Sairaus #5 – välähdyksiä marginaalista
02.06.2016
Sairaus on pienen ryhmän pyörittämä printtilehti, joka keskittyy pääosin äärimetalliin ja elektroniseen musiikkiin. Äänen lisäksi lehdessä käsitellään myös elokuvia, jotka ovat, kuten musiikkikin, erittäin marginaalista materiaalia.
Mustavalakoisen zinen viides numero on 56. sivun mittainen paketti, joka päätyi käsiini jo jokin aika sitten. Sain referenssiksi myös aiempia numeroita (mistä kiitos), ja täytyy heti alkuun todeta, että uusimman numeron kansi ei ole sieltä onnistuneimmasta päästä. Mutta eihän niitä kirjojakaan pitäisi tuomita kansien perusteella, Dr. Frank-N-Furteria lainatakseni, ja viides numero tarjoaakin monta ilahduttavaa yllätystä.
Lehden tarjonta on jaettavissa raa’asti kahteen lohkoon: musiikkiin ja elokuviin. Näistä musiikki vie tilallisesti leijonanosan lehden sivuista, mutta vastaavasti kuvallisen puolen tarinoissa on omia mielenkiintoisia palasia ja esimerkiksi Läjä Äijälän haastattelu osoittautuikin kattavaksi sukellukseksi herran kuvalliseen taiteeseen. Miellyttävä yllätys, sillä tiesin miehen lähinnä edesmenneen Terveet Kädet -yhtyeen riveistä. Täytyykin tutustua herran muihin töihin tarkemmin.
Vahvan tutustumispäätöksen sai aikaiseksi myös Andy Sidarisin elokuviin keskittyvä artikkeli. Jos ohjaajan tuotanto todella on kuin ”roskaelokuvayhtiö Troma olisi päättänyt yhdistää Baywatchin ja Ritari Ässän”, on se ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Ainakin jos sattuu pitämään Class of Nuke ’Em High -elokuvia yhtä suuressa arvossa kuin allekirjoittanut. Tämähän on sitä roskan estetiikkaa, josta vain ei voi riidellä.
Desibelin kannalta kiinnostavimpia palasia lehdessä ovat kuitenkin Grateful Dädin ja Aarnin haastattelut. GD:n härötaide on jo idean asteella niin erilaista ja hämmentävää, että oli mukava lukea taustoja tapaukseen. Joskus ei tarvita kuin kolvi ja pari lelua, ja se on siinä. Ilahduttavaa oli myös kuulla, että Aarni on yhä olemassa ja seuraava levy on tulossa – joskus.
Sairaus on selvästi rakkaudella tehty lehti, jonka sivuilta voi tuntea innostuksen ja omistautumisen hehkun. Haastatteluissa pyritään ymmärtämään kulloinenkin aihe ja taustoihin on jaksettu tutustua kunnolla, toimitetuissa artikkeleissa into läiskyy joskus korkealle, mutta onko siitäkään nyt niin suurta haittaa? Mustavalkoinen julkaisu asettaa tiettyjä rajoituksia, mutta kun niistä ei välitä voi tehdä mitä vain. Ja onhan tällaisten lehtien tekeminen nykyisessä maailmantilassa jo suorastaan kunnioitettavaa.
Mika Roth
