13.09.2018
Junkyard Shaman on sama asia kuin Jere Kilpinen. Junkyard Shaman on t�h�n menness� julkaissut jo 132 erilaista ��nitett� Bandcampissa. Suurin osa tuosta ��niversumista on kokeelliseksi luokiteltavaa ��nimaisemointia. Elektronisia hippuja ��rett�myyden meress�. Loputtomuuteen venytettyj� hetki�, joista voi l�yt�� aina uusia tasoja, kulmia, elementtej� ja reittej�. Kuka tiet�� kuinka Kilpinen t�h�n kaikkeen pystyy, Desibeli.net k�sitteli nyt herran 3 kes�ist� tallennetta + yhden suotta arviolimboon juuttuneen teoksen.
Viime vuonna ilmestynyt For Beckett teki jo selv�ksi, ett� J. Kill & Mr. Mulen kasvettua oikeaksi yhtyeeksi, oli Kilpisell� yh� runsaasti b�ndille sopimattomia ��ni� sis�ll��n. Nuo ��net ovat sittemmin l�yt�neet tiens� lukuisille eri julkaisuille, kuten edell� tuli jo todettua. K�sittelen t�ss� nyt nelj� h�nen pitk�soitoiksi luokiteltavaa julkaisuaan.
Toukokuun 9. p�iv� ilmestynyt Empty on 41 ja puolen minuutin mittainen hetki tyhjien ikuisuuksien reunalla. Yhdeksi raidaksi luotu teos l�hett�� kumisevia ��ni��n kuin ikuisuudesta ikuisuuteen kosmoksessa seilaava Nostromo. Periaatteessa matka etenee jouhevastikin, jos sit� vertaa vaikka t�htien ratoihin galaksien keskustojen ymp�ri, mutta muutoksia on aluksi vaikea huomata. Yht��lt� kaikki on massiivista, elementtien tuntuessa silti samaan aikaan eritt�in kevyelt� � oikeastaan jopa painottomalta.
Tuulikellomaiset kolahtelut nousevat ��nimassan pintaan, pohjavirtausten liikuttaessa muuta materiaa matalammilla taajuuksilla. ��nten suhteen kaikki on lopulta kiinni mielikuvista ja n�m� venytetyt osuudet saavat kummasti v�ri� jo harsojen takaa kuullusta saksofonistakin. Onko tuo kaukaa kantautuva soitto jonkin �isen tienvarsikahvilan ulko-oven l�pi kuultua ��nt�? Vai kenties asteroidin pinnalta mineraaleja l�hett�v�n avaruusaluksen tylsistyneen kapteenin ajanvietett�? Aivan kuin tuo muinainen soitin voisi olla avain takaisin onnen ja ihmisyyden aikaan maapallon pinnalla, tai edes siihen kun joku �isess� kahvilassa vaivautui yh� puhumaan sinulle.
Mielikuvia, mielikuvia. Ent� miksi tausta��net muuntuvat rumpumaisemmiksi ja vaativammiksi teoksen viimeisell� kolmanneksella? Oman v�rins� Emptyn kaikuun antaa my�s lopun bluesmaiset kitara��net, tai kitaroista ainakin arvelen tuon valittavan ��nen olevan alkujaan per�isin.
Kes�kuun 9. p�iv� ilmestynyt Unwanted Songs on kolmen eri kappaleen muodostama kokonaisuus. Kaksi ensimm�ist� n�ist�, Social Exclusion and Loneliness As Means of Existence ja The Cars of the Rich Are Melting on the Sidewalk, They Are Slowly Sliding Towards Me With the Intention of Crushing Me, kertovat tietysti jo nimill��n runsaasti omista varjoalueistaan sek� vaikuttimistaan. Yksin�isyys. Pelot. Kaiken v�ist�m�tt�myys. N�m� teokset syntyiv�t mit� ilmeisimmin kuoleman ollessa l�sn�, ja sen voi my�s toistuvasti aistia kaiken alla virtaavissa tummissa vesiss�.
Yli puolituntinen avauskappale on monilta puoliltaan ja ominaisuuksiltaan suoraa sukua Emptylle, mutta t�m�n kappaleen sis�ll� on my�s niit� hiljaisempia huoneita ja k�yt�vi�. Sielt� saattaa l�yty� jopa seesteisimmist� ja l�hinn� elektronisista ��nist� rakennettuja pyh�kk�j� ja paikkoja, jotka luovuttavat maanalaisille ��nille tilaa ja kaikuvat jonkin sanoinkuvaamattoman voimasta. Surumessu, siirtym�riitti, kaiken olevaisen l�hteelle paluu. Alun ja lopun suuri mysteeri, joka ei lakkaa kiehtomasta ihmist� ennen kuin loppu � jos sit� edes koskaan tulee � saapuu viimein luoksemme. Tai sitten ei.
Toisesta raidasta en edelleenk��n ole saanut oikein otetta, mutta ylij��mist� ja p�tkist� kasaan parsittu Last Night I Dreamed of Throwing Purple Locusts Out of the Window, They Kept Flying Back Over And Over Again... // N�ky onnistuu hivuttautumaan ihon alle huomattavasti paremmin. Tunnelma on kuin katsoisi jotain avantgardistista 20-luvun mustavalkoleffaa, eli kohdilleen osutaan. Ajat voivat muuttua, mutta minimalismin tyylikkyys on aina yht� vahva. Py�ritet��n hiukan keloja v��rinp�in, sy�tet��n mielikuvitukselle uusia �rsykkeit� ja annetaan synapsien hoitaa loput, kun s�hk�kemiallisia apinoita t�ss� kuitenkin kaikki edelleen ollaan.
Kylm�n musiikillisesta n�k�kulmasta tarkasteltuna on t�m� arvioitavana olevien levyjen mittavin kokonaisuus my�s se selvin pettymys, joka vihjaa antavansa enemm�n mutta pit�ytyy lopulta l�hell� omia poteroitaan. Vaikka uskon ymm�rt�v�ni teoksen logiikan ja ainakin osan sen syntysyist�, j�tt�� koostemainen ja paikoin jopa keskener�iselt� vaikuttava loppumuoto itsest��n hieman et�isen vaikutelman. Ehk� juuri siksi n�m� laulut ovat olleet niin vaikeasti haluttavia.
Hein�kuun 1. p�iv�n� ilmestynyt Noise Eater on hieman kuin kaiken edell� kuullun synteesi,
18 minuuttinen The Space In Between the Walls kelluu aiemmin kuultuun verrattuna kuin kumivene takapihalle pystytetyss� halpahallin uima-altaassa, kelin ollessa mit� kes�isin ja lauhkein. Tied�tteh�n, t�m� on niit� altaita joihin hukkuminen on mahdotonta, jos vain ei j�� mahalleen makaamaan. Pinnalle nostettu s�hk�kitara helkkyy v��ristyneen� aaltojen alta, mutta varsinaista uhkaa tai tummuutta raidalta on turha etsi�. Ja tuo jos mik� on Kilpiselt� melkoinen kurotus.
Allegory of an Empty Room huokuu folkimmilla soundeillaan melankoliaa ja menneiden aikojen muistoja, jotka tuoksuivat kuin ullakolta vanhasta peltirasiasta l�ydetyt isovanhempien valokuvat. Osa kasvoista on tuttuja, osa outoja, mutta t�rkeint� on aistia jo menneiden asioiden, ihmisten ja aikojen j�lkikaiut. Muistuttaessaan n�ist� ja toisista ajoista ja paikoista, jotka on pakko menett�� ajan hampaiden jauhaessa meit� hitaasti hautausvalmiiksi, ne tekev�t myyr�nty�t��n my�s meille �nykyisyyteen� tarrautuville.
Mielikuvaa vahvistavat harvat sanat, tai oikeammin runo, joka on upotettu ��nten virtaan. T�ss� seurassa �vain� kahdeksan minuutin rajapyykille ylt�v� Noise Eater on kuin pikaosuus Paris-Dakar rallissa, mit� nyt baanana toimii t�hteinv�linen avaruus ja tunnelma on davidlynchmaisempi.
Ja sitten on sen lopputunnustuksen aika. Kev��ll� 2017 sain arvostelukappaleena S�hk�-nimisen runokirjan ja siihen liittyneen Kalmio levyn. Rimakauhuhan siin� iski, kun luin toinen toistaan j�risytt�v�mpi� rivej� kirjan sivuilta � mutta mit� voisin/osaisin sanoa lukemastani, ja kuinka musiikin voisi irrottaa kirjasta? Toki olen aina rakastanut beat-runoutta, mutta ett� arvioida nyt toisten kirjoittamia tekstej�? Sanon nyt sen suoraan: arvion kirjoittaminen vain j�i, kun kirja hyllyn p��ll� muuttui aina vain massiivisemmaksi. Onneksi Junkyard Shamanin muuta tuotantoa tuli t�n� vuonna kuultavaksi, jolloin saatoin ottaa tuon kesken j��neen ty�n ja tehd� sen valmiiksi � tai sanoa nyt ainakin jotain edes. Niille jotka kiinnostuivat Kilpisen runokyn�n tuotoksista suosittelenkin tutustumaan Kalmioon bandcamp-sivustolta. Siell� ovat sanatkin (ainakin t�t� kirjoitettaessa) esill�.
Ent� sitten se musiikki sanojen takana? No, jos Junkyard Shaman on jo aiemmin ollut minimalistista, niin nyt tuo kortti pelataan totaaliseen tappiinsa saakka. P��lle kahdeksanminuuttinen Kulmio hioo �spoken word� tyyliin ja pienill� ��nill� sahaavat taustat toisiinsa jo niin onnistuneesti, ett� sanat ja h�ly��nilt� vaikuttavat suhinat sulautuvat yhdeksi virraksi. Ja kun sanat loppuvat, ei niit� en�� edes tarvita. Burroughs viskoo hattuaan taatusti jossain ilmaan ja Corso saattaisi pohtia uusia runoja pommeistaan, ehk� niin jopa tehdenkin.
Levyn kolmesta instrumentaaliraidasta nostan esiin kaksiosaisen Ilmi�n v�liin puristuneen Kolmion. Pienell� pellin (?) kolistelulla ja taustan huminoilla saadaan luotua taas tunnelma, joka istuisi jonkin tuoreen japanilaisen kulttikauhuleffan ��niraidalle ongelmitta. Okei, toisesta kanavasta kuullaan ep�selv�� suomea, mutta eih�n sek��n varsinaisesti mit��n sulje pois.
Kiitos, Junkyard Shaman. Taiteesi on joskus sangen vaikeaa k�sitell� ja ymm�rt��, mutta mielikuvia, ajatuksia ja ideoita se synnytt�� aina.
Mika Roth
