Pienet

Pienet - Tammikuu 2022

20.01.2022


Ambulanssi 666: Vain hitit ja täytebiisit Ambulanssi 666: Vain hitit ja täytebiisit

Vaikka tämän ryhmän nimestä voi syntyä monenlaisiakin assosiaatioita Ambulanssi 666 soittaa ihan suoraa ja sopivasti punkahtavaa rockia. Debyytti EP ehdittiin pistää pihalle juuri ennen joulua, jolloin alkujaan sooloproggiksena startannut Ambulanssi 666 muuntui viimeistään oikeaksi yhtyeeksi.

Otsikostaan huolimatta EP:ltä ei löydy suuria striimihittejä, eikä myöskään huttuisia täytebiisejä. Neljä raitaa keskittyvät kaikki miehen maailmaan, tarkastellen asioita tiukasti luomakunnan kruunun kulmasta. Naisten kanssa ei menestystä heru (Ei mulla oo kiire), eikä autonkaan ratissa jutut suju (Ajan rallia), mutta Kyllä hiihtolomalla rentoutuu, kun kaikki mahdollinen menee pieleen.

Ironiaa, mustinta huumoria, sarkasmia, lakonisuutta ja kaikki tämä tarjoillaan punkahtavan suomenkielisen rockin keinoin. Aivan kuin Gösta ja Röyhkä olisivat jotenkin yhdistyneet nuoreen Johnny Rotteniin. Kaiken kruunaa Kusipää mulkku, joka maalaa melkoisen omakuvan kuilun reunalle itsensä piiskanneesta beta-uroksesta, joka kärsii mm. rattiraivosta. Ei ole helppoa, ei.

Mika Roth


Ikivirhe: Sika syö sun naamas Ikivirhe: Sika syö sun naamas

Surut pois ja mielet herkiksi, sillä Ikivirhe on täällä taas. Tähän saakka korona-ajan pitkälti horroksessa viettänyt ryhmä tarjoaa peräti kuusi uutta siivua kiivaasti paahdettua hardcorea, eikä asenne ole lantraantunut hiljaiselossa tippaakaan.

Okei, ihan kaikki ei ole kuten ennen, sillä teknisesti touhu on astunut mielestäni vakaan puoliaskeleen eteenpäin. Mikäli kyseessä olisi mutkikkaampaa kamaa kiskova yhtye, voisin puhua jo kypsymisestä ja jalostumisesta, sillä biisit eivät ole enää aivan niin suoria ja brutaaleita. Ikivirheen alkupiste on kuitenkin niin syvällä marginaalin marginaalissa, että nyt he ovat ’enää’ marginaalissa. Lyriikoissa negatiivisuus on jälleen suunnaton positiivinen voimavara, jonka avulla angsti saa purkautua tulivuoren tavoin. Tekstit ovatkin joukko poikkeuksellisen teräviä keihäitä, jotka löytävät taatusti kohteitaan ja aiheuttavat hälinää.

Maailma muuttuu, kannelmäkeläisyys ei niinkään. Kuudesta biisistä ei löydy kolmen minuutin ylittäjää, eikä aika käy tässä mankelissa pitkäksi. Sytytä uhkaa roihahtaa täyteen liekkiin ja nostetaan nyt esiin myös metallisempi Megatonni, joka on nimensä veroinen purskahdus energiaa ja sävyjä.

Mika Roth


Iron Beat: Legendat ei kuole koskaan Iron Beat: Legendat ei kuole koskaan
Haiku Approves Music

Muutaman vuoden telakan puolella viihtynyt Iron Beat lähti jälleen seilailemaan bilerapin vesille viime vuoden jälkimmäisellä puoliskolla ilmestyneellä Iron Boat sinkulla. 10-luvun puolivälissä syntyneet aallot saivat näin jatkoa ja nyt on jo kasassa uunituore EP-levy.

Kuudesta siivusta vain ankkuriksi sijoitettu nimibiisi Legendat ei kuole koskaan ylittää neljän minuutin haamurajan, muiden kellottaessa järjestään hieman päälle kolme minuuttia. Näin matka taittuu sutjakkaasti, kun lavasteet vaihtuvat taajasti uusiin ja fiilikset heittelehtivät rakkauden eri puolien ja kulmien mukaan. Makeeta elämää yhdistää makeuden ja kitkeryyden tavalla, joka mittaa lempeä materialla ja onnea unelmilla. Vinksahtanut on myös omalla tavallaan Kuoseissa, tosin nyt ollaan spektrin toisessa päässä. Onneksi soundit pitävät ajatukset varattuina ja etenkin avaukseksi sijoitettu Miten näin kävi on puhtaista puhtain discohitti, joka valkaisee samalla tilannetta.

Alkujaan julkaisematta jääneen EP:n piti kuuleman mukaan olla aikoinaan joutsenlaulu päätyvälle uralle, mutta lopusta sukeutui alku ja näillä voimin Iron Beat tamppaa itsensä 20-luvulle voimalla. Jahtiklubille siis ja antaa rakkauden kiertää haiden lailla laivaa.

Mika Roth


Maasto: Jäähyväiset imailulle Maasto: Jäähyväiset imailulle

Maasto on rosoista rap rockia soittava helsinkil√§inen yhtye, jonka juuret ulottuvat aina vuoteen 2001 saakka. 10-luvun lopulla b√§ndi julkaisi muutaman biisin ja nyt sinkut on koottu yksiin kansiin, mink√§ lis√§ksi kylkeen on l√§im√§isty ihka uusi siivu ‚Äď tai n√§in ainakin tarjottuja tietoja tulkitsin. ‚ÄĚVuoden kostein kotimainen rap rock -levy‚ÄĚ ilmestyi siis jo viime vuoden puolella, mutta ei se kosteus ole mihink√§√§n ehtinyt haihtua kuluneessa ajassa.

Laulu on siis enemmänkin puhetta ja melodioitakin tunnustelevan musiikin peruskivi on laskettu rockin kallion päälle. Jokainen biisi tuntuu kertovan joko humalasta tai sen seurauksista, eikä ottoranne ole suinkaan herkällä päällä, vaan nesteitä kiskotaan kaksin käsin kurkusta alas. Niinpä Ankea aamu summaa krapulaisen aamun tuntoja osuvasti ja Krapula-Kristus saattaa löytää jopa henkisen sillan, jota pitkin hoippua kohti silmiä särkevää valopilaria. Kuulija voi itse päätellä, että mistä valoilmiöstä on lopulta kyse.

Humala on parhaimmillaan hauska asia ja kanuunastakin voi löytää omat huumorinsa, kuten suomalaiset vallan mainiosti tietävät. Kyllähän tässä vanhoilla viinajekuilla leikitään, mutta henkistä krapulaa on aina ilo todistaa. Etenkin kun sen maku on näin hämmentävän kirpsakka.

Mika Roth


Marto: Sine Nomine Marto: Sine Nomine EP
Rockhopper Music

Uudet yhdistelmät ja rajoja rikkova ajattelu ovat olennaisia asioita musiikissa, mutta kaikesta huolimatta Marto osasi yllättää ainakin allekirjoittaneen. Niinpä saatesanoja myötäilläkseni: pitäkää hatuistanne kiinni, sillä nyt mennään!

Runous on lähellä sydäntäni ja Saima Harmajan hengessä luodut tekstit nostattavat tietysti heti mielenkiinnon, mutta minkälaisen musiikin runot ovatkaan saaneet ympärilleen? Marto esittää runollista corea, eli ihan helkutin ärhäkkää ja nopeaa rytyytystä, jossa sähkökitarat louhivat, vokalisti yrittää rääkyä keuhkonsa pihalle ja rytmiryhmän rumputuli kirjaimellisesti tuntuu iholla. Miljoonan euron kysymys onkin: toimiiko yhdistelmä? Kyllä, niin eriskummalliselta kuin yhdistelmä vaikuttaakin, niin on tällä ansionsa.

Sine Nominen kuudesta raidasta vain p√§√§t√∂ksen√§ kuultava √Ą√§riviivat ylt√§√§ kolmen minuutin mittaan, ja sekin h√§din tuskin. Kasaan puristettu muoto palvelee kuitenkin musiikin voimaa ja kunhan teksteist√§ vain saa selv√§√§ (mik√§ on hetkitt√§in haastavaa), niin pointit selkenev√§t. Erilaista, puhuttelevaa, voimakasta.

Mika Roth


Niko Johannes: Part of the Scenery Niko Johannes: Part of the Scenery
Pocket Echoes

Tämä neljän raidan mittainen EP-levy on kaksinkertainen alku. Elektronista ja ambientin sukuista musiikkia luova Niko Johannes näet debytoi sillä, minkä lisäksi kyseessä on Pocket Echoes -yhtiön ensimmäinen julkaisu. Onkin mukavaa huomata, että alku on kummaltakin kantilta tarkasteltuna onnistunut ja uusia uria avaava.

Ambientin ja elektronisen pop-musiikin rauhallisemman puolen liitto on tuottanut nelj√§ pient√§ tuokiota, jotka yhdess√§ eiv√§t kest√§ edes yhdeks√§√§ minuuttia. Niko Johannes taikookin miellytt√§v√§ll√§ tavalla luonnosmaisia paloja, joiden v√§h√§eleinen lumo on kuitenkin vahvaa ja vangitsevaa. N√§it√§ pieni√§ lukuja haluaisi v√§litt√∂m√§sti jatkaa ja syvent√§√§ p√§√§ss√§√§n, mit√§ musiikin v√§hyys tietysti haittaa ‚Äď mutta t√§m√§h√§n olikin vasta alku.

Elokuvamainen Under the Surface tuntuu tapahtuvan muutaman sekunnin sis√§ll√§, mutta nuo hetket on venytetty ja laajennettu pienen maailman kokoiseksi. Howling on kuin kokeellisen elokuvan √§√§niraidalta karannut tuokio ja muutenkin koko EP:t√§ leimaa vahva graafisuus. √Ą√§ni√§ ei ole paljoa, mutta niit√§ k√§ytet√§√§n kuin siveltimi√§ ‚Äď ja toisinaan kuin ter√§spalkkeja. Soundimaisema ei ole kuitenkaan kova tai kylm√§, vaan orgaanisen ja retroisen l√§mmin. N√§m√§ ovatkin eritt√§in vieh√§tt√§vi√§ ambient-maisemia.

Mika Roth


Ode Of Disgrace: ORBIS Ode Of Disgrace: ORBIS

Tymäkkää metalcorea takova Ode Of Disgrace julkaisi vuonna 2019 nipun sinkkuja, joista The End päätyi Desibeli.netin sinkkukoosteeseenkin. Nimi oli kuitenkin tarpeettoman osuva enne, sillä tunnettu maailma kiepsahti katolleen tuon jälkeen. Harmi, sillä bändillä oli hyvä nousuvaihe käynnissä.

Maailma siis muuttui ja isot kirjaimet tulivat osaksi uuden EP:n sielunmaisemaa. Sinkut UMBRA ja MISERIA saavat nyt seuraa kolmesta muusta raidasta, jolloin EP:n kokonaismitta asettuu 17 ja puolen minuutin kohdille. Raskas vyörytys ja melodiset vuokset vuorottelevat toisiaan ja etenkin em. MISERIA tuntuu hyötyvän kummankin maailman ääripäistä, ja niiden välille syntyvästä kontrastista. Päätösraita AURORA äityy jopa eeppiseksi maalailuksi, raskasta runttausta unohtamatta.

Ode Of Disgrace on rohkeasti korottanut panoksia ja EP on nähtävissä myös yhtenäisenä tarinana, jonka rajaseudut jätetään sopivan hämäriksi. Normaalissa maailmassa pitäisin EP:tä loistavana taidonnäytteenä matkalla kohti tapahtumakesää, mutta katsotaan nyt mitä sitten lopulta tapahtuukaan ja jää tapahtumatta.

Mika Roth


Remote: Degrees Remote: Degrees

Rockin parissa mellastava Remote on aiemmin muissa yhtyeissä kannuksia ansainneiden Pasi Penin ja Tomi Nuotion uusi projekti. Debyytti-EP ehti itse asiassa ilmestyä jo viime vuoden lopulla, mutta toimii kyllä tälläkin puolella pyhiä.

Remoten musiikki tempoo ja poukkoillee jännästi, pistäen adjektiivivaraston koetukselle. Kaksikko luokin noisehtavaa rockia, mutta kipakalla pop-kulmalla ja on siellä postpunkkiakin seassa. EP:n neljästä raidasta vain nimibiisi Degrees ylittää kolmen ja neljän minuutin rajapyykit, joten tiivistämisen jalo taito on suvereenisti hallussa. Kyseessä on samalla sen verran tarttuva voimapoprokkailu, että kokonainen EP-levykin kelpaa nimetä sen mukaan. Samoilla linjoilla nykii Reflection, jonka uuden aallon ja postpunkin törmäyttely on ehdottomasti tutustumisen arvoista ja innostavaa.

Piirun verran rauhallisempi keskiosuus toimii myös puskurina, kun starttipala Hello ja ankkurina koliseva Idk rämisevät kummallakin laidalla. Näin jokainen numero myös saa vertailupisteiden kautta voimaa, jos nyt terävämmät koukut keskeltä löytyvätkin.

Mika Roth


Rotfang and the Reptilians: Breakneck Rotfang and the Reptilians: Breakneck

Jokaisella nimellä on tietysti historiansa, mutta eiköhän Rotfang and the Reptilians ole aivan yhtä toimiva otsake kuin mikä tahansa muukin. Eikö vain? Rosoista mutta samalla melodista rockia soittava bändi on kotoisin Oulusta, ja kahden biisin mittainen sinkku on orkesterin debyyttijulkaisu.

Rosoa ja melodiaa, silittely√§ ja rytyytyst√§. Noista elint√§rkeist√§ kaksoisvirroista on valjastettu jo suunnaton m√§√§r√§ rockin historian kulmakivi√§, eik√§ oululaisten puristus ole lainkaan hullumpaa. B-puolen rauhallisempi Summer Haze sohaisi aluksi korvaan liev√§ll√§ weezerm√§isyydell√§√§n, mutta mestareilta voi aina lainata. Eik√§ t√§m√§ mik√§√§n suora ry√∂st√∂ sent√§√§n onneksi ole. Breakneck hypp√§√§ puolestaan hot rodin kyytiin ja kaahaa kolme minuuttiaan pari astetta raskaammalla lastilla. Kertos√§keess√§ t√§m√§kin moottori √§rjyy ja mylvii, mutta samaan aikaan paukkeen seassa on ‚Äď tietysti ‚Äď aimo annos melankoliaa.

Esikoissinkku tarjoaa kaksi erilaista lähestymiskulmaa, joista kummastakin voi kummuta vastaisuudessa runsaasti uusia mahdollisuuksia. Näyttävä avaus, jos nyt persoonallisuuspisteitä voisi olla enemmänkin.

Mika Roth


Slash the Smile: Two Faces Slash the Smile: Two Faces
Placeless Records

Slash the Smile rysäytti The Chameleon -debyyttisinkkunsa maailmaan vuoden 2020 lopulla. Bändin metalliin oli napsittu palasia sieltä, täältä ja tuoltakin, mutta esikoisia vaivaavat ongelmat olivat tuolloin yhä selvästi läsnä.

Sittemmin b√§ndilt√§ on ilmestynyt pari sinkkua lis√§√§ ja nyt kaikki muut paitsi em. debyytti on niputettu ensimm√§iselle EP-levylle. Toiseksi sinkuksi aikoinaan kivunnut Slashing Smiles iskee v√§litt√∂m√§sti pallon verkon perukoille, eik√§ sinkkutoveri Heaven Closed My Eyes j√§√§ juuri j√§lkeen ‚Äď vaikka nokkimisj√§rjestys selv√§ onkin. Slash the Smile hallitsee asioiden tiivist√§misen niin halutessaan, mutta toisinaan fokus on jossain aivan muualla. Vauhtipalojen v√§liin laskeutunut Romeo Calling on n√§et kimurantimpi tapaus, koska l√§hemm√§s 7 minuutin mitassa meno ehtii progehtua melkoisesti. Fool‚Äôs Paradise pist√§√§ viel√§ paremmaksi/pahemmaksi, kun 7 minuutinkin raja ylittyy, mutta n√§iss√§ varhaisen thrashinkin mieleen tuovissa rakennelmissa on kiistatta kunnianhimoa ja n√§kemyst√§.

EP:n nimi saattaa juontua tästä kaksijakoisuudesta, jossa toinen puoli suosii suoria iskuja ja toinen kieroilee eeppisyyden partaalla. En lähde sanomaan kumpaa lasta tässä pitäisi suosia, vaan syleilisin kaikkea käsiin ulottuvaa. Kyllä tässä joka tapauksessa hymy levenee, kun herrain metallisokkeloissa etsii vastauksia.

Mika Roth


The Paladin: Demo The Paladin: Demo

Helsingistä kotoisin oleva The Paladin on pistänyt ulos ensimmäisen demonsa, jonka nimi on tietysti Demo. Demo sisältää tasan kaksi biisiä, mutta kokonaismittaa komeudelle kertyy lähemmäs 17 minuuttia, joten kiirus ei ole mihinkään. Jos historiankirjoja on uskominen, niin Paladineja oli alkujaan täydet kaksitoista kappaletta, mutta tässä orkesterissa jäseniä on vain kolme. Ehkäpä nimi ei ole tällä erää niin suora enne, ehkäpä.

Trion musiikki on savuista stoneria ja sotkuista heavy rockia, johon on puristeltu erittäin paksu 70-luvun maku päälle. Ykkösiskuksi sijoitettu Red Clouds Over Salem intoutuu progehtavassa väliosassaan maalailemaan rohkeamminkin uusia linjoja, ja lopusta olisi voinut lohkoa vaikka oman biisinsä. B-puoleksi päätynyt Nomad vaeltaa niinikään päälle kahdeksan minuutin matkan, fiilisten ja iskujen ollessa rauhallisempia, melankolisempia ja melodisempia. Kutittelee vaan ei oikein osu, mutta yritys on hyvä.

The Paladinin paketti on ensimmäisellä demolla vielä melko levällään, mutta orkesteri ansaitsee kumarruksen rohkeudestaan. Biisit on kiskaistu narulle ja oman jutun takana seistään selkä suorana. Soundikin on jo miellyttävän kehittynyt, sillä raskaus ja melodisuus nivoutuvat lupaavasti toisiinsa.

Mika Roth


Timo Lassy: Mountain Man Exit / Orlo Timo Lassy: Mountain Man Exit / Orlo
We Jazz Records

Armoitettu jazztaituri Timo Lassy jatkaa tiivistä julkaisutahtia. Tuore kahden raidan sinkku jatkaa pitkälti siitä, mihin viime kesäinen Trio-albumi herran jätti. Tällä erää tarjolla on vain yksi aiemmin julkaisematon kipale, sekä sinkkuversio tutusta ässästä.

Timo Lassyn seurassa kyllä viihtyy. Tenorisaksofoni soi sielukkaasti ja rytmiryhmä Ville Herrala & Jaska Lukkarinen hallitsee työnsä rautaisalla otteella, aivan kuten odottaa sopiikin. Musiikki groovaa ja veivaa, aaltoilee ja seilailee, mutta ei kuitenkaan hajoa itsetarkoitukselliseksi leijailuksi. Tämä lento on vakaata, vahvaa ja aina hieman yllätyksellistä.

Ryhmän moderni ja svengaava jazz saa tällä erää vetoapua kiippareista, joita Mountain Man Exitillä soittaa Tuomo Prättälä. Albumin siivujen kanssa samoissa sessioissa syntynyt raita jätettiin aikoinaan pois pitkäsoitolta, mutta onneksi biisi saa nyt mahdollisuutensa. Hieman maalailevampi ja korkeammalla kiitävä numero ei omaa samanlaista salamatarttuvuutta kuin kyseisen kiekon sulkeneen Orlon sinkkuversio, mutta yhdessä biisipari toimii. Orlon veikeä kuvio ja vierailevan Valtteri Laurell Pöyhösen koskettimet tekevätkin yhdessä biisistä jotenkin modernimman ja ajattomamman.

Mika Roth


Uzu Noir: Zo! EP Uzu Noir: Zo! EP
Keravan ääni ja levy

Uzu Noir on monessa mukana olleen Antti Uusimäen sooloprojekti, jonka debyyttijulkaisu tämä kolmen raidan EP-levy on. Uzu Noir -nimen alla Uusimäki luo elektronista, krautahtavaa ja täysin muotovapaata musiikkia, jossa voi kuulla ambientinkin avaruuksien kaikuja. Mittaa esikoiselle kertyy päällä 20 minuuttia ja musiikki on muutamista puhesampleista huolimatta laskettavissa instrumentaalin puolelle.

Pari tahtia alle kolmeminuuttinen Jx-Q tahtoo aina livahtaa ohitse, mutta tuo intromainen pala johtaa Jawohl De Sagen kraftwerkmaisiin sfääreihin, joissa seikkaillaankin sitten mitä tronmaisimmissa elektromaailmoissa. Soundit kuulostavat positiivisilta, aurinkoisilta ja myönteisiltä, eikä plus kuusi minuuttiakaan tahdo oikein riittää tässä paratiisissa nautiskeluun. Ankkuriraita Zo! lunastaa puolestaan nimensä huutomerkin päälle 11 minuutin mitalla. Tämä rauhallisin ja seesteisin numero on kuin miellyttävän ikuisuuden mittainen kävelyretki japanilaisessa kivipuutarhassa, tai vaikkapa taianomainen nuotiohetki rauhallisen meren rikkumattomalla rannalla.

Jostain syystä mielemme (tai ainakin oma pääkoppani) yhdistävät tällaisiin elektronisiin äänikerrostumiin aina sci-fi tarinoita, sekä mielikuvia tulevaisuuden megapoliksista, joissa ihmisten elämä on viimein löytänyt tasapainon muun universumin kanssa. Rauhoittavaa, krautahtavaa ja juuri sopivan retroa äänitaidetta, joka ei kaipaa soolosoittimia, vokalisteja tai mitään muutakaan olennaisesta pois harhauttavaa tuekseen.

Mika Roth


Wizards of Hazards: Black Wizard EP Wizards of Hazards: Black Wizard EP

Laukaalta on kajahtanut jo 80-luvun lopulta lähtien metallia, joka on samaan aikaan sangen perinnetietoista ja voimallista. Wizards of Hazardsin soundissa voikin kuulla doomin ja stonerin vivahteita, mutta musiikin juuret ulottuvat näitä moderneiksi luettavia termejä kauemmas. Paljon kauemmas.

Pariin otteeseen vuonna 2020 Desibeli.netin sivuilla esillä ollut Wizards of Hazards lataa uudella EP-levyllä tiskiin kolme tuoretta siivua. Joitain ympyröitä ja kaaria tässä nähtävästi suljetaan samalla, sillä kiekon ankkurina kuullaan Black Wizard - ja tuolla nimellähän yhtye alussa tunnettiin. Tämänkertaisen biisinipun ykkösisku on mielestäni kuitenkin rollaava Turning to Stone, jolla vanhat Black Sabbath -kikat sulautetaan samassa padassa satunnaisten Uriah Heep -mausteiden kera. Monet uudemman polven death’n’roll pumput ovat myös taatusti kateellisia siitä helppoudesta, jolla biisi kääntyy puolivälissä nopeampaan laukkaan.

Kivet ovat muuttuneet painavimmiksi, usva äityy paksummaksi ja silti siivet kantavat entistäkin vaivattomammin. Kyllä tässä kelpaa toista pitkäsoittoa odotella, kun louhinta ja rouhinta on näin mallikasta.

Mika Roth




Lukukertoja: 1194
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs