Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste ‚Äď Tammikuu 2023

24.01.2023


Pahan Ikoni: Ikonoklasti Pahan Ikoni: Ikonoklasti
Omakustanne

Pahan Ikoni on tiukkaa thrash metalia ensimmäisellä kotimaisella esittävä helsinkiläinen bändi. Julkaisuhistoria luikertelee pitkälle 10-luvun puolelle, mutta vasta nyt on koittanut debyyttipitkäsoiton aika. Luonnollisesti mukaan on napsittu siivuja menneiltä päiviltä, tosin kaikki materiaali on sovitettu esikoisalbumille, tavoitteena tiukka kokonaisuus.

Eik√§ yritys j√§√§nyt silkaksi yritykseksi, sill√§ n√§ist√§ kymmenest√§ raidasta on turha etsi√§ pehme√§√§ kohtaa tai pitk√§stytt√§v√§√§ hetke√§. Mik√§ erottaa ja nostaa Pahan Ikonin perustason r√§ss√§√§jien sankoista joukoista selvimmin edukseen, ovat tietysti lyriikat ja tapa jolla ne on saatettu t√§h√§n maailmaan. Ensinn√§kin tiukoissa teksteiss√§ (joihin kannattaa tutustua viimeist√§√§n verkon kautta) otetaan kantaa niin yksil√∂iden kuin suurempienkin yhteis√∂jen ongelmiin, kipupisteisiin ja pimeisiin puoliin. Eik√§ synkkyytt√§ vain hierota kuulijan naamaan, vaan ajatuksia pyrit√§√§n my√∂s her√§ttelem√§√§n ‚Äď kaiken ei tarvitse aina olla kuten aina on ollut.

Musiikillisesti Ikonoklasti on hengästyttävä kokemus, sillä vaikka muotona toimii kirveellä veistetty thrash, ei yksikään siivu ylitä viiden minuutin haamurajaa. Ja kun rosoisen pinnan alle hiljalleen pääsee uppoutumaan huomaa kyllä nopeasti, että kaaoksessa on järjestyksensä. Jokaisella osa-alueella riittää taitoa ja teknisyyttä, jolle ei luovuteta valtaa, mutta jota ei myöskään lähdetä sen syvemmälle piilottamaan. Kitarat kirmailevat nopeasti, tarkasti, haastavastikin, ja silti iskuissa on alati läsnä vaaran tuntu.

Albumin loppupuolelle sijoitettu Kohti pohjaa kolahtaa kuin Titanic j√§√§vuoreen ja Sokea lammas pist√§√§ tekstill√§√§n todella pohtimaan. Mit√§ n√§emme kaiken takana, ja miksi pyrimme j√§rjest√§m√§√§n kaiken jostain muualta omaksuttujen n√§kemystemme mukaan ‚Äď me viisaat apinat. Eik√§ kaikkia viivoja tietenk√§√§n piirret√§ pisteiden v√§liin, jolloin kuulija asetetaan useammallakin tavalla peilin eteen.

Ikonoklastin maailmassa tumma thrash saa kohtalokkaita muotoja ilman sinfonisuuden muovisuutta tai yliteatraalista pönöttämistä. Hiton tiukkaa asiaa, josta kuitenkin löytyy kummasti tasoja ja viittauksia, kunhan kokonaisuutta ehtii ajalla purkamaan. Tappaa niin talossa kuin puutarhassa.

Mika Roth


Ranger: Ylös raunioista / Risen From The Ruins Ranger: Ylös raunioista / Risen From The Ruins
Ektro Records

Speed metalin lippu liehuu myös tulevaisuudessa ylväänä, ainakin jos se on kiinni kotimaisesta Ranger-orkesterista. Eikä vauhtimetallin viesti jää kielimuuriinkaan kiinni, sillä Ranger esittää uuden levynsä kahdella kielellä, eli samat biisit kuullaan ensin suomeksi ja sitten englanniksi. Nerokasta!

Eikä Ranger jätä yllätyksiä ainoastaan tähän, sillä koko levy on äänitetty pitkälti ydinduon toimesta tutun turvallisessa kotistudiossa. Matalampi tekninen taso tuotannossa kuuluukin läpi ja tuo ’alkuperäisen speed metalin vibaa’, eli melkoista diskanttitykitystä ja puhki palavia soundeja on luvassa. Rummut kumisevat kuin kopion kopion C-kasetilla ja vokaalien kirkkaat kiljaisut tahtovat myös särkyä, mutta onko kyseessä osa koko jutun pointista ja alkuperäisestä taiasta?

Näitä pohdin speed metalin kaikuessa kimakasti kammiossani ja ajatusten siirtyessä vääjäämättä muinaisten speed-mestareiden pioneeritöihin. En kuitenkaan pysty ja halua kiistää sitä, että Vallankumous / Revolution on hiton pistävä siivu vokaaliharmonioineen kaikkineen ja Kaupunkisissi paiskaa kasapanoksen jokaisen norsunluutornin juurelle. Voimaa löytyy kaiutettujen vokaalien ja asianmukaisen huojuvien kitaroiden viillellessä.

Yllättäväksi osoittautui myös Putka / Pigs, josta on niin ihanan lyhyt matka alkuperäisen ja alkukantaisen punkin pörinään. Näissä kohdin onkin hyvä muistaa, kuinka alkuperäinen speedmetal nousi jostain heavy metalin ja punkin risteyskohdilta aikana, jolloin genrejä ei ollut vielä rajailtu sen kummemmin. Tuo kirkasotsainen suoruus myös tavallaan pelastaa tämän kiekon, kun soundia ei ole väännetty väkisin mihinkään suuntaan. Tai siltä se ainakin kotisohvalle kuulostaa.

Ranger on kiistatta nostalgiapläjäys, mutta vaikka muoto on tuttu ja jokainen palanen periaatteessa heijastaa jo kaikkea edellä tehtyä, niin on tässä silti sitä jotain. Biisimateriaalissa riittää potkua, olisi se sitten toteutettu millä kuorella tahansa ja uskollisuus näissä määrin liikuttaa aina. Toki aikakauden efektien ja temppujen toisto aiheuttaa satunnaisesti hymyilyä, mutta se ei ollut ainakaan allekirjoittaneen kohdalla ilkeämielistä.

Mika Roth


Serotonin Syndrome: Seed of Mankind Serotonin Syndrome: Seed of Mankind
Omakustanne

Serotonin Syndromella on ottanut aikansa toista pitkäsoittoaan valmistellessa. Arvioin Sarajas debyyttialbumin lähemmäs seitsemän vuotta sitten, eikä tässä välissä ole kuultu kuin kolme sinkkua. Deathin, doomin ja muiden raskasmetallisten osasten jalostustyö on kuitenkin kannattanut.

Menneisiin vertaaminen voi olla hivenen hedelmätöntä näin monen vuoden jälkeen, mutta sinkkuina ilmestyneet Among Others ja The Pitiful One nostavat mielestäni bändiä monta askelmaa ylemmäs metallin pyramideilla. Etenkin jälkimmäisenä mainitun energinen ryöpytys ja massiivinen runttaus pistävät polvet tutisemaan sellaisella herkullisen mukavalla tavalla, johon vain raskaampi metalli kykenee.

Seed of Mankind -albumilla post-metalin vapaat kent√§t ovat p√§√§sseet isommin vallalle ja tekemist√§ leimaa kumma vapauden tunne ‚Äď nyt mit√§ vain voi tapahtua. T√§m√§ ei kuitenkaan sulje ovia perinteisemmin ymm√§rrett√§vilt√§ doom ja death vaikutteilta, vaan kaikki osaset sulautuvat omaksi, raskaaksi ja silti melodiseksi sekoituksekseen. Vokalisti raakaan ilmaisuun otti aikansa tottua, mutta tyylillinen ehdottomuus palvelee sittenkin isompaa kuvaa my√∂s t√§ll√§ saralla.

Kiekon keskiharjanteen muodostava massiivinen nimibiisi Seed of Mankind vie melankolisuuden kaihon ja tuskan kenties tahollaan pisimmälle, eikä lähemmäs yhdeksän minuutin mitassa ole sekuntiakaan turhaa. Itse asiassa kappaleen hiljaisempi keskiosa luo koko albumin sisälle eräänlaisen salaisen puutarhan ja sydämen, jonka äärelle huomaan palaavani toistuvasti avoimin mielin ja herkin antennein.

Hiljaisemmilla aineksilla pelaa myös osuvasti nimetty ankkuriraita The End, jonka loputtomilta vaikuttavien aaltojen seassa ajelehtii yllättävänkin melodisia elementtejä. Murskaavan raskauden ja kiistattoman kauneuden liitossa ei tarvita edes sanoja, eikä pianokaan tunnu päätyneen väärään aikaan ja paikkaan kaiken asettuessa instrumentaaliraidalla kohdilleen. Se on siinä.

Mika Roth


The Hu: Rumble Of Thunder The Hu: Rumble Of Thunder
Better Noise Music

Reilu kolme vuotta sitten ihmettelin mongolialaisen The Hun näkemystä raskaammasta rockista. Folkahtavaksi metalliksikin laskettava The Gereg oli melkoinen debyyttilevy, joka sai viime syksynä jatkoa. Desibeli.netin postilaatikkoon paketti kuitenkin kopsahti vasta huomattavasti myöhemmin ja näin olemme tässä.

Mongolialainen kurkkulaulu ja perinnesoittimet, kuten morin khuur, tumur hhuur ja tovshuur tekevät bändin soundista ainutlaatuisen, mutta yhteneväisyydet ns. länsimaiseen musiikkikulttuuriin ovat vähintäänkin yhtä ilmeisiä. The Hu luokin musiikkia, jossa riittää tarttumapintaa niin itään kuin länteen, ja miksipä ei etelään sekä pohjoiseenkin. Sähkökitara, perinteinen basso ja rummut erilaisine perkussioineen muodostavatkin toisen tukijalan, kun taas em. perinnesoittimet keskittyvät kurkkulaulun ohella rikastamaan pohjia.

Rohkea veto on ollut Black Thunder -kappaleen nosto sinkuksi, sillä hidastempoinen ja kovin verkkaisesti vauhtiin pääsevä numero ei ole millään mittareilla tarkasteltuna se tarttuvin osanen. Mongoliaksi esitetyt tekstit käsittelevät mongolialaisten historiaa, identiteettiä ja hiukan tulevaakin. Ja vaikka en osaa kyseistä kieltä yhtään tämä on helppoa todeta, sillä kansivihkosessa kaikki sanat on käännetty englanniksi.

Rumble of Thunder laukkaa tummien pilvien alla toisinaan hitaammin, toisinaan taas hyvinkin kiivaalla vauhdilla. Soundi on tuhti, väkevä ja suorastaan maasta kumpuavan ehdoton. Vahvat äänivallit jytyyttävät pohjalla ja viuluja muistuttavat perinnesoittimet piiskaavat raidoista tulisimmat melkoiseen raviin. Nyt on vääntöä, nyt on jännitettä ja silti soittimia ei puristeta rystyset valkoisina. Tärkeintä ei kuitenkaan ole jokin tietty kappale tai sen osa, vaan ennemminkin näistä äänimaisemista syntyvä kokonaisvaikutelma, jossa kulttuurit kohtaavat musiikin avulla.

The Hu nostaa panoksia jokaisella osa-alueella onnistuneesti. Tämä on mongolien metallia, soturirockia, luonnon kahlitsemattomiin voimiin nojaavaa jyrinää, jossa on myös tilaa persoonalliselle kauneudelle.

Mika Roth


Void Cruiser: Call of The Void Void Cruiser: Call of The Void
Argonauta Records

Jossain raskaan rockin ja metallin vaikeasti määriteltävillä raja-alueilla operoivan Void Cruisern musiikkiin on tullut soviteltua monenlaisia musiikkitermejä. Stoner, doom, grunge, fuzz ja heavy ovat kaikki vain sanoja, mutta ne antavat niin ennen kuin nytkin sentään jotain osviittaa siitä, että missä tässä oikein mennään.

Viime vuoden loppupuolella sinkkukoosteeseen läjähtänyt Happiness osoitti riemukseni bändin painoarvon vain kasvaneen ja kolmas pitkäsoitto pistääkin asianmukaisesti asfalttia runttuun. Void Cruiser hallitsee kepeästi kulkevan mylläyksen salat, minkä ansiosta Stonehengen murikoidenkin kokoiset rockmetallipaaset rullailevat kuin tyhjää vain mäkiä alas ja ehkäpä joillain voimilla vielä ylöskin.

Yhdessä hetkessä Wiser Men voi istahtaa alas ja tunnelmoida lempeämmin, seitsemän minuutin kuluessa samalla ohitse kuin huomaamatta. Toisena hetkenä herkulliseen kitarariffiin rakentuva The Overgrower kasvaa alkusabbathmaiseksi avaruusmeuhkaksi, jytän jyskyttäessä matalalta sekä syvältä. Kaiken kukkuraksi kummassakin päässä spektriä soittoon saadaan loihdittua myös aina niin tärkeää svengiä, mikä on jo aivan silkkaa noituutta tässä ääniympäristössä.

Soundien puolella savuisuus on luonnollisesti olennainen osa kokemusta, mutta vaikka kitara soi toisinaan hyvinkin likaisena ja rytmipuolen jyminä osoittaa pahimmillaan selkeitä puuroutumisen esiasteita, pysyy homma paketissa ja syvyydet kirkkaina. Void Cruiser hapuilee kiistatta rajamailla, mutta luultavimmin juuri tuosta syystä, kaaoksen jo kirjaimellisesti hipoessa housun puntteja ja takin liepeitä, tämä kuulostaa niin tavattoman muhkealle ja voimalliselle.

CD-laitoksella albumi on kahdeksan raidan mittainen, mutta ainakin joillain verkon soittopalveluista on mukana myös bonusraita Infinity. Sen verran kummasta romupihasiivusta on kyllä lisukkeessa kyse, että itse nautin kiekon mieluusti tällaisena kahdeksanraitaisena. Onneksi ainoa merkittävä kauneusvirhe osuikin juuri bonuksiin.

Mika Roth


Wretched Path: Heavy Lies The Crown Wretched Path: Heavy Lies The Crown
KURI Records

Wretched Path on kotimainen vanhemman koulukunnan rosoista death metalia soittava bändi. Heavy Lies The Crown on bändin debyyttialbumi, mutta jäsenistöltä löytyy vähintäänkin riittävästi kokemusta aiemmista bändeistä. Historia ja kertyneet kilometrit myös kuuluvat tanakassa soitossa sekä varmuutta huokuvassa jykevässä asenteessa, joten lastentaudit jäävät tällä erää toisille.

Death metalin vanhemmista sukupuista löytyy erittäin tummia juuria, joista osa näyttää kietoutuvan myös tylyn hardcoren vastaaviin suhteellisen luonnollisesti, ainakin tässä tapauksessa. Pitkäsoiton kahdeksan raitaa kellottavat vain hiukan päälle puolen tunnin, biisien keskimitan painuessa selvästi neljän minuutin alapuolelle. Energisyys ja vauhti ovatkin niitä elementtejä, jotka määrittelevät albumia ja potkivat kelkkaan vain entistäkin huimemmat kyydit.

Alkuun heitetään tietysti kovinta tulimyrskyä, kunnes hivenen melodisempi sinkkubiisi No Cure pääsee väläyttämään parhainta tartuntakykyä. Monumentaalisen rujo kappale kolisee ja rymisee eteenpäin kuin irti päässyt jätti, mutta matalalta kumpuavassa jyrnytyksessä on vastaansanomatonta voimaa, melodisuuttakin. Toiseksi sinkuksi nostettu 16 Stabs ampuu puolestaan suoratulta ja antaa brutaalin vauhtirallin pamahtaa niin sanotusti päätyyn saakka.

Wretched Path ei keksi pyöräänsä uudelleen, eikä käännä deathin kuolonmailla esiin uusia hautapaasia. En kuitenkaan voi olla huomioimatta niin biisimateriaalin korkeaa tasoa kuin toteutuksen rautaista lujuuttakaan. Yhtye tietää tarkalleen mitä tahtoo, ja osaa myös saavuttaa maalialueensa tavattoman vaivattoman tuntuisesti. Biisikynien terä voisi olla pistävämpikin, mutta esikoiseksi Heavy Lies The Crown on kyllä vahva.

Kaiken kukkuraksi vahvasti menneestä osiaan kokoava albumi kuulostaa vielä modernilta, kiitos viimeisen päälle hiotun soundikakun. Näin sitä deathiä viedään eteenpäin 20-luvulla.

Mika Roth




Lukukertoja: 335
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs