Pienet

Pienet - Maaliskuu 2022

07.03.2022

Anna Järvinen & Tapio Viitasaari: Dagen var mulen – sånger av Kaj Chydenius EP
Texicalli

Anna Järvinen & Tapio Viitasaari ovat julkaisseet EP-levyn, jonka poikkeuksellisen pitkä otsikko kertookin jo sisällöstä paljon. Eli kaksikko esittää Kaj Chydeniuksen musiikkia pienimuotoisesti, vain muutaman soittimen säestyksellä.

Kuusi sävellystä ja reilut seitsemäntoista minuuttia kulkee viehättävien kappaleiden parissa toistuvasti kuin huomaamatta. Viitasaari on sovittanut kappaleet ja soittaa flyygeliä ilman suuria huutomerkkejä ja alleviivaavia hiljaisuuksia. Melodia edellä kuljetaan kuten Chydeniuksen materiaalin kanssa kannattaa, eikä suuria manöövereitä koeta. Näin huomio kiinnittyy Järvisen ilmeikkääseen lauluun, joka niin ikään pelaa enemmänkin vaimeuden ja hiljaisuuden vastaisilla rajoilla.

Vähäeleisyys kiistatta toimii ja iloisen polveileva Kärlek kärlek loistaa kesäpäivän lailla, eikä sanojaan viipyillen makusteleva Sen har jag ej frågat mera uppoa kaihon melankoliaan, vaan pitää päivänpaisteen ikkunoissaan. Hiven taustalaulua ja huilua, eikä taikaan muuta tarvita. Hienoa musiikkia elon hiljaisempiin hetkiin ja niihin tuokioihin, kun on todella aikaa kuunnella täydellä ajatuksella.

Mika Roth

Apea: Apea EP

Apea on nimensä mittainen yhtye. Sen metalli on melankolista, murheellista ja apeaa, eikä aurinko tunnu paistavan edes risukasaan tällä erää. Atlases-yhtyeestä tuttu J. Lamminpää on jo useamman vuoden pitänyt pöytälaatikossaan biisejä, jotka julkaistiin nyt viimein uuden projektin alla. Materiaalia pistetään pihalle aluksi EP-levyn verran ja mahdollisesti jatkoakin on luvassa.

Startti on sanalla sanoen energinen, sillä sisaruksiaan huomattavasti lyhyempi Drown With Me kiiruhtaa maaliin alle kolmessa minuutissa. Puhtaat vokaalit ja matala mörinä vuorottelevat, metallin ryskyessä isosti mutta melodisesti. Seuraava luku onkin sitten todella massiivinen, sillä neljään ja puoleen minuuttiin on lastattu roisi määrä metallia. Vauhti ei ole kova, eikä sähkökitara ole vain rytmiryhmän päälle raastava särösoitin, mutta tätä kautta painostavuus ja ahdistavuus saadaan nostettua hyytävälle tasolle. Masqueraden tekstissä sielun kipuun ei saada apua, vaan pyörre alapuolella jyrkkenee jatkuvasti, kunnes lopussa koittaa suora syöksykierre. Ei mitään heppoista kamaa, mutta tätä reittiä voi löytyä myös katarsis, jolloin negatiivinen kääntyy positiiviseksi.

Päätöksenä kuultava Limbo onkin sitten kuuden ja puolen minuutin korpitaival, jolla on aistittavissa pientä doominkin vibaa. Melankoliaa annostellaan nyt ämpäreillä ja virtaus mustenee entisestään. On täysin kuulijasta kiinni, että meneekö tämä jo takalaittomaksi, mutta ainakin lopputulos on kookasta luokkaa.

Mika Roth

Bad Baron: The Early Years 2021–2021

Kahden vuoden ikään ennättänyt Bad Baron on päättänyt niputtaa aiemmat videosinglensä ja kyytipojaksi on pistetty yhden biisin uusi versio. Ja koska kaikki videot ilmestyivät viime vuonna, niin EP:n nimi on tietysti The Early Years 2021–2021. Eikä tuossa ole siis mitään kirjoitusvirhettä.

Kasarin AOR, kimalteinen tukkaheavy ja melodinen hard rock, siinä kolme oivaa kiintopistettä, joiden läheltä nämä biisit löytyvät. Eli nyt kertosäkeet eivät voi olla liian isoja, modulaation voi ujuttaa kipaleen loppuun, juuri siihen kohtaan mihin se kuuluukin ja soundien tarttuvuus on luokkaa tahmaisin purkka. Bonusversion poikinut Sweet Talker ja slovarin poskea sivelevä Lost in the Night ovat selkeimmät hitinpoikaset, joiden kantokyky kannattelee paria pakotetumpaa sisarustakin. Eikä itkuinen End This Way (Does It Really Have to) suinkaan heikko siivu ole, mutta Bon Jovi teki sen vain paremmin – ainakin kolmella eri levyllä.

Kierrätys on tätä päivää ja Bad Baron on oivaltanut mistä naruista vetää, jotta kasarinostalgiaa saa kahmalokaupalla. Kritiikkiä onkin annettava röyhkeästä perässähiihdosta, mutta kun osa löytää tiensä maaliin, niin pakkohan tässä on taidokkaan työn korkeaa laatua arvostaa.

Mika Roth

Inke Launi: Paljain varpain
Landscape Records

Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä Inke Launi jätti itsestään vahvan muistikuvan, kun viime vuoden lopulla ihastelin Pahoillaan-sinkun kuulasta väkevyyttä. Sinkku saa sulkea tämän kolmen raidan mittaisen EP-levy, joka sekin ehdittiin julkaisemaan itse asiassa viime vuoden puolella.

Inke Launi esittää musiikkinsa hiljaa, kenties toisinaan jopa varoen. Tarkoin otetuista askelista huolimatta, tai ehkäpä osin niiden ansiostakin, kappaleissa on silti vahvuutta ja voimaa. Ja mitä enemmän niitä kuuntelee, sitä enemmän eri ääniä ja yksityiskohtia kuulee. Tarinat kertovat kahdesta ihmisestä ja heidän välisestä suhteestaan, joka yhdellä raidalla on kriisissä ja toisella puolen taas liekkien peitossa. Yhteenkietoutuneet nostaa yllättäen svengiprosenttia ja pieni kitaran piirtely kohottaa sykettä lopun kiihdytyksen avatessa täysin uusia kaistoja ja reittejä. Sun nainen on puolestaan kohtalokkaampi tarina, jonka puolittainen myyttisyys saa pohtimaan mm. muinaisten tarujen henkilöitä.

Pahoillaan esitteli yhden puolen, joka nyt täydentyy kahdella muulla, sillä EP:n jokainen raita eroaa toisistaan merkittävästi. Paljain varpain EP onkin melkoinen taidonnäyte ja toivottavasti vuosi 2022 tuo meille lisää Inke Launin musiikkia.

Mika Roth

Janeveera: Vettä virrannut

Janeveera on keskisuomalainen laulaja-laulunkirjoittaja, joka saatesanojan mukaillakseni tekee yksinkertaisia folkpop-kappaleita monimutkaisista asioista. Vettä virrannut on artistin soolodebyytti-EP, mutta musiikillista historiaa häneltä löytyy niin klassisen musiikin kuin erilaisten folk- ja pop-bändien riveistä.

Historiaa siis löytyy ja vettä on kirjaimellisesti virrannut, mikä myös kuuluu näissä viidessä siroluisessa kappaleessa. Omaan korvaani albumin helpoimmin lähestyttävä ja reippain numero on Mä etsin sua, jonka soitossa on jopa omanlaistaan kepeää svengiä. Eiväthän muutkaan raidat mitenkään synkkiä ole, mutta esimerkiksi ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Selin toisiimme on rauhallisuudessaan jo niin verkkainen ja teemansa ääreen kääntynyt, että kappaletta saa toden teolla kuunnella.

Eikä siinä mitään, sillä syvällisen kuuntelemisen jalo taito on näinä päivinä harmillisen harvinainen taito, mutta sinkuilta tuota harvemmin vaaditaan. Upea ja ehkä rahdun helpommin lähestyttävä on sen sijaan avaukseksi sijoitettu Vettä virrannut, jossa jälleen kaikki oleellinen löytyy vokaaleista ja koskettimista. Kauniilla tavalla riisuttua ja hiljaista musiikkia, jonka äärellä on helppo vain olla – ja juuri näinä päivinä meistä monet taitavat kaivata sellaisia hetkiä.

Mika Roth

Kaija K. Kojootti: Ääniä taivaalla

En osaa sanoa, pistääkö Kaija K. Kojootti manserokkiin punkkia vain punkkiin manserokkia, mutta musiikin perusidea varmaan välittyy tästä pohdinnasta. Vajaa kaksi vuotta sitten In Vissy Veritas sai pohtimaan huumorin järkevyyttä lausekkeessa, mutta tokihan tamperelaistenkin soppa on ehtinyt tässä välissä jo maustua?

Tai sitten ei. Ääniä taivaalla näet veivaa tutuilla urilla ja käytetyillä kurveilla, mutta väittäisin reen luistavan silti liukkaammin alamäkeen tällä erää. Etenkin viisiraitaisen kiekon keskimmäiselle paikalle sijoitettu Loppuilta saa piiskattua maanisen syöksynsä sellaiseksi, että remuamista kuuntelee toisellakin korvalla. Onko siellä banjokin mukana, ei kai? Samaa tulee pohdittua, kun kulmikkaasti rymistelevä Toimitusaika kaulitsee avausraitana satunnaisen kuulijan katuun. Ankkuriraidaksi sijoitettu nimibiisi on kaiken kukkuraksi tarttuva melopunkkiaarre, joista monet muut ovat taatusti kateellisia.

Ilmassa on lievää sekoilun tuntua, mutta kokonaisuus soundaa valmiimmalle ja kypsemmälle. Ovatko kojootit siis pliisuuntuneet? En sanoisi niinkään, vaan ennemminkin kyse on huumorin ja mäiskeen toimivammasta suhteesta, sekä yksinkertaisesti hiukan paremmista biiseistä. Punkahtava asenne ja rockin roiskinta kun eivät automaattisesti tarkoita, että kaikki pitää vetää ’iloisesti’ läskiksi.

Mika Roth

Kouta: Aarnihauta

Kouta on ryhmän sanoja lainatakseni, pohjoisen mytologiaa ja sen pimeiden metsien estetiikkaa mukaileva kotimainen yhtye. Debyytti-EP pitää sisällään kolme lukua ja reilu kaksitoista minuuttia tarjoaa yllättävänkin monipuolista taontaa.

Puolijumalallisen noitahahmo Koutan tarinaa käsittelevä ja hyödyntävä teos on kiistatta melkoinen annos musiikkia sisäistettäväksi, etenkin kun asioita ei selitetä puhki. Multainen metalli soi raskaana, mutta ei kuitenkaan paina tarpeettoman julmasti hartioita alaspäin, vaan pitää nopeuden riittävänä. Kuvaavia termejä pohdittaessa voisi turvautua vaikka folk- ja pakana-nimiviittoihin, eikä eeppisyyskään ole Koutalle vieras kulma, vaikka sinfonisista muovirakenteluista pysytelläänkin visusti erossa. Kielisoittimet ja uskomattoman raaka vokalisointi saavatkin hoitaa viestien välittämisen, mitä monipuolinen rytmityö osaltaan korostaa.

Persoonallisuus on hyve ja rohkeus aina kannatettavaa metallissakin, minkä lisäksi Kouta ansaitsee kiitokset tiivistyksen jalosta taidosta. Niinpä kun Maanviha sulkeutuu suuren köörin laulaessa tarinan viimeisiä rivejä, niin on helppo todeta Aarnihauta-EP:n pitävän kutinsa.

Mika Roth

Pilvet: Ennen loppua

Pilviä on monenlaisia, toiset antavat meille sadetta ja ukkosta, toiset miellyttävän suojan auringolta. Tässä tapauksessa Pilvet on oululainen vuonna 2018 perustettu kahden hengen indie rock -bändi, ja olen taipuvainen liittämään yhtyeen miellyttävään ryhmään.

Ennen loppua EP on neljän kappaleen ja reilun 18 minuutin mittainen paketti, jolla unelmointi on sallittua ja melodiset poprock-kappaleet saavat leijua kuin vailla painovoimaa. Kitarat soivat heleinä, pieni murina ja särinäkin sallitaan, mutta avainsana on kiistatta melodisuus, jonka ohjastamina biisit kulkevat eteenpäin. Oletettavasti erään hienon yhtyeen mukaan nimetty Iron & Wine turvautuu todella leveisiin linjoihin, mutta nimestä huolimatta kaikki esitetään suomen kielellä. Hieman terhakkaammin rullaava Kangastus on puolestaan joukon iskunumero, jolla katse saattaa jo hakeutua ujosti kengänkärkiin.

Ennen loppua EP:n vahvuus on yhtenäisessä soundissa ja tasaisen vahvassa biisimateriaalissa, joka on kaikkea muuta kuin tasapaksua. Ysäri-indien jäljissä tässä kuljetaan, mutta myös myöhemmät aikakaudet voi kuulla hyväntuulisista siivuista, joita kuuntelee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen.

Mika Roth

Red Noise Theory: I’m Sorry / Greta

Red Noise Theory pistettiin kasaan alkuvuodesta 2021, kun biisinkirjoittaja Matti Myllynen huomasi uusia biisejä syntyvän jälleen kelpo tahtiin. Soittajat löytyivät kaveripiiristä ja vanhoista bändiyhteyksistä, ja vaikka kokoonpano on vielä hivenen hakusessa, niin tässä olisi jo kaksi siivua nautittavaksi.

Melodista ja menevää hard rockia edustava Greta löytää aina jotenkin paremmin allekirjoittaneen korvan, sillä tällaista hivenen Status Quon hengessä tehtyä rokettirollia ei ole koskaan liikaa. Lapikkaat lentävätkin korkealla ja vauhti saa maisemat vilisemään, mutta todellinen koukku löytyy hienosti vedetyistä stemmoista. Eikä I’m Sorry tyydy myöskään olemaan vain pahoillaan, vaan pistää bileet pystyyn ja rock saa jälleen raikua. Melodia on vahva ja säkeistöissä osataan hellittää puristusta, mutta jotenkin sovitus vaikuttaa jäävän puolittain lähtökuoppiin.

Kaksi ensimmäistä näytettä antavat yhtyeestä hivenen raakilemaisen vaikutelman, mutta jahka rivit täydentyvät ja kemiat toimivat, niin eiköhän niihin sovituksiinkin ala ryhtiä löytymään. Perinteistä rock’n’rollia ilman turhia kurveja ja ryppyjä, minkä lisäksi ilahduttavaa on positiivinen ote ja fiilis, joka leimaa koko toimintaa. Jatkakaa!

Mika Roth

Ria and the Hi-Binders: Memory Mountain / Sinful Man
Moondog Music

Ria and the Hi-Binders on tunnettujen muusikoiden muodostama yhteenliittymä, joka soittaa rootsahtavaa materiaalia. Konkareiden musiikissa countryrock ja rockabilly kohtaavatkin monia muita mausteita, mutta silti lopputulema on ehyt ja linjakas – ainakin näiden kahden raidan perusteella. Kokemusta siis on, ja aiempien bändien listaus näyttää komealta, mutta esikoissinkun kumpikin raita on lainakamaa.

A-puolen Memory Mountain on Wanda Jacksonin alkujaan vuonna 1963 levyttämä siivu, joka taipuu nyt muhevaksi countryrockiksi. Jussi Hautakangas soittaa pedal steel -kitaraa ja joku tekee selvää jälkeä koskettimista, mutta huomion varastaa silti vähäeleisen vahva vokalisti Ria Korhola. Bill Browning lauloi aikoinaan Sinful Womanista vuonna 1960, mutta Korholan esittämänä siivu on tietysti Sinful Man. Mukavasti puksuttaa tämäkin juna halki countryn preerioiden ja syvän etelän klassisten maisemien, eli toimii.

Pystybasso pumppaa, rumpuja osataan nakuttaa juurikin oikealla voimalla ja kun tuplasinkulle kertyy mittaa alle neljä ja puoli minuuttia, niin ainakin tiivistyksen jalo taito on opittu. Luvattua pitkäsoittoa ja omista kynistä lähtöisin olevia biisejä odotellessa.

Mika Roth

Rotfang and the Reptilians: Frame Damage

Rotfang and the Reptilians on tuore oululainen räimerock-ryhmä, jonka räjähtävä esikoissinkku Breakneck ilahdutti alkuvuodesta. Tuolloin A-puoli tarjosi kunnon löylytystä, kun taas B-puolella nostettiin jalkaa kaasulta Weezerin hengessä.

Rosoinen rock’n’roll soi nytkin kahden numeron edestä, mutta lyöntivuoroja on vaihdettu päittäin. Eli ensin otetaan hiukan rauhallisemmin nimibiisi Frame Damagen kanssa ja sitten potkaistaan ovet saranoiltaan, kun Rat Race kaahaa takaseinästä läpi garagen puolelle. Sanoisin Frame Damagen olevan nimibiisi aiheesta, sillä siivun vetovoima ja säkeistöjen rosoinen pehmeys täydentyvät isomman soundin antaessa vauhtia aina vuoksen vaihtuessa. Rottarallin ansioksi on puolestaan laskettava alkuperäisen rock’n’rollin hengen manaamisen esiin, tästä olisi Gene Vincentinkin haamu ylpeä.

Oululaisten toisella tuplasinkulla tyyli vaikuttaa hiljalleen löytyvän ja viisihenkisen ryhmän keskinäinen kemia vaikuttaa ainakin studion puolella räiskyvän. Tämäntyyppisen musiikin kohdalla keikat tulevat olemaan lopullinen testi, ja niillehän oululaiset hinkuvatkin jo kovasti.

Mika Roth

Snowed Out: The Great Worrier
Medley Illegal Recordings

Auttamattomiksi uusromantikoiksi jo aiemmilla EP-levyillään osoittautunut Snowed Out on kasvanut duosta trioksi vuoden 2021 aikana ja uusi EP on jälleen kolmen raidan mittainen. Tällä erää puhutaan darkpopista ja indierockista, mutta eiköhän ole helpointa vain mainita The Cure ja lähteä siitä eteenpäin.

Biisikolmikon pihvi on mielestäni muhevasti rokkaava ja tamppaava Curfew, jonka varttia vaille diskomainen rytmi ja asianmukaisen säröiset synasoundit koristelevat tienoot niin kovin, kovin tummilla sävyillä. Täydellisyyttä hipova goottipala, jos minulta kysytään. For No Reason kaivertaa puolestaan kohtalokkuuden loitsuja yhtä synaisessa maisemassa, synkkyyden verhoutuessa kepeisiin soundeihin. Tähän kaksikkoon verrattuna avausraita The Great Worrrier on erittäin rock ja perinteisemmin indiesynkistelyn varjon alle sujahtava, vaikka palikat pitkälti samoja ovatkin.

Snowed Out vaikuttaa ainakin toistaiseksi sysänneen osan aiemmista vaikutteistaan hieman sivummas ja samalla bändin soundi on kasvanut persoonallisemmaksi, vaikka yhteneväisyydet herra Smithin tekemisiin ovatkin yhä silmiinpistäviä. Ne eivät vain pistä korvaan enää niin pahoin.

Mika Roth

Tomutonttu: Seikkailun tuoksu
Artsy Records

Mysteerit ovat toisinaan hauskoja ja pidän lähtökohtaisesti pienistä aivopähkinöistä. Desibeli.netin toimitukseen saapui seiskatuumainen EP ilman saatesanoja tai muitakaan tietoja. Vinyylit ovat kivoja, vinyylit ovat cool, mutta mitä Tomutonttu oikein tekee? Kas siinäpä kysymys, johon yritän nyt antaa jonkinlaisia vastauksia.

Desibeli.netin arkistoista löytyi keikka-arvio vuodelta 2008. Tuolloin Tomutonttu oli sama asia kuin Kemialliset ystävät -yhtyeen Jan Anderzén. Kokeellista elektronista musiikkia soitettiin silloin ja sitä uusikin EP myös edustaa, mitä veikeimmällä tavalla. Eli surut pois ja syntetisoitu kukka rintaan, taivutaan instrumentaalifraktaalielektron mukaan ja nautitaan digisieniä, jotka nostavat meidät seuraaville tasoille – pysyttekö vielä perässä? Avantgarden ja elektronisen dadan radat ovat niin kovin arvaamattomia.

Abstraktit äänimaisemat saavat mielen arkkitehdit rakentelemaan tulevaisuuden metropoleja, joissa fotonin nopeudella voi ihastella uudenuutukaisessa avaruuspuvussaan kaikkea ihmeellistä. Nämä numerot eivät ole musiikkia sanan perinteisessä merkityksessä, mutta satunnaisilta vaikuttavat äänet saavat kyllä synapsit rätisemään ja aivojen portit aukenevat kummasti, kunhan vain saa hiljennettyä itsensä otolliseen tilaan. Tai noin ainakin Seikkailun tuoksu minulle toimi. Neljä raitaa, noin 12 minuuttia eikä edes taivas ole rajana.

Mika Roth

V. Härkönen: Tarralappuja
Soit Se Silti

Kevät on selvästi tulossa, sillä arvioitavaksi on saapunut V. Härkösen uusi EP-levy. Viime vuonna Patsaspuisto toi iloa muuten melko harmaaseen kevääseen ja nuo kipaleet ovat jääneet soimaan pidemmäksikin aikaa. Uudella EP:llä kaikki jo kuultu on kasvanut ja kehittynyt eteenpäin, ja Tarralappuja kirjaimellisesti tarraa kiinni.

Viisi raitaa ja vajaat 17 minuuttia kulkevatkin kuin huomaamatta, kun kitarat soivat, poprock raikaa ja Härkönen laulaa kuulaalla tavallaan. Aiempaan verrattuna uusi EP on selvästi bändimäisempi paketti, jolla synafolk on kääntynyt orgaanisemmaksi soitoksi, vaikka koskettimet yhä merkittävässä asemassa ovatkin. Mun sydän on idiootti uskaltaa yhdistää aiemmat tekemiset Neil Youngin hengessä soivaan rockiin ja Hyvää seuraa rohkenee osoittaa, kuinka loistava Aknestik aikoinaan oli. Todellinen jackpot on kuitenkin sinkkuraita Rakkaudesta tai linnuista, uuden soundin ja kirjaimellisesti täydellisen poprock-biisin löytäessä viimein parhaat kulmat toisistaan.

V. Härkönen jatkaa nousujohteista uraansa ja siirtymä ainakin hetkellisesti kitaravoittoisempaan materiaaliin on mielestäni onnistunut. Biisit tarttuvat, tekstit puhuttelevat ja näissä lapuissa onkin paljon muistettavaa.

Mika Roth

Yötön: Murhamäki

Yötön on tavattoman persoonallista suomenkielistä tummasävyistä musiikkia esittävä yhden miehen yhtye, jonka luomassa musiikissa poprockin ja folkinkin juonteet nivoutuvat pohjaltaan raskaaseen ilmaisuun. Raskaus on tosin tällä erää hieman suhteellisempaa, sillä rockmetallin soittoa ryyditetään huilulla ja vokaalit esitetään ennemminkin folk-tyyliin.

Murhamäki on nimenä kylmäävä, eikä tarina sen takana ole juuri valoisampi. Onneksi kyse on vain unien paikasta, jossa sitten vietetäänkin aikaa kuuden ja puolen minuutin ajan. Soitto on progehtavaa, huilu ja vokaalit antavat 70-lukulaisen silauksen ja raidalla on kieltämättä hivenen painajaismaista tunnelmaa, joka saa olon tuntumaan epämukavalta – hyvällä tavalla. Mahdollisesti helpoimmin lähestyttävä numero on kuitenkin ankkuriksi sijoitettu Syksy, josta ei ole niinkään pitkä matka CMX:n tienoille. Ei raita missään nimessä mikään pastissi ole, mutta hivenen napakammalla sovituksella kasassa voisi olla rock-kanavien suosikki.

Murhamäki on tiivis annos tummuutta, joka tosin hakee vielä ominta muotoaan. Yötön on syntynyt aiheesta ja löytänyt oman paikkansa, mutta paletti on yhä huolestuttavan kapea. No, kyseessä on vasta debyytti-EP.

Mika Roth

Lukukertoja: 2297