Musiikkia tilojen välistä
11.06.2016
Roky Hill & The Garden Of Daggers -yhtyeen kippari Roky Hill perusti ensimmäisen bändinsä vuoden 2003 tienoilla, minkä jälkeen herra on tehnyt enemmän tai vähemmän tauotta musiikkia äärimetallista rokkiin ja folkista teknoon. Vuosien saatossa Hill on opetellut äänittämisen ja miksaamisen saloja, mistä onkin tullut samalla luovan prosessin olennainen osa. Muiden artistien tuottamisen ohella aikaa on jäänyt myös oman materiaalin työstöön, mistä Between the Sessions -albumi oli täyden tähtipotin esimerkki.
Itseään onnekkaana pitävä Hill on saanut tehdä viime vuodet juuri sitä mikä on tuonut miehen nykyiseen pisteeseen, mutta keitä nämä puutarhatikarit sitten ovat?
- Tikarit on tyyppejä matkan varrelta. Osan kanssa on nähty vain muutama kerta äänittämisen merkeissä ja osan kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin. Kokoonpano ei ole millään tapaa vakiintunut eikä ehkä tule vakiintumaankaan, vaan pyrin löytämään oikeat tyypit oikeisiin biiseihin.
- Tavallaanhan tämä on sooloprojekti, mutta haluan otsikosta lähtien korostaa, ettei tätä missään tyhjiössä tehdä. Oma roolini on olla jonkinlainen tuottajan, kapellimestarin, artistin ja biisintekijän välimuoto, joka pyrkii rakentamaan palapelistä valmista kuvaa niin yksittäisten biisien kuin isompien kokonaisuuksienkin näkökulmasta.
Between the Sessions -albumi viittaa jo nimellään, että tässä ollaan nyt jonkinlaisessa välitilassa, kaksi rakennusta yhdistävässä lasiputkessa. Vai mistä levyn nimessä on kyse?
- Kuvaamasi välitila on tavallaan aika lähellä totuutta, ainoastaan rakennuksia sen putken päissä on enemmän kuin kaksi. Taiteilin jonkinlaisessa limbossa vanhojen bändieni ja useamman uuden sooloprojektinraakileen välillä saamatta oikein mitään valmiiksi pidempään aikaan. Koin tilanteen kestämättömäksi ja päädyin hajottamaan koko paletin atomeiksi, joista pyrin kasaamaan parhaat elementit yhdeksi uudeksi kokonaisuudeksi. Levy syntyi tuossa puristuksessa ja vaikka toisaalta on aika sisäänpäinkääntynyttä nimetä albumi sen syntyprosessin mukaan, tuntui se lopulta aika rehelliseltä vaihtoehdolta. Kyseessä on vahvasti ajankuva omassa tekemisessäni ja siihen liittyvässä siirtymäkaudessa, joten mitäpä sitä sitten peitellä kun alleviivatakin voi?
Musiikkinne on... niin, mitäs se nyt oikein on? Olin kuulevinani seoksessa mm. Einstürzende Neubauten, The Prodigy, Nick Cave ja Massive Attack -palasia, sekä Dario Argenton elokuvien parhaita ääniraitoja. Mistä kaikesta vaikutteita on tullut ja kuinka tarkoituksellisia viittaukset ovat? Entä onko jokin muu yhtye/artisti, noin vaikuttajana siis, jota ilman levystä ei olisi tullut sellaista kuin siitä tuli.
- Vaikutteita on tosiaan tullut ammennettua hyvin laajalti. Se on sinänsä tarkoituksellista, että pyrin nyt tuottamaan materiaalia ilman mitään valmiita raameja. Olen kuunnellut musiikkia aktiivisesti koko ikäni ja testaillut uteliaasti uusia juttuja, joka on varmasti syypää myös kokeilunhaluun omassa tekemisessä. Kun kotona kajareista soi sulavasti peräkkäin vaikka Alice In Chains, Trentemøller, Bohren & Der Club Of Gore ja The Angelic Process tuntuu hieman yksiulotteiselta, etteikö vastaava tyylivaihtelu voisi toimia myös yhden kokoonpanon sisällä. En voi mitenkään uskoa oman musiikkimakuni laajuutta erityisen ainutlaatuiseksi, varsinkaan tällä ad/hd-aikakaudella, niin halusin keskittyä tekemään vain musiikkia joka on kiinnostavaa kuunneltavaa keskittymättä liikaa siihen mitä ennalta määriteltyä tyyliä se voisi kokonaisuutena edustaa. Toisaalta olen aiemmissa jutuissani kohdannut raivostuttavaa genrepurismia tyyliin "muuten hyvä mutta kun ei tähän genreen kuulu tuollainen basarisoundi" tai "tässä genressä ainoa oikea tempo on 122,28 iskua minuutissa" mikä on mielestäni aivan käsittämättömän umpimielistä ajattelua luovassa tekemisessä.
Tämän allekirjoittanut ymmärtää paremmin kuin hyvin. Jo koulussa oli vaikea selittää muille, että Michael Jackson ja Slayer ovat kumpikin mielestäni hyviä, ja voin kuunnella niitä peräkkäin. Mutta takaisin aiheeseen:
- Tarkoitukseni ei ole nyt ylentää itseäni, mutta valittiko joku Salvador Dalille että "kaveri hei, kellojen ei kuulu valua, korjaappa ne nyt heti niin saadaan tämä sun taulu myyntiin"? Hölmöintä genrepurismissa on vielä se, että yleensä uudet jutut kai kuitenkin syntyy juuri kokeilusta ja sääntöjen rikkomisesta, eikö? Joku rohkenee rikkoa sääntöjä luoden tahattomasti uudet säännöt, joita sitten seuraava joukko pitää taas jonain lopullisina totuuksina siitä, mikä on jotenkin oikea tapa luoda musiikkia.
- Listaamistasi nimistä The Prodigy, Nick Cave ja Massive Attack ovat ehdottomasti kärkipäässä omissa vaikuttajissani. Ensimmäinen ostamani levy oli aikanaan The Fat Of The Land, joka edustaa minulle ikuisesti tietynlaista röyhkeän rock-asenteen ja elektronisen musiikin energisyyden täydellistä symbioosia. The Chemical Brothersin voi nostaa aikalailla samalle viivalle. Heidän kykynsä yhdistellä kokeellisia soundeja tarttuviksi biiseiksi on kaikessa inspiroivuudessaan jotain, missä itsekin haluaisin kehittyä paremmaksi. Nick Cave ja Massive Attack taas näyttivät joskus sen, että rauhallisemmallakin otteella voi päästä pitkälle, tai oikeastaan syvälle.
Muita esiin nousevia nimiä ovat jo em. The Angelic Process, ja Josh Homme, jonka The Desert Sessions EP-sarja olisi oman artikkelisarjan arvoinen. Pintaan pulpahtavat myös Mike Patton, Ulver, sekä – hieman yllättäen – Type O Negative. Mielenkiintoinen kiintopiste kotimaahan on Jukka Nousiaisen soolomateriaali, vaikka itse diggasin enemmän Jytämimmien kanssa julkaistusta albumista.
- Perinteisissä bändeissä on helposti se ongelma, että hulluimmat/parhaat ideat vesittyvät kompromisseihin, jotta kaikilla olisi kivaa. Mulla on illuusio että Cave ja Homme luotsaavat omia juttujansa melko ehdottomasti haluamaansa suuntaan, mutta tarvitsevat luonnollisesti joukon älyttömän hyviä tyyppejä siihen ympärilleen että homma oikeasti toimii. Tähän pyrin The Garden Of Daggersin kanssa, että he ovat mun oma The Bad Seeds (naurua).
Alkuun albumisi tuntui hajanaiselta, suorastaan mosaiikkiselta, mutta se lähti sitten yllättävänkin nopeasti jäsentymään, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Oliko jo studiossa selvillä, kuinka monimuotoinen albumista oli tulossa ja kuinka paljon rönsyjä lopulta leikattiin pois?
- Demovaiheessa materiaalia oli varmaan 4-5 albumiin, josta osaa tullaan hyödyntämään aivan varmasti vielä jollain tavalla. Suurin osa vierailevien tikareiden kanssa rakennetuista jutuista jäi vielä hautumaan ja odottamaan jatkokehittelyä, ja tämä saattaakin olla lopulta se kaikista yksipuolisin levy joskus tulevaisuudesta katsottuna! Käytännössä tämän albumin päätarkoitus oli muodostaa jollain tapaa yhtenäinen ja vakaa pohja, jonka päälle voi rakentaa lisää tulevaisuudessa.
- Laajimmillaan levylle taisi olla tulossa 14 kappaletta, lyhimmillään ehkä kuusi. Välillä myös useamman EP:n sarja kävi trendikkäästi harkinnassa mutta tuntui lopulta liian helpolta ratkaisulta. Levyn viisi ensimmäistä raitaa muodostuivat jossain vaiheessa luontevaksi avaukseksi ja sitten pyrin muodostamaan niiden kautta lopusta biisivalikoimaa toimivan kokonaisuuden. Mosaiikkimaisuus on siis sinänsä enemmän kuin totta, mutta pyrkimys oli siinä että mosaiikki muodostaisi myös jotain suurempaa kuin osiensa summan eikä olisi vain itsetarkoituksellinen mosaiikki.
Oma suosikkini albumin raidoista juuri nyt on Holy. Mutta miten on luojien laita, onko lapset jo pistetty rakkaus-järjestykseen? Entä mikä kappaleista on se kokonaisuuden kannalta oleellisin, jota ilman koko rakennelma olisi muuntunut joksikin aivan muuksi?
- Suosikit vaihtelevat fiiliksen mukaan, mutta onhan noille omia merkityksellisyyksiään päässyt muodostumaan. Levyn avaava Life Support on siinä mielessä tärkein, että sitä voisi pitää koko jutun alkupisteenä. Sävelsin kappaleen pohjan jo joskus vuoden 2013 lopussa ja se ei kertakaikkiaan sopinut yhtään mihinkään, mitä olin silloin muuten tekemässä. Toisaalta pidin itse biisistä kovasti ja sen kautta aloin lopulta myös kanavoimaan ajatusta tämän kokoonpanon synnyttämisestä.
- Holyn tarina on hieman samanlainen, tein jälleen biisin joka ei mielestäni sopinut oikein mihinkään muuhun juttuun mutta pidin kappaletta sinänsä varsin toimivana. Kun tämä kuvio toisti itseään tarpeeksi totesin että punainen lanka löytyy lopulta itse biisien syntytavasta ja tekijästä, eikä jostain väkinäisestä viitekehyksestä. Kun sain uskoteltua itselleni että edellä mainitut ja Crisis That Comes voivat olla yhden ja saman artistin musiikkia, oli kokemus hyvin vapauttava.
Albumin kahdeksas, ja viimeinen, raita on Sonogenetics, musiikillinen manner joka on jykevä päätös. Yli 18 minuuttia ääniä, jotka kuulostavat siltä kuin Nostromo kulkisi halki loputtoman avaruuden kohti väistämätöntä kohtaloaan. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja paikkansa.
- Sonogenetics on itseasiassa kaikista tuorein kappale koko paketissa ja sai kokonaisuuden tuntumaan valmiilta. On suhteellisen haastavaa yrittää luoda atonaalista ja rakenteesta vapaata äänivallia, joka pysyisi kuitenkin koko ajan liikkeessä ja kuulijalle mielenkiintoisena. Mietin kauan pitäisikö biisi julkaista yksinään esimerkiksi EP:nä, mutta lopulta koin sen olevan hyvä päätös levylle. Monen mielestä tuollainen humina voi olla varmaan aika tylsääkin, mutta he voivat sitten lopettaa levyn Stealing Thunderiin.
Materiaali asettaa haasteita, mutta suunnitelmissa on, että yhtye heittää ensimmäiset keikkansa jo tulevana syksynä. Matkan varrella on vielä paljon testailua ja suunnittelua, mutta aika näyttää mitä tapahtuu. Ja näin perusasioiden äärelle päästyämme: mikä on vastauksesi kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta?
- 42! (naurua) Holy-biisin sanoituksista voi myös koettaa etsiä yhdenlaista vastausta tähän. Aihe on vähän sellainen, että voisin puhua pelkästään siitä ääneni käheäksi, mutta palatkaamme siihen tarkemmin jossain myöhemmässä jaksossa. Lyhyesti voisin sanoa, että ihmisten olisi hyvä ajatella ja analysoida vähän kaikkea enemmän omilla aivoillaan ja niellä vähemmän heille tarjottuja valmiita totuuksia, oli tarjoilijana sitten valtauskonnot, poliitikot tai vaikka internet. Usein olisi tärkeämpää miettiä sitä kuka sanoo mitä ja miksi sen sijaan, että keskittyy omaksumaan viestistä otsikon ja reagoimaan voimakkaasti joko sen puolesta tai sitä vastaan.
- Olisi usein hedelmällisempää keskittyä johonkin ihan muualle ja hakea laajempaa perspektiiviä vähän mihin tahansa. Silloin kaikenlainen tarpeeton hötkyily vaimenee taustakohinaksi, jonka voi kadottaa lopullisesti vaikka juuri musiikilla. Kun laittaa Bohren & Der Club Of Goren soimaan ja yrittää hahmottaa mielessään vaikka viidennen ulottuvuuden todellista olemusta ei arkihuolet enää paljoa paina.
Jos Roky Hill olisi rakennus niin minkälainen se olisi? Entä Garden of Daggers? Vai muodostatteko yhdessä jonkin suuremman kokonaisuuden?
- Roky Hill olisi varmaan sellainen harmaantunut puinen puutarhahökkeli, jonne on sullottu aivan liikaa työkaluja ja muuta roinaa, ja jota ei ole siivottu vuosikymmeniin. Hämähäkin seittejä ikkunoissa, vanhoja mehiläispesän rippeitä katossa ja risainen nojatuoli jossain nurkassa, johon voi lysähtää vaikka viskilasilliselle ja uppoutua ajatuksiinsa. Tikaripuutarha olisi sitten kukoistava, monipuolinen ja eläväinen puutarha siinä ympärillä ja näistä muodostuisi yhdessä sellainen luonnottoman nostalginen postikorttikuva jostain epätodellisesta idyllistä.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.
- Kiitoksia haastattelusta, tämä olikin ensimmäinen tätä sorttia Roky Hill & The Garden Of Daggersin nimissä! Kuunnelkaa ihmiset musiikkia, niin meidän kuin muidenkin ja pitäkää mielenne uteliaina. Aina.
Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Kota
