03.02.2017
Korpolompolo ei juuri paljastele taustojaan tai vaikuttimiaan, vaan luottaa musiikin sanaan. Triomuotoinen b�ndi on julkaissut kolmen vuoden aikana yht� monta EP-levy�, jotka kolmikon mukaan muodostavat triptyykin. Eli t�m�n vajaan tunnin mittainen musiikkiannos on siis er��nlainen, kolmiosainen taideteos? Mit�p� sit� t�ht�int� pit�m��n matalalla, kun koko taivas aukeaa yll� vapaana?
Kolmen EP-levyn kokonaisuus k�ynnistyy vuonna 2014 julkaistulla A.D. 3014 -kiekolla, joka on mitoiltaan my�s julkaisutrion massiivisin. Nelj�n kappaleen ja reilun 24 minuutin mittainen musiikkiannos sijoittuu jonnekin Hawkwindin ja Hendrixin v�limaastoon, harmi etteiv�t Hector ja Humble Pie ole mahtuneet isommin mukaan ryhm�n h-sanakirjaan, sill� kasvunvaraa olisi ollut.
Retrohtava stoner vinkkaa kyll� silm�� popin suuntaan, mutta vain Biisonit palaa saa lieskat loimottamaan sinisell� liekill�. Hieman toisenlaista kulmaa edustaa puolestaan Poppamies, josta nousee toistuvasti mieleen jonkin ihmeen takia Sielun Veljet ja pari muutakin outo-rockin taitajaa. Ovatko n�m� city-shamaaneja Waltarin jalanj�ljiss�, ja mist� lyriikat oikein kertovat? Paljon kysymyksi�, v�h�n vastauksia. Itse etsint� on kyll� hauskaa puuhaa, ja olisin voinut tehd� sit� pidemp��nkin.
Vuoden 2015 Profeetta siirt�� Korpolompolon tunturin kylkeen kyh�tyst� poro-pizzeriasta alas laskettelukeskuksen kylkeen, jossa rock raikaa kuin Kingston Wallilla konsanaan. Onneksi yhtye ei yrit� olla liikaa pohjoisen Kula Shaker, vaikka mystinen it� puskeekin pinnalle kuin sitar parrakkaiden beatlejen touhuissa. EP on kolmikon lyhyin, napakoin ja mit��nsanomattomin, mutta sekin tarvitaan koko kuvan luomisty�ss�.
Naula on ter�v� sohaisu boogaavamman rockin pariin ja Kultakaupunki kiskoo ylle entist� tiukempia trikoita, mutta vasta hitaammin groovaileva Kuningas on kuollut saa syd�men todella sykkim��n t�ss� kyynisess� rinnassa. Elvis on kenties l�htenyt lopullisesti maallisesta rakennuksesta, mutta sumuisen ja savuisen happorockin veto saa kyll� raadotkin nousemaan, joten �l� suotta makoile en�� Lasarus-Elvis. Tyylillisesti t�m� triptyykin keskiosa oli vaikein ymm�rt�� ja j�sent��, vaikka musiikillisesti kyseess� taitaa olla simppelein teos. Helppous ei ole helppoa.
Tarinan asianmukaisesti sulkeva Loppusoitto asettuu taas fuzzimpaan virtaan, stonerin ja sludgen toimiessa oivallisina tontinrajoina. Biisonit palaa II on juuri niin suora jatko ensimm�isen EP:n mainiolle raidalle, kuin mit� nimi antaa ymm�rt��. Haudatkaa syd�meni Wounded Kneehen on muuten ��rimm�isen suositeltava kirja kaikille omaan ajatteluun pystyville, sek� erityisesti niille, joiden mielest� yksi ihmisryhm� on syyst� tai toisesta etuoikeutetumpi kuin toinen. Eik� t�m� biisik��n hullumpi ole.
Noitanainen on aivan puhdasta Black Sabbathia � mik� on siis vain hyv� asia t�ss� yhteydess�. Aavelaiva seilaa taas kuin savua bluesiinsa saanut Gary Moore, joka ei jaksa soittaa kuin puolet nuoteista. T�m�n hyyt�v�n numeron my�t� triptyykki saa p��t�ksens�, ja kyseess� on toden totta melkoisen tykki trippi, jonka sulattelu ja k�sittely ottaa yll�tt�v�n pitk�n ajan.
Tarina ei kerro onko Korpolompolo siirtym�ss� uusien haasteiden pariin, vai oliko t�m� t�ss�. Onko luvassa suurempia kokonaisuuksia, per�ti pitk�soittomuodossa? Kuullun perusteella moiseen olisi ev�it�, kunhan yhtye osaa tiputtaa turhat vellomiset pois trippailustaan. Lis�ksi j�in kaipaamaan selke�mpi� johtoteemoja ja/tai kulminaatiopisteit�, jotka olisivat j�sennelleet kiekkoja paremmin. Eik� t�ss� mit��n radiohittej� kaivata, vaan enemm�nkin variointia ja joskus jopa entist�kin karsitumpaa ilmaisua. Lupaavaa silti.
Mika Roth
