Ajankohtaista

Raskaamman musiikin kooste ‚Äď talvi 2022

29.03.2022


Gtarzee: Nine Tracks Gtarzee: Nine Tracks
Secret Entertainment

Gtarzee on sama asia kuin sooloartisti Tim Norrgrann, joka kuuluu myös suomalais-kanadalaiseen hard rock-yhtye Forthiin. Soolona mies uskoo ja luottaa rosoiseen, mutta samalla melodiseen hard rockiin, eli debyyttisooloalbumin linjat ovat sangen selkeät ja johdonmukaiset.

Rumpuja lukuun ottamatta Gtarzee on soittanut osapuilleen kaiken kuultavan, mistä sopii nostaa hattua ja korkealle. Bändimainen vaikutelma luo mukavaa groovea, eikä soundeja ole hinkattu puhki, mikä on yhden miehen proggiksissa alati uhkana. Hieman enemmän haastetta näyttää muodostavan laulujen hoitaminen, joten useammalle raidalla on värvätty vieraileva vokalistia, minkä lisäksi seassa on kolme instrumentaalia ja päätösraita I’m a Dreaming Man muistuttaa autotallissa taltioitua mies & akustinen kitara -hetkeä.

Sinkuista instrumentaaliraita Ave Maria on edelleen komea osoitus nopeista sormista ja Franz Schubertin materiaalin taipumisesta uusiin muotoihin. Toisellakin tämän koosteen albumilla laulava Marco Luponero nostaa puolestaan Living a Lie -sinkun kärkikahinoihin, ihan sinne Brian Forthin vokaalien vahvistaman Jealousyn tienoille saakka.

Kaikkien ylisanojen jälkeen onkin harmillista tuoda esiin Päivänsäde ja menninkäinen, joka on se samainen vanha siivu. Eikä kappaleesta edes ole tehty mitenkään erityisen ihmeellistä versiota, vaikka em. autotallista onkin päästy jo sen edustalle lätkyttämään kiireetöntä komppia. Onkin vain todettava hivenen harmistuneena, että albumin aineksista olisi saanut jykevän EP-levyn, jonka sinkkujen B-puoliskoille olisi voinut sitten sijoittaa lainoja, versioita ja demoja.

Alku aina hankalaa, mutta ehkäpä Gtarzee malttaa ensi kerralla pistää kasaan ihan oikean pitkäsoiton. Taitoa on, sävellyskynästä löytyy selvästi hittimustetta ja genrestä toiseen siirtyminenkään ei näytä tuottavan ongelmia. Positiivinen alku siis kuopista huolimatta.

Mika Roth


Hebosagil: Yössä Hebosagil: Yössä
Svart Records

Hebosagil ei ole julkaissut pitkäsoittoa sitten vuoden 2016, kun Lohtu ilmestyi. Edellinen bändin levy jota aktiivisesti kuuntelin, on puolestaan vielä kolme vuotta vanhempi Lähtö, tosin 10-luvun lopun pari sinkkua kävivät aikoinaan tutuiksi.

Lienee kuitenkin osuvaa todeta, että Hebosagil pääsi neljännen pitkäsoittonsa kanssa aloittamaan puhtaalta pöydältä. Alkuaikojen äärimmäisyys ei ole varsinaisesti kadonnut minnekään, se on vain muuttunut ja muuntunut joksikin, jota nämä kahdeksan osin hyvinkin erialista raitaa pyrkivät purkamaan. Tuoreen levytyssopimuksen myötä ryhmällä on mahdollisuus kääntää uusia sivuja ja kuluneen ajan voi nyt kuulla.

Saatetekstin alkusanoissa puhutaan arktisesta hysteriasta, mikä nyt voi tarkoittaa melkein mitä tahansa. Ahdistus on kiistatta hallitseva elementti, eivätkä sekalaiset soundit ja kummalliset äänikollaasit päästä kuulijaansa helpolla. Kiekon keskellä Kellot soi päälle kuuden minuutin ajan, aivan kuin metallisen, raskaan rockin ja vimmaisen purkausvyöryn jälkeen olisi aika välipuheelle. Yössä on näissä kohdin tarina tiensä hukanneesta ja valonsa kadottaneesta, jonka jälkeen sinkkuraita Olen valmis lähtemään saa nostaa post-metalin tsunamiaallot kaiken ylle.

Lohduttomuus on pohjoinen taiteenlaji, jonka salatieteet oululainen Hebosagil on selvästi oppinut. Tämä on raskas albumi, vaikka soundeissa ei enää äärilaitoihin painutakaan. Painostavuus ja raskaus voidaan näet luoda toisinkin tavoin, syvemmältä sielusta kouraisevin teräskourin ja paksummin multakerroksin.

Mikä kuitenkin nostaa kiekon haudastaan on monisäikeisyys ja syvyys, joka syntyy lyriikoista, soundeista, hetkittäin järjettömiltä vaikuttavista sovituksista ja sitä kautta rakentuvasta kokonaisuudesta. Levyä ei ole helppoa kuunnella, mutta se saattaa hyvinkin vapauttaa jotain sisältäsi, jos vain annat moisen tapahtua.

Mika Roth


Human by Nature: Eläimys Human by Nature: Eläimys

Human by Nature on helsinkiläinen metalliyhtye, joka määrittelee musiikkiaan kolmella kovalla p-sanalla. Tämä on saatesanoja lainatakseni progehtavaa post-psykedeelistä metallia, eikä tuo kuvaus ole lainkaan hullumpi. Psykedeelisyyshän on kunkin kuulijan mielessä hivenen erilaista, mutta eivät linjat luotisuoriakaan tällä teoksella ole.

Yhtyeen ensimmäiset viralliset julkaisut löytyvät vasta kuluvan vuoden puolelta, kun sinkut Release ja You Decompose esittelivät bändin visioita. Ensinnä mainittu on yhdeksänminuuttinen progejätti, jolla ryhmä ottaa hivenen rauhallisemmin ja antaa soundinsa lämmetä akustisemmaksi. Tämä albumin sulkeva numero onkin sanalla sanoen kaunis, mutta hivenen outo valinta sinkuksi.

Sinkkuparin kulmikkaampaa laitaa edustava You Decompose on taas selvästi vaikuttunut Meshuggahin ja Opethin kaltaisista rymistelijöistä, vaikka nytkään herkkyyttä ja kauneutta ei haudata telaketjujen alle. Törkkivää, tönivää ja tanakammin tamppaavaa menoa, josta olisi voinut tehdä vieläkin rokimman, jos moinen suunta olisi vain kiinnostanut.

Raskaan runttauksen ja heleän keveyden keskinäinen tasapaino onkin haastavaa luoda, eikä se onnistu aina edes em. mestareilta. Lähes yhdeksään minuuttiin ulottuva Rise pitää lyriikat nopeina, eikä pinnan alla väijyvä jännite pysy aina pinnan alla, mutta noissa rankemmissa purkauksissa ei kuitenkaan luoteta vain halpaan kitaravalliin, vaan laveaa soitinpalettia käytetään kekseliäämmin. Tämä jatkuva luovuuden pulppuaminen ja yllättävienkin vaihtoehtojen ennakkoluuloton kokeilu nostaakin kiekon arvoa.

Ruotsalaisten jalanj√§ljiss√§ rytmipuoli saa urakoida hartiavoimin, mutta vaikka kikkailua ja jekkuilua on runsaasti, ei touhu k√§√§nny mielest√§ni itsetarkoitukselliseksi tekniikkakiemurteluksi. Ainoa kummallisuuksiinsa kompasteleva numero on mielest√§ni The Practise, jolla funkimpi ja √§√§rimm√§isempi metallointi pist√§√§ progehtavaa monoa tarpeettomankin vinoon ‚Äď tai sitten en vain oivaltanut jotain oleellista, taaskaan.

Eläimys on pienistä puutteistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta kelpo debyyttialbumi, jolla avataan enemmän mahdollisuuksia ja luodataan ehkä jo tulevaakin.

Mika Roth


Marco Luponero & The Loud Ones: Life & Death Marco Luponero & The Loud Ones: Life & Death
Inverse Records

En voi sille mitään, joten sanon sen heti alkuun: Marco Luponero & The Loud Ones kuulostaa vaarallisessa määrin Motörheadilta. Olen täysin tietoinen, että mestari Lemmyn jäljissä kulkee kokonainen armeija raskaamman musiikin löytäneitä seuraajia, mutta toisinaan muistelut osuvat liiankin liki.

Niinpä kun kuuntelin tältä levyltä esimerkiksi mainiosti kaulitsevaa Too Much of the Good Stuff -vetäisyä, tai Hook-sinkkuiskua, niin pakkohan siinä on hiukan kulmiaan kohotella. Onneksi entinen Terrorwheel ja Altaria -nokkamies ei aja yksipyöräistä, vaan osaa tehdä muutakin. Paljon muutakin.

Life & Death on uuden ryhmän debyyttialbumi ja sen kutsuminen värikkääksi ja vaiherikkaaksi on hieman sama, kuin kutsuisi monsuunia märäksi kokemukseksi. Home To You kaihoilee folkahtavan melankolisesti ja melodisesti rakkaan luokse, kun taas Not A Drill paahtaa melodisen jenkkipunkin pikakaistaa kohti Bad Religionin tiluksia. Ei näillä numeroilla mitään yhteistä ole, ne vain ovat.

Pistetään siihen kylkeen vielä kelttipunkahtava The New Dark Ages ja amerikanrokkia hymy huulilla soittava No Sanctuary, niin satunnainen kuulija huomaa matkanneensa vähintäänkin kahdesti maailman ympäri. Sanottakoon se, että mihin Luponero tarttuukin, se myös hallitaan. Nyt hallittavaa on vain niin kovin, kovin paljon.

Lupaavana ja ainutlaatuisen on pidettävä sitä, kuinka kameleonttimaisesti Luponero yhtyeineen pystyy liukumaan tunnelmasta ja tilanteesta toiseen. Ja vaikka rosoisuuspisteet ovat hetkittäin miltei tapissa, ei ryhmä missään vaiheessa hylkää melodisuutta. Mielenkiintoinen vaikkakin hieman ristiriitainen esikoinen.

Mika Roth


Superdeathflame: Dead is Dead Superdeathflame: Dead is Dead
Inverse Records

Kotkalainen melodisen death metalin partio Superdeathflame ei ole julkaissut albumia sitten vuoden 2011 The Last Waven. Voidaankin perustellusti puhua uudesta alusta, minkä ryhmä itsekin vaikuttaa hyväksyneen.

Päälle vuosikymmenen mittaista kuivaa kautta pitkäsoittorintamalla on paikattu harvalla sinkkuketjulla, josta yli kahden vuoden takainen Dying Embers osoitti tarttuvien siivujen yhä luonnistuvan ryhmältä. Dead is Dead niputtaa bändin viisi viimeistä sinkkua samoihin kansiin. Näin aikalinja ulottuu ainakin vuoteen 2018 asti, kenties jopa kauemmas.

Tarina ei kerro onko hidas julkaisutahti henkilöstön aikataulujen yhteensovittamisesta kummunnutta, vai odoteltiinko tässä vain pandemian rauhoittumista. Niin tai näin, bändin napakka metalli ei ole ohittanut parasta ennen -päivämääräänsä, vaan soundaa yhä tuoreelle ja raikkaalle. Vokalisti Vin Valentino omaa hienon ja vivahteikkaan lauluäänen, josta on moneksi, ja jota myös käytetään taiten. Kitaristi Tomi Tilli hoitaa puolestaan rankemmat ja rupisemmat vokaalit kunnialla, eikä kitarakaan vähällä pääse näissä koitoksissa, joissa nopeus ja tarttuvat riffit ovat avaimia.

Ns. uusista, tai aiemmin kuulumattomista siivuista sinkkupotentiaalinen Darkest Mind on puhdasta kultaa, eikä avaukseksi sijoitettu Innocense jää puolta askelta taaemmas. Melodisuus ja jyräävä raskaus nitoutuvat toisiinsa modernilla tavalla, mutta silti soundi ei vaikuta kliinisen tekniseltä, tai millään tavoin puhki hiotulta. Tästä syvä kiitos ja kumarrus tuotantopuolelle, jolla on selvästi ollut homma hallussa.

Dead is Dead summaa onnistuneesti viimeisen puolen vuosikymmenen tarinan yhtyeeltä, jonka soisi saavan suurempaakin jalansijaa maailman metallimarkkinoilla. Ehkäpä asiat kääntyvät nyt uuteen suuntaan, sillä omasta mielestä näillä riffeillä, melodioilla ja koukuilla voisivat aueta kaukaisemmatkin markkinat.

Mika Roth




Lukukertoja: 888
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs