dario Argenton tiluksia, ja vuonna 2002 julkaistu Dracula: Pages from a Virgin's Diary nousee myös väistämättä mieleen, sen verran lähellä ekspressionismia tässä myös paikoin liikutaan.

Rosewood on kunnianhimoinen teos, jonka synnytys on vaatinut runsaasti ponnisteluita ja uskoa, sillä budjetti on ollut kauniisti sanottuna rajallinen. Työ on silti kannattanut, sillä ainakaan itse en muista nähneeni aiemmin mitään aivan vastaavaa, ja vaikka muusikot eivät ole näyttelijöitä (tai toisin päin), en kokenut myötähäpeää tekijöiden puolesta missään vaiheessa.

Onko seuraavaksi luvassa jatkoa, vai kenties esiosa tarinaan – vai tekeekö Schmorf mahdollisesti jotain aivan muuta? Niin tai näin, yhtye on jättänyt persoonallisen jälkensä historiaan jo nyt. Desibelin linjaus on tähän mennessä ollut se, että vain verkosta löydettävää materiaalia ei arvioida, mutta tätä kirjoitettaessa ymmärtääkseni ainoastaan youtubesta löytyvän elokuvan kohdalla halusin tehdä poikkeuksen sääntöön. Toivottavasti yhtye ymmärtää julkaista tuotoksensa edes jossain fyysisessä muodossa, sillä tokihan tällaisesta saavutuksesta voi, ja kannattaa, olla ylpeä.

Mika Roth