The Last Four (4) Digits: Don't Move - Essential Synth/Wave From The American Rust Belt (1980-1982)
20.10.2017
Last Four (4) Digits oli siitä erikoinen yhtye, että se eli kahdesti vuosina 1980-1982 vain hieman eri nimellä. Menetettyään kaksi jäsentään musiikillisten erimielisyyksien takia rivit koottiin nopeasti seuraavaa rynnäkköä varten. Uudelleensyntyneestä bändistä muodostui Last Four (5) Digits, joka vei alkuperäistä punk/new wave ideaansa vielä entistäkin pidemmälle. Ihan kokonaisen vuoden ajan.
Timechange
Last Four (4) Digits ja sitä vuotta myöhemmin seurannut Last Four (5) Digits erosivat hieman jäsenistöltään, mutta ydinkolmikko oli sama: rumpali John Koss, alkuun bassoa soittanut ja jälkimmäisessä vaiheessa kitaran varteen siirtynyt Mikse Sheets, sekä syntetisaattoreista vastannut Dave ”A.Xax” Fulton. Heidän seuranaan oli bändin ensimmäisessä muodossa kitaristikaksikko Richard Worth / Steve Grigdesby, sekä myöhemmin basisti Julie Huffaker ja kosketinsoittaja Brad ”Mr. Science” Garton. Orkesterin kummassakin muodossa jokainen jäsen vastasi jossain määrin laulamisesta, mikä oli toisinaan vahvuus, toisinaan taas ei.
Ryhmän omintakeinen soundi nojasi etenkin alussa runsaasti Fultonin luomiin syntetisaattoriääniin, joita mies oli jo kehitellyt kokeellisessa Observers Observing Observables -ryhmässä. Jälkikäteen osa videopelimäisistä efekteistä saattaa kuulostaa jo tarpeettomankin retroilta, mutta omana aikanaan käytetty teknologia on taatusti loksauttanut muutamatkin leuat paikoiltaan. Efektileikittelystä voi aistia myös mahtavan Devon varjon, eikä tiettyjen No wave -ryhmien vaikutusta tarvitse pitkään pohtia.
Tuttuja ovat siis palaset joista räiskähtelevä keitos on luotu, mutta kenties juuri tinkimättömän linjakkuuden/linjattomuuden johdosta musiikissa on edelleen alkukantaista vetovoimaa. Last Four (4) Digitsin ikuistamat kahdeksan studioraitaa ovat asteen suorempaa sukua punkin aalloille, ja kiekon avaava Leave Me Alone toistaa jo turhankin uskollisesti genren pakollisia kuvioita. Suorastaan svengaavaksi äityvä Coughing Up Blood ja osittain samoista aineksista veistetty postpunkkailu Fast Friends esitelevät bändin potentiaalia, kun taas osuuden päättävä (I Sold My Soul to) Fotomat loikkaa janesaddictionmaisessa outoilussaan täysin ulos boksista.
Hyvällä tavalla siis. Tarina ei kerro kuinka pitkään näitä raitoja on hinkattu studiossa, mutta kaikki viittaa äärimmäisen nopeaan työskentelytapaan ja niukkaan budjettiin. Rajoitteet ovat kuitenkin mitä luultavimmin vain hyödyttäneet yhtyettä, sillä liialla ajalla ja rahalla kasaan olisi saatettu saada vain toisen luokan ’Devo kohtaan Brian Enon ja Iggy Popin sopivien kemikaalien vaikutuksen alaisena’ -häröilyä.
Last Four (5) Digits teki kaikkea mitä esiasteensakin, ja tälle tallenteelle on löydetty kuusi studiossa ikuistettua herkkua. Mistään ei käy ilmi miksi mitään siivuja ei julkaistu aikanaan, vaikka suunnitelmia on täytynyt olla. Otetaan esimerkiksi vaikkapa kaupallisuuden kanssa leikittelevä Liquids, tai kuuden biisin mittaisen osuuden päättävä I Have Rental Car. Kuinka näitä helmiä ei tajuttu hyödyntää? Ainoa järkevältä tuntuva selitys on se, että bändillä oli liian kiire hajota käsiin, eikä kukaan omannut yksin oikeuksia materiaaliin. Olivathan kaikki jäsenet myös kykeneviä kirjoittamaan kipaleita, kuten sopii muistaa.
Näitä 35 vuoden takaisia vetoja kuunnellessa ei voi kuin harmitella sitä, ettei ryhmä voittanut hajottavia voimiaan. Last Four (5) Digitsin loistokkain veto Babaloo No More kun nokittaa osapuilleen kaiken sen, mitä Talking Heads pystyi samaan aikaan tekemään – jos Once in a Lifetime unohdetaan hetkeksi. 14 studioraidan lisäksi mukana on alkuvuodesta 1982 ikuistettu New Yorkin CBGB:llä ikuistettu puolen tunnin mittainen keikka, jolla yhtye on kirjaimellisesti liekeissä. Omien iskujen lisäksi mukaan on sullottu verrattomalla tavalla turboahdettu versio Elvis Presleyn klassikosta Return to Sender.
Last Four (4) ja (5) Digits ovat nyt saaneet ansaitsemansa julkaisun, mutta arkistojen kätköistä on löydetty nähtävästi vieläkin aikaisempaa materiaalia. Mainion julkaisun kansiteksteissä lupaillaankin jo The Joint Chiefs of Staff -yhtyeen biisien julkaisemista, ja tämähän oli siis ryhmän aiempi punk-olomuoto, joten pysytellään kuulolla.
Mika Roth
