Pienet

Pienet - Syyskuu 2019

30.09.2019


Gangsterikvartetti Gangsterikvartetti: Gangsterikvartetti
Korkeakoski

Gangsterikvartetti ei anna luotien laulaa, vaan laulaa (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) huomattavasti arkisemmista asioista. Helsinkiläisen suomirock-yhtyeen kappaleissa ns. tavallinen rock maustuu saman kannen alla skan, reggaen ja muiden letkeiden rytmien kyljessä. Neljästä gangsterista kolme osaa laulaa, bassotaiteilijan keskittyessä ainakin tällä erää vain omaan leiviskäänsä. Mainittakoon vielä, että Gangsterikvartetti on lähes puolet Goon-orkesterista, torvien puuttuessa keitoksesta.

Suomirockia tarjoillaan siis elävillä rytmeillä ja lyriikoiden aiheet kiemurtelevat arjen probleemoiden, pienten ihmeiden ja elämän lainalaisuuksien lehvistöissä. Kun tekijät eivät ole enää parikymppisiä, olisi sex, drugs & rock’n’roll -tematiikka jo noloa muutenkin, mutta Menneet nuoret eivät lannistu vaan tekevät asiansa omalla tavallaan. Eikä siinä voi olla liikuttumatta, kun 10 Varvast, 10 sormee toteaa seuraavan sukupolven saapumisen ja asioiden kiertymisen elämän perusjuttujen ympärille. Elämän tarkoitus on elämä.

Entä kuinka se ska sitten sopii suomirockin kaulaan, tai toisin päin? Kerrassaan komeasti ja höysteeksi ei kaivata edes torvia sun muita balalaikkoja, etenkin kun muistetaan pysytellä perusjuttujen äärellä.

Mika Roth


Hehewuti: Koska haluun olla tää Hehewuti: Koska haluun olla tää

Eksoottisen taiteilijanimen itselleen Hopi-intiaaneilta löytänyt Hehewuti on kotimainen laulaja-laulunkirjoittaja, jonka modernissa tulkinnassa pehmeä pop hakee joskus kaikupohjaa folkista, toisinaan taas vaikkapa jazzahtavasta iskelmästä. Aiemmin sinkkuja julkaissut Hehewuti, eli Henna Raita, osoittaa ensimmäisellä EP-levyllään hallitsevansa biisinteon, eri tyyppisten tunnelmien luonnin sekä vaikeidenkin kysymysten käsittelyn.

Avauksena kuultava Veri on silta mystisiin maihin, neofolkahtavan ja vahvasti rytmiinsä luottavan kappaleen noustessa vaivatta nipun luontaiseksi johtajaksi. Sitten on toisaalta raidoista eteerisin ja vaikeimmin löydettävä, vaikka periaatteessa kaikki tarinan kannalta oleellinen on asetettu esiin. Elektronisilla taustaäänillä vahvistettu Hylkäisit mut hyvin purkaa eroon kasvamisen hidasta tuskaa vaimein liikkein, kun taas vastakkaisella seinustalla Hymmitä mua jazztanssahtelee auvoisena kohti auringonlaskua, vailla pienintäkään huolta huomisesta.

Jokainen huone kuuluu samaan taloon, vaikka sisustukset ja tunnelmat eroavatkin ääripäistään melkoisesti, eikä hyödyttömiä välikköjä ole siunaantunut ainuttakaan. Koska haluun olla tää -EP on nähtävissä kokonaisuutena, mutta toisistaan poikkeavat raidat toimivat myös kehyksistään irrotettuina.

Mika Roth


Hearth of Life K K-tactics: Hearth of Life
Progeiitti Records

Ei, otsakkeessa ei ole kirjoitusvirhettä, vaan tämän maxi-sinkun nimi on ihan oikeasti Hearth of Life. Entä mitä yhteistä takalla/tulisijalla on K K-tactics -yhtyeen rummut+basso ilotulituksen kanssa? Ei aavistustakaan, mutta lähdetään tähän niin kuin Fellinin elokuviin: nostetaan aivot narikkaan ja vain nautitaan päin aisteja vyöryvästä virrasta.

Bassotaiteilija Kanniainen ja rumputuomari Kuorikoski ovat saaneet avukseen tällä erää Random Mulletin kosketinvelho Raine ”O’Garry” Oikarisen, minkä lisäksi muita hälyjä on ollut luomassa mystinen Ureb’aruio - ainakin jos levyn kansitietoihin on uskominen. Instrumentaalit jylisevät, jyrisevät, poukkoilevat ja pomppivat jälleen niin arvaamattomasti, että seitsemän minuuttia kuluvat kuin huomaamatta.

Rockin, progen ja metallin kimpaleita voi halutessaan laskeskella, mutta enemmän tämä on sitä kuuluisaa ’jotain muuta’, jota ei edes kannata yrittää otsikoida. Tärkeämpää on se, että duon seurassa viihtyy, sen visionääristä ääniseikkailuista nauttii ja sulkiessaan silmät voi antaa aivojen sisäisen tutkimusaluksen sinkoilla duon kera halki universumien.

Mika Roth


Oxfam I.L.Y.: Victims Of Words / Keep Out The Hate Oxfam I.L.Y.: Victims Of Words / Keep Out The Hate

Konstikkaasti nimetty Oxfam I.L.Y. on Ivalossa vuonna 1982 perustettu rock-yhtye, joka sai ensimmäisen sinkkunsa julkaistua jo vuonna 2019. Mitä sitä toisaalta tarpeettomalla kiireellä hyvää asiaa pilaamaan, joten ollaan tyytyväisiä kun kipaleet ovat edes nyt saaneet lopullisen, digitaalisen muotonsa.

Entä mistä tässä sitten on kyse, noin musiikillisessa mielessä?

Vuonna 1982 progehtavan rockin, hard rockin ja metallin väliset raja-aidat eivät olleet aina kovinkaan selkeitä, eikä tilanne ole tämä myöskään näillä kahdella siivulla. Majesteettisen +7 minuutin mittaisen Victims of Faten saksofonilla ryyditetty meno on kuin The Madness ja Saxon -tribuuttibändit soittaisivat kilpaa toisiaan suohon. Eeppisissä väliosissa voi aistia myös Spinal Tapin katkua, eikä edes harmonikka iske kööristä korvaan. Keep Out The Hate progeilee ja kurvailee aiheensa ympärillä hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi aikakauden Michael Schenker Group, eli laatuladuilla sivakoidaan jälleen.

Jatkoa luvataan vielä täksi vuodeksi, joten kulttuuriteot jatkuvat ja hatut lennähtelevät vielä etäämmäs rapsuteltavista päistä.

Mika Roth


Rane & Co: Break Us Out / Early Morning Coffee Rane & Co.: Break Us Out / Early Morning Coffee
Komitea

Ytimekkäästi nimetty Rane & Co. on juurevaa bluesia soittava trio jostain päin Suomen länsirannikkoa, vaikka musiikkinsa puolesta kolmikko voisi olla lähtöisin Amerikan ison joen rannoilta – tiedätte kyllä mitä uomaa tarkoitan.

Kuulemaan mukaan Rane ryhmineen on ottanut haltuun myös bluesklassikoita, mutta tuoreen sinkun kumpainenkin numero kuuluu bändin omaan tuotantoon. Käytetyt soittimet ovat ymmärtääkseni sähkökitara, huuliharppu sekä romuluisesti paukkuva rumpusetti, minkä lisäksi ääneen pääsee myös elonsa liitosnatinoista kertoileva äijänköriläs. Avauksena soiva Break Us Out on kipaleista napakampi, rollingstonesmaisempi ja helpommin lähestyttävä jo ihan soundiensakin puolesta, kun taas Early Morning Coffee on sellaista romupiharämistelyä, että aamukahvit on parempi olla koneessa ennen tuota satsia.

Valkoinen mies ja nainen eivät ehkä ymmärrä kaikkea bluesista, mutta ainakin Rane, Kode ja Teija yrittävät parhaansa mukaan päästä syvässä uivan proomun kyytiin. Enkä ainakaan minä jää kaipaamaan mitään ziljardi kertaa lämmitettyjä blues-standardeja, kun tällaisia raitoja kirpoaa omistakin kynistä.

Mika Roth


Rivette Rivette: Rivette
Full Contact Records

Viiden vuoden ikään ehtinyt Rivette perustettiin alkujaan takomaan 80-luvun alun metallia, mutta kuinka ollakaan maailma vei ryhmää aivan toisenlaiseen suuntaan. Luontaisen kehityksen viimeisin tuotos on kahden biisin mittainen seiskatuumainen, jolla nelihenkinen ryhmä on lähempänä klassisen 70-luvun rockin amerikkalaista mannerta kuin mitään NWOBHM-invaasion tekeleitä.

A-puolen This Round’s On Me porautuu napakasti aiheeseensa kuin inspiraation löytänyt nuori Neil Young. Kitarat soivat kovina mutta melodisina ja rytmiryhmä latoo pakottomasti jykevät perustukset, joille kitarat ja vokaalit voivat huoletta latoa kerroksia. Kertosäkeessä kainaloon tarjotaan taustalaulua ja säkeistöön mentäessä koukut viuhuvat ilmassa kuin Dire Straitsilla konsanaan. B-puolen Raining Down a Heart on sisarustaan asteen kovempi, mutta ei tästäkään metallia saa väännettyä niin millään. Rumpalin fillit ovat suvultaan Eppu Normaalia ja soundi muuten kuin The Who yrittäisi soittaa Buffalo Springfieldiä ja päätyisi vahingossa lähelle Agentsia. On täysin kuulijasta kiinni, onko tuo onni vain onnettomuus.

Eli paljon on makuja samassa padassa, mikä voi joillekin olla jo liikaa. Classic rockia tuoreella sekoitteella ja kyllähän tätä isommissakin annoksissa nauttisi irvistämättä.

Mika Roth


The Hawkans: We Only Meet at Night The Hawkans: We Only Meet at Night

Noin kuuden vuoden ikäinen The Hawkans on modernia menevää rockia 80-luvun tatsilla soittava orkesteri. Tuore kahden biisin mittainen sinkku on ryhmän kolmas virallinen julkaisu. Biisien äänittäjät ja miksaajat ovat olleet eri henkilöitä, joten sinkulla kuullaan kaksi melko tavalla toisistaan eroavaa näkemystä The Hawkansin potentiaalista sielunmaisemista

Avauksena kuultava We Only Meet at Night on puhdasta action rockia härskin ruotsalaisella meiningillä. Ja mikäs siinä on helikopterikitaraa soittaa, kun lopputulos on autotallimaisesta rosoisuudestaan huolimatta – tai kenties juuri sen takia – näin totaalisen päitä räjäyttävä. Vokaalien kohdalla autenttinen livesoundi taiteilee jo ylilyönnin rajalla, mutta ainakin näyte on eläväinen. Sinkun B-puoli Rock’n’Roll City on sisarustaan huomattavasti rauhallisempi, mutta ei suinkaan mikään kevyt kieppaisu amerikkalaisemman näkemyksen äärellä. Itse biisi on jälleen asiaa, ja etenkin kertosäe tipahtaa kuin leka.

Kaksi tietä, kaksi tapaa toimia – kumpikin modernisoi menoa ja tarjoaa bändille uusia mahdollisuuksia. Amerikan rokkia on tietysti helpompi myydä, mutta tärkeintä on se että biisikynä pysyisi vastaisuudessakin näin terävänä.

Mika Roth


Tsapuska: Yli vuorten ja huippujen Tsapuska: Yli vuorten ja huippujen

Tsapuska on suomalainen rockyhtye, joka seikkailee rohkeasti niin punkin, rockin, metallin, suomirockin kuin kotoisen outorockinkin parissa. Eivätkä nämä pisteet suinkaan rajaa tonttia, vaan toimivat ainoastaan suuntaa antavina reittimerkkeinä matkalla kohti tuntematonta. Kymmenen vuoden ikään ehtineen ryhmän genrerajoille haistatteleva EP onkin oiva osoitus siitä, että musiikin merkittävin voimavara on vapaus.

Kuuden biisin mittainen EP onkin kuuden sangen erilaisen kipaleen muodostama kokonaisuus, jonka hajanaisuus kääntyy jotenkin vain Tsapuskan voitoksi. Älä himmaa rähisee uuden aallon alkuvoimaista rockia räkä poskella, Pesukarhu painaa pari astetta modernimman amerikkalaisen skeittipunkin melodista vuoristorataa sata lasissa ja Anna mun kaikki kestää räppäilee pehmeämmillä soundeilla. Siihen kun lisää vielä retket SOAD-metallin ja Sielun Veljet -henkisen sielunvapauden tiluksille, niin johan on haltuun ottamista.

Kovinkaan monet bändit eivät voi vaihtaa päävokalistia ja genreä toistuvasti, kompuroimatta samalla omiin jalkoihinsa. Tsapuska ei ainoastaan selviydy ehjin nahoin koettelemuksistaan, vaan tekee tuon kaiken vielä täysillä tyylipisteillä. Loistavaa!

Mika Roth


Tuomas Juhani: EP1 Tuomas Juhani: EP1
Luola

Harvoin tulee vastaan tilannetta, jolloin yhtyeestä tai artistista ei tahdo löytää tietoa oikein mistään. En kuitenkaan tiedä Tuomas Juhanin taustoista, vaikutteista, vaikuttimista tai historiasta oikeastaan mitään. Netin suoratoistopalveluista löytyy vain tämä EP ja pari sinkkua, mutta ehkäpä ns. puhtaalta pöydältä on parempikin lähteä liikkeelle.

EP1 on EP vain nimensä puolesta, sillä kahdeksan raidan ja päälle 34 minuutin mittansa puolesta kyseessä voisi olla vallan hyvin albumi. Niin tai näin, Tuomas Juhanin luoma musiikki on ambientmaista, maalailevaa ja ainakin suurimmaksi osaksi elektronisesti luotua. Laulua ei kuulla, ei myöskään mitään sen eksoottisempia sampleja, soittimia tai muitakaan tarpeettomiksi häiriötekijöiksi nousevia elementtejä. EP1 onkin luontevasti eteenpäin virtaava, virtaviivainen ja juuri sopivasti luvusta toiseen muuntuva kokonaisuus, joka tekee kunniaa Brian Enon ääniarkkitehtuurille sekä Kraftwerkin kyvylle venyttää tilaa ja aikaa luontevasti.

Tämä ei kuitenkaan ole taustamusiikkia lentokentille tai autobahnien loputtomille peltivirroille, vaan mielestäni jotain joka sopii luontevammin pohjoisempien maisemien ihasteluun. Tai vaikkapa pitkien kävelylenkkien seuraksi näinä päivinä, kun valo nopeasti vähenee ja sitä kaipaa jotain innoittavaa elonsa lukuja piristämään.

Mika Roth


Valko: Violetti EP Valko: Violetti EP

Valko on elektronisen popin mystisemmällä ja hienovaraisemmalla puolella viihtyvä kotimainen artisti, jonka takana on laulaja Johanna Storck. Violetti on vahvasti omaa tietään kulkevan ja visuaaliseen puoleensa runsaasti panostavan taiteilijan debyytti-EP, jonka kolmeen raitaan on ladattu uskomaton määrä naisvoimaa. Saatesanoissa korostetaan Syntetik Svenin hallinnoimien analogisten syntetisaattoreiden ja Aura Nurmen runoteoksesta sovitettujen tekstien voimaa, eikä syyttä.

Valkon pidätetty voima ja energia kanavoituvat äärimmäisen, miltei brutaalin, minimalistisiksi karsittuihin biisien runkoihin. Tyynen pinnan alla vellovat voimat voi aistia ohuen rajan läpi, aivan kuten lasiseinän läpi nähdyn hirmumyrskyn. Sanojen mahtia korostaa Valkon tarkoin harkittu ja pidäkkeinen ilmaisu, jolloin jokaista sanaa tulee kuunneltua aivan eri tavoin ja lauseiden painot vain kasvavat.

Biisitrion koukukkain ja hitikkäin numero Kaikesta huolimatta saattaa raivata itselleen helpoimmin tilaa radioaalloilta, mutta omaan korvaan EP:n sulkeva Yksinäisyyden liike taitaa olla se numeroista vahvin. Melkoinen debyytti.

Mika Roth


Yellow Plague: Soturi Yellow Plague: Soturi

Paimiolainen punk-trio Yellow Plague on päässyt mainioon EP/vuosi tahtiin ja Soturi jatkaakin siitä mihin En kuulu joukkoon EP noin vuosi sitten jäi.

Uusi annos on viiden biisin mittainen ja alkuun on sijoitettu nipun kaksi siivua, jotka jäävät juuri alle kolmen minuutin. YP:n vahvuus on aina piillyt melodioiden ja betonisen roson yhdistämisessä, eikä tuo fakta ole muuttunut miksikään. Nimibiisi Soturi on kuin luotu keikkojen yhteishoilailuanthemiksi ja avauksena kajahtava Yhdessä olemme saattaa pistää vielä karvan verran paremmaksi – tämä on jo millimetripeliä.

Rankan punketirakettirollin vastapainona on tietysti myös iisimpää laskettelua. Iltasatua ymmärtää nostaa saapasta kaasulta ja antaa melodisuuden sekä jopa skan pulpahtaa hetkeksi pintaan, minkä jälkeen raudan raavinta maistuu entistäkin makeammalta. Tämän linjaston huipentumana toimii ankkuriraita Joku päivä, jolla taitaa kuulua jopa hanuria. Eikä soundin rikastaminen ja ympärille kasvaneiden aitojen nurin puskeminen ole ainakaan haitaksi ryhmälle, joka tuntuu löytäneen toimiinsa aivan uudenlaista energiaa.

Mika Roth


Stolen Kidneys / Nikander: Split Stolen Kidneys / Nikander: Split
Day After Records

Tämänkertaisessa pienkoosteiden paketissa on mukana myös yksi splitti, jolla oululainen noise/hc-rock ja tšekkiläinen sludge viihtyvät saman katon alla.

Oululainen Stolen Kidneys on jo pidempään häärinyt hardcoren ja noiserockin metallisilla laidoilla, lantraten toimiaan myös sludgen paasilla. Suomen kieli on tullut uutena palasena mukaan bändin junnaavaan ja junttaavaan ryminään, joka ainakin näiden näytteiden perusteella hyötyy ensimmäisen kotimaisen käytöstä. Tekstiä ei kuulla kovinkaan runsaasti, mutta vastavuoroisesti jokainen sana painaa vaakakupissa vähintäänkin lyijyn verran. Kolme biisiä ja reilu viisitoista minuuttia kuluukin viihtyisästi turpasaunassa, ja etenkin Jatkuva harmaa tempoo ja nykii niin että munuaisissa tuntuu.

Tšekkiläis-slovakialainen Nikander on kuuleman mukaan kuumaa kamaa kotimaisemiensa sludge-markkinoilla, jos markkinapuheita on uskominen. Eikä ryhmällä olisi näiden kolmen biisin ja reilun yhdentoista minuutin perusteella ongelmia maansa rajojen ulkopuolellakaan saavuttaa vakaata asemaa. Stolen Kidneysin tavoin Nikander luottaa omaan äidinkieleensä, joten tekstit humahtivat allekirjoittaneelta ohitse, mutta jykevästi potkiva sludgemetalli toimii sen sijaan kielirajojen ylitsekin. Melkoista juurihoitoa ja etenkin rytmiryhmän raskas paalutus tekee äänikakun pohjilla kummia. Toimii.

Mika Roth




Lukukertoja: 5091
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s