Dutch Futurismo – Festival of Misfits
11.11.2016
Dutch Futurismo ei ole vain musiikkia, eikä se ole vain runoutta. Se on kumpaakin ja silti ei kumpaakaan. Neljä taiteilijaa, Nea Lindgren, Éva Polgár, Mikael Jurmu sekä Sándor Vály, ovat yhdessä luoneet ainutlaatuisen mosaiikin. Teoksen joka syntyy suunnitelmallisuuden ja satunnaisuuden yhteisessä leikissä. Ilmentymän jossa dada ja avantgarde, sana ja ääni, kaikki ovat lopulta yhtä..
Kun Dutch Futurismo – Festival of Misfits -levy päätyi käteeni, olin aluksi hämmentynyt, yllättynyt – ja näin jälkikäteen ajateltuna – ehkä jopa hieman pelästynytkin. Mitä tästä osaisin ensinnäkään sanoa? Uskaltaako koko teokseen edes tarttua pidemmäksi aikaa? Miten dadaistiset runot ja teesit sopivat Desibelin linjaan? Lähempi tutustuminen paljasti, että teoksessa oli kyllä riittävästi musiikkia, jotta lehden linjauksia ei tarvinnut taivuttaa, ja mitä teksteihin tulee, niin ovathan lyriikatkin usein runoutta, tai siihen verrattavaa luomista. Ja näin dada istui stereoihini pidemmäksikin aikaa.
Teoksen rakenteen muodostavat siis kaksi elementti: lausutut tekstit, sekä musiikki. Tekstit ovat pitkälti runoja ja pamflettimaisia julistuksia dada-liikkeen taiteilijoilta, kuten Kurt Schwitters, Hugo Ball, Hans Arp ja Francis Picabia. Näistä ainoastaan Schwitters oli allekirjoittaneelle aiemmin tuttu, ja hänkin kiitos Einstürzende Neubautenin erinomaisen Alles Wieder Offen -albumin. Kulttuurista matalaotsaisuutta, vai vahvan musiikkiin keskittymisen mukanaan tuomaa runouden missausta? Haluaisin ajatella, että jälkimmäinen ajatus olisi lähempänä totuutta.
Mutta takaisin teoksen pariin. Sanat olivat siis jo pääosin olemassa kauan ennen projektia, mutta samaa ei voi sanoa musiikista, joka perustuu pitkälti improvisaatioon. Taiteilijat osaavatkin kiertää toinen toistaan ja luoda aaltomaisesti eteneviä äänimaailmoja, joissa ei koskaan voi olla täysin varma seuraavasta askeleesta. Tätä arvaamattomuutta korostaa vielä soitinvalikoima: merkittävä osa instrumenteista kun on kasattu löydetystä metalliromusta. Kolisevaa arsenaalia täydennetään lähinnä pianolla, sekä satunnaisilla muilla soittimilla, mutta kolkko ja ruosteinen ovat ne osuvimmat termit, joilla paineeltaan ja painotuksiltaan vaihtelevaa äänivallia voi kokonaisvaltaisimmin kuvata.
Entä vahvistavatko äänet sanoja, ja sanat ääniä? Kyllä, suurimmassa osassa tapauksista ainakin. Erityisesti Picabian mainio alkujulistus Manifeste Cannibale marssii upeasti kohti kuulijaa, ja vapauttavan mielipuolisesti lopussa hajoava Schwittersin Huelsendada kuulostaa juurikin riveiltään. Tässä sanan ja äänen ristiaallokossa huomaan tosin kaipaavani toisinaan myös kuvaa, tai ainakin kulloisenkin lausujan kasvoja, koska niin paljon enemmän voidaan vielä sanoa ilmein, pienin vihjein ja alleviivauksin. Upea teos silti kaikin puolin, dadassa on yhä voimaa.
Mika Roth
