Raskaampi albumikooste – Elokuu 2025
Abysmal Rites: Restoring the Primordial Order
Tamperelainen sludge/doom -partio Abysmal Rites rämpi vastaan jostain pimeyksistä alkuvuodesta 2022, kun hardcoreen reunojaan teroittanut Rift of Doom -debyyttisinkku tuli vastaan. Tässä välissä bändi julkaisi pari vuotta sitten debyyttialbuminsa ja nyt olisi kakkoskierrosta tarjolla. Trio ei edelleenkään soundihygieniasta kummemmin perusta, brutaalin puristuksen korvatessa tarpeettomiksi koetut hienoudet.
Ja kyllähän multa maistuu suussa jopa silloin, kun sisaruksiaan asteen tarttuvampi sinkkuveto The Sacrifice soi. Teksti on sulaa mustuutta ja kauhua, lovecraftmaisten näkyjen pimentäessä viimeisenkin valon pilkahduksen synkältä taivaalta. Ihmistä suuremmat, vanhemmat ja vahvemmat voimat ovat usein liikkeellä, tosin A Grave For Us tuntuu viittaavan myös siihen, että pahin kaikista on ihminen itse. Emme tarvitse välttämättä demonisia voimia avuksemme, luodessamme helvettejä maan pinnalle. Lyriikat jättävät monesti harmaata vyöhykettä reunoilleen, joten tulkinnoille ja näkemyksille on tilaa.
Musiikin metallista voimallisuutta ei sen sijaan tarvitse isommin käännellä ja väännellä. Abysmal Rites luottaa silkkaan basso-rummut-laulu -kolmikantaan, eli mukana ei ole edes kitaraa, mistään kiippareista nyt puhumattakaan. Biisit kääntyvät näin kovin takoviksi, matalalta möyryäviksi ja jykevyydestään voimaantuviksi. Vokaalit muristaan, öristään ja käristään, säröä ei säästellä ja tuotannon puolella on viisaasti vältelty kaikkea tarpeetonta siistimistä. Tikkuista ja rosoista pitääkin olla. Cryptic Noise From Beyond hidastaa kulun miltei mateluksi, avoimempi äänimaisema ahdistaa ja pienet jekut soundien kanssa korostavat isoa kuvaa. Tämä on todellista sludgedoom-shakkia, jossa turhia siirtoja ei ole.
Restoring the Primordial Order on albumina hengästyttävän raskas ja massiivinen kokemus, mutta seitsemästä luvusta ja reilusta 33 minuutista ei kannata napsaista mitään pois. Näin sen kuului ollakin ja tästä kelpaa jatkaa kohti tulevia metallimurskajaisia.
Mika Roth
Dead End Irony: Battles and Brotherhood
Inverse Records
Dead End Irony tuli ensi kertaa vastaan yli vuosikymmen sitten, kun
Wounds That Never Heal -demo päätyi käsiini. Yhtye soundasi jo tuolloin täysin valmiille power metal/NWOBHM -ryhmälle, mutta niin vain esikoispitkäsoittoa saatiin odottaa näihin päiviin asti. Tätä nykyä yhtye katsoo soittavansa simppelisti heavy metalia ja perusasioihin rakentuva soitto on juuri sitä: raskasta metallia.
Alku-uran pikkukiekoilta ei biisejä ole mukaan nosteltu, eikä moiselle ole tarvettakaan. Uuden ajan korkannut
Patton-sinkku on kaikkea sitä, mitä Dead End Irony katsoo heavy metalin sisältävän armon vuonna 2025. Kipaleesta löytyy melodiaa, aggressiivisuutta ja ripaus eeppisyyttä, joka ei kuitenkaan kaadu pramean paisuttelun puolelle. Niin ikään vuoden 2023 sinkkuihin kuuluva
Day of Reckoning on toinen vahva ässä, jonka kertosäe nostaa pelin tasoa luottamalla vakaasti melodiansa kantokykyyn.
Simo Jokelan soolokitarasta löytyy tulta ja tappuraa, eikä yhteispeli
Kristian Valkaman kitaran kanssa voisi juuri luonnikkaammin sujua. Halki kiekon tuplat toimivat ja soundeista löytyy syvyyttäkin.
Albumin loppupuolella yhtye äityy vielä kokeiluhenkiseksi. Tätä kirjoitettaessa tuorein sinkku,
Catch My Soul, on laskettavissa balladiksi – vaan vahvaksi ja viehättäväksi sellaiseksi. Ankkuriraita
Razor Gods on yhdentoista minuutin mitassaan megaluokan järkäle, jolla yhtye lähtee rohkeasti jonnekin
Queensrÿchestä pohjoiseen ja
Dream Theateristä korpiin päin. Progehtava rakenne ei jää polkemaan paikoilleen, vaan nopea ja energinen numero hyödyntää tarkoin jokaisen sekuntinsa. Skeptisyys siis sivuun ja antakaa jättibiisille sen ansaitsema mahdollisuus, sillä käännöksissä riittää kuunneltavaa.
Pitkä matka debyyttialbumille on karaissut ryhmästä tiukan heavy metal -koneen, joka ei huttua tuota ja nostaa laatustandardit liki maksimia. Heavy metal elää ja voi hyvin, niin nyt kuin tulevaisuudessakin, mikäli se on DEI:n teoista kiinni.
Mika Roth
I.F.A: Tiimalasi
Monia bändejä tulee kutsuttua konkareiksi, mutta harvemmin yhtyeiden juuret juontavat ihan vuoden 1985 tienoille. Metallista suomirockia takova
I.F.A on iäkäs ja otsikkokin bändille saatiin aikoinaan itäsaksalaisesta automerkistä (Industrieverband Fahrzeugbau). Kilometrejä on siis mittarissa, mutta mistään nuhaisesta Wartburgista tai puhdittomasta Trabantista on turha puhua, sillä I.F.A:n kone hyrrää kuin Porsche konsanaan.
Suomenkielisyys voi olla etu tai haitta, mutta kun sinkkuraita
Intiaani heiluttaa sotakirvestään, jää I.F.A selvästi voittajien puolelle viivaa. Motörheadmainen paukutus korostaa voimatrion väkevää soundia, pilarit ovat jykeviä, mutta vokalisti-basistin lauluääni pintansa. Kitara rouhii ja rellestää kyllä vieressä, mutta taika syntyy ainesten tasapainosta.
Eilispäivän profeetta kolisee ja klonksuu, rummut paukkuvat alla kovaa ja kitara raastaa nuotteja. Soundikenttä on silti hämmästyttävän selkeä, jopa kirkas tavallaan. Äänien tikkuisuus on samaan aikaan iholla ja jäsenneltyä, mistä tekniikan puolelle kehut ja pinnat.
Sinkkuvedoksi valitut
Kalervo ja
Pedon kieli edustavat kolmikon kahta syömähammasta. Kalervo kiertää kehäänsä, metallisen soundin sinkoillessa aina deathin reunamaille asti, kun taas Pedon kieli lipoo poprockimmin ja suoraan sanottuna soittolistaystävällisemmin. Melankolisuus on kudoksiin kudottua ja olennainen osa kaavaa, joka taiten annosteltuna tuo myös tuloksia. Aina hienosäätö ei kuitenkaan mielestäni pelaa, sillä nimiraita
Tiimalasi keikahtaa jo lähelle suomi-iskelmän hetteikköjä. Kunnia tuollekin linjalle, vaan ehkei toiselle
Kotiteollisuudelle ole vielä tilausta. Onnistuneempia vetoja samaisella saralla ovat melodiallaan kutitteleva
Lahtisen kuolema, sekä hysteerisen hilpeäksi amok-juoksuksi yltyvä
Oravanpyörä. Kehtaavat pelata jopa duurin kanssa, kun vauhtiin päästään.
Tiimalasi on kauniisti sanottuna värikäs biisijoukko, jonka jokainen numero ei noussut kirjoissani korkealle. Vahvimmillaan I.F.A on silti kuin irti päässyt Messerschmitt Me 262, joka kylvää tuhoa metallin kentillä.
Mika Roth
Mandy Manala: Mandy Manala
Argonauta Records
Mandy Manala on Vaasan suunnilta operoiva bändi, joka julkaisi debyyttialbuminsa jo toukokuun puolella. Orkesteri soittaa kuitenkin musiikkia, jonka parasta ennen -päivän kanssa ei ole ongelmia. Bändin itsensä mukaan nimetyllä debyytillä yhdistyvät stoner, vanhempi hard rock, sekä alkuaikojen heavy metal, joka vielä jytäsi ja jyskyi alkuvoimaa.
Kaavapaperit eivät siis varsinaisesti aiheuta musiikillista vallankumousta, mutta Mandy Manalan eduksi on laskettava kautta linjan räiskyvä energisyys. Vuoden alussa julkaistu debyyttisinkku
May Queen saa heavylla poljennollaan minuutit taittumaan tuosta vain, eikä rintaan edes pistä kuuden minuutin jälkeen – pahalla tavalla nyt ainakaan. Soundit ovat retroja ja enemmän menevään Amerikan hard rockiin kallellaan, kun kakkossinkku
From Whence You Came kajahtaa alkurähinöissä matkaan. Periaatteessa ote on täysin erilainen, mutta vauhdikkaampaakin vaihdetta kaivataan niin rikasteena kuin fiilisten nostattajana.
Mandy Manala luottaa kahteen pääpilariinsa halki kiekon, rokki raikaa ja välillä raskaammat vasarat tippuvat korkeammalta niskaan kuin jumalten lyöminä. Saapas pöllyttää maata, kun
The Machine jauhaa melodiakuviollaan ja laulu kääntyilee imuvoimaisen rakenteen yllä. Toinen ääripää on ankkuriraita
When We Rode Out to War, päälle 9 minuuttinen eeppinen mammutti marssii jylhänä tornina auringonlaskua kohti. Halki levyn perussoitinten takana on jonkin verran koskettimia ja pianoa, mutta fokus on kielisoittimissa ja niiden kanssa yhteen kietoutuvassa laulussa. Pohjalla rummut rullaavat raiteillaan. Rentoina mutta ryhdikkäinä, iskujen voimaa ja luonnetta muuttavina, sekä samaan aikaan luotettavan jykevinä.
Kaikki on mallillaan rakenteissa, eikä biisimateriaalissa ole valittamista. Pientä petrausta voisi sen sijaan toivoa yleiseen ilmeeseen, joka tällaisenaan on kovin kapea ja rajattu. Rokkivaihde tuo vaihtelua ja eeppiset nostelut ovat oivia – pitäisikö kaaria vain piirtää rohkeammin ja kauemmas ytimestä?
Mika Roth
Refusal: Venomous Human Concept
Time To Kill
Refusal on bändi pitkällä ja värikkäällä historialla. Desibeli.netin sivuilla yhtye vilahti viimeksi reilu vuosikymmen sitten, mutta pajalla on kyllä taottu tässä välissä. 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla yhtyeeltä ilmestyi kaksi pitkäsoittoa, jotka nostivat Refusalin profiilia. Kolmatta albumia on kuitenkin saatu odottaa pidempään, eikä se jatka täsmälleen siitä mihin ryhmä viimeksi jäi. Kehitys kehittyy, myös grindcoreisen death metalin saralla.
Asiat ovat maailmassa entistäkin heikommalla tolalla, mikä on tietysti korkeaoktaanista polttoainetta Refusalin death-moottorille. Kymmenen raidan ja vajaan 36 minuutin mittainen death-myllytys ottaakin kaiken irti nopeudesta, sekä loputtomalta vaikuttavasta vyörytyksestä. Siinä missä alkuaikojen mäiske toi mieleen toistuvasti
Napalm Deathin sekä kumppanit, on tilanne hieman toisenlainen vuonna 2025. Toki genren jätit kuuluvat taustalla, mutta Venomous Human Concept on mielestäni aiempaa metallisempi. Nopeus saa yhä neulan hakkaamaan kohti kaakkoa, vaan hartioihin on kertynyt jykevämpää ruutia.
Sinkkubiisi
Congregation of the Eyeless on mainio esimerkki muuntuneesta maailmasta. Alun rynnäkkö lähtee puskemaan suoraan päin, mutta minuutin kohdilla soundi alkaa hakkaamaan toisenlaisella biitillä. Blast beat päästetään taas valloilleen, kunnes seuraava vaihdos tipauttaa hivenen iskumäärää ja lisää alle viiltäviä kitaroita. Terävyys on edelleen tappavaa, keinoja on nyt vain aiempaa enemmän ja niitä osataan myös hyödyntää kovalla menestysprosentilla.
The Grip Tightens kaahaa kuin seonnut raketti ja
Dehumanize velloo metallimagmassaan, mutta tarkka korva löytää sävyjä, pienen pieniä muutoksia paineessa, jotka hitaasti tekevät työtään etenkin albumimitassa. Ykkössinkku
Venomous Human Concept lähestyy jo deathin jenkkilegendoja, joten sivuliikettäkin konkareilta löytyy.
Venomous Human Concept avaa 20-luvun albumisarakkeen ja kuullun perusteella on toivottava, ettei pisto jää ainoaksi. Vielä olisi paljon deathia massoille annettavaksi.
Mika Roth
Rising Alma: Cracking the Moment
Rising Alma on raskasta mutta melodista rockmetallia soittava monikansallinen yhtye, joka pitää päämajaansa Saksassa. Kaksi vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi
Awake meni allekirjoittaneelta ohitse, mutta toinen kerta toden sanoo. Cracking the Moment on osuvan otsikon omaava pitkäsoitto, jolla bändi etsii kultaista pistettä raskaamman väännön ja kappaleiden melodisten ydinten väliltä.
Albumi avataan ykkössinkku
Gamesin voimin, eikä alun kitaratiluttelu varsinaisesti lupaa mitään uuden rockin juhlaa. Maisema muuntuu kuitenkin nopeasti niin tällä raidalla, kuin kautta koko kiekon. Naisvokalistin voimakas rocklaulu osaa tarvittaessa revitellä ja rutistaa, mutta painottaa myös hiljaisempia hetkiä ja hakee etenkin haastavista välimaisemista syvyyttä tulkintoihin. Mielestäni rullaavampi kakkossinkku
Underestimate Me kiilaa ysärissä tummuudessaan kärkeen ja pistobiiseihin lukisin myös stemmoja hienosti hyödyntävän
Truth and Lies -raidan. Huomionarvoista on yhtyeen kyky rakentaa isojakin kokonaisuuksia toistuvasti vain neljän minuutin ajassa. Ainoastaan alun Games tilutteluineen ja lopun turhahko
Self Control -coverointi ylittävät neljän ja puolen minuutin rajan.
Retrompaa kitararockia heijasteleva
Higher ja vielä sitäkin nopeammalla moottorilla varustettu
Innocence saavat tukan hulmuamaan ja maisemat vilisemään silmissä. Mikään ei varsinaisesti sido yhtyettä mihinkään aikakauteen, vaan ennemminkin kyseessä on moderni bändi, joka on poiminut rockin historiasta itselleen sopivia osasia täydentämään näkemystään olennaisesta. Soundin raskaus on alati läsnä, minkään osan kuitenkaan sumentuessa negatiivisesti. Isoksi balladiksi paljastuva
Oblivious uskaltaa luottaa pianoon sekä maalaileviin koskettimiin, sokerisuuden uupuessa onneksi kuvasta.
Cracking the Moment on kelpo rokkilevy, jolla rouheampi soundi istuu luontaisesti tekemiseen ja vokalistin kantavalle äänelle jätetään riittävästi tilaa. Sävellys- ja etenkin sovituskynien teroitukselle on tilausta, jotta yhtye voisi nousta keskikastista haastamaan suurimpia nimiä. Muuten kaikki tarvittava onkin jo kasassa.
Mika Roth
Sargassus: Vitruvian Rays
Olihan tämä nähtävissä jo
King of the Sun EP:n aikoihin, mutta evoluution väkevyys yllätti silti. Post metalin äärilaidoille ilmaisuaan tunkeva
Sargassus astuu jälleen mustempaan, äärimmäisempään ja syvempään suuntaan metallinsa maailmassa. Nyt osviittaa antaviksi kylteiksi tarjotaan post black ja blackened death -sanapareja, tosin melodisempikin linja elää yhä rakenteiden sisuksissa.
Albumin avaa ensimmäinen sinkku, raivotautista metallia karvan alle neljään minuuttiin puristava
Spirit of Gravity. Vaikka kuinka tulihelvetin tietää tulevaksi, osaa avaus aina yllättää voimallaan. Hiljaiseksi vetää myös
Pahan veräjät -sinkku, jonka aggressiokerroin huitoo satasen tienoilla, metallin mustimpien tuulten saadessa alkuvoimaista apua tantereen alta. Suomeksi esitetyt sanat kiistatta piristävät monisyistä kokonaisuutta ja leventävät spektriä. Sinkuista kolmas,
The Lone Idunn Grows in Shade, on trion ’normaaleinta’ metallia ja melkoinen matka progehtavan postmustametalin viidoissa. Melodisuus saa hivenen enemmän kyynärtilaa itselleen ja eeppisyyttä henkivä rakenne nostaa panoksia minuutti minuutilta.
Raskas musiikki kaipaa raskaita aiheita, ja sellaisia löytyy filosofian, uskontojen ja okkultismin maailmoista. Yritämme luoda sääntöjä ja järjestystä tiloihin, jotka ovat syntyneet kaaoksesta – vai ovatko? Syvemmälle filosofiaan sukeltamatta sanottakoon, että Sargassus ainakin avaa linjoja keskustelulle sekä pohdinnoille. Viittaukset mm.
Leonardo da Vincin suuntaan voi ottaa näppäränä nokkeluutena, mutta vaikka musiikin rakenteet ovat kunnianhimoisia, pysyttelee Sargassus mielestäni riittävän selkeillä vesillä. Jokainen voi toki halkaista nuudelinsa salaisuuksia pohtiessa, itse vain nautin kyydistä ja post-post-räiskeestä.
Huomaan toistavani itseäni todetessani, että Sargassus ajaa aina vain äärimmäisempään suuntaan. Aiemmin pohdin mahdollista takaseinää, joka estäisi lopulta kehityksen jatkumisen, vaan ei mikään taida oikeasti pysäyttää tätä sädekimppua. Ja hyvä niin.
Mika Roth
Surunaamio: Surunaamio
Isosisko Records
Surunaamio on sanana ja nimenä mielestäni poikkeuksellisen hieno. Kyseessä on
At The Hollow -yhtyeen keulahahmon
Kalle Koon soolobändi, joka soittaa progehtavaa metallia tummin sävyin. Debyyttialbumi ilmestyi itse asiassa jo toukokuun lopulla, mutta albumi ansaitsee esiin nostonsa. Pitkäsoiton kahdeksan kappaletta kellottavat hiukan alle kolme varttia, vaan matka tuntuu positiivisella tavalla pidemmältä.
Maaliskuinen debyyttisinkku
Äänetön kevät ottaa rohkeasti kantaa luonnon puolesta ja ihmisen typeryyttä vastaan. Emme tarvitse mitään asteroidia taivaalta päättämään taivaltamme pallon pinnalla, sillä olemme täysin valmiita tekemään sen itse – yksi eläin- ja kasvilaji kerrallaan. Aikamme ’suurista johtajista’ lienee puolestaan ainakin osin kyse, kun
Erämaa maalaa kuulijalle näyn omaan rajattuun näkemykseensä vakaasti uskovan pään sisäpuolesta. Koon vokaalit luottavat useimmiten melodiseen ja puhtaaseen ilmaisuun, mikä mielestäni palvelee tarkkaan pohdittujen sanojen tarkoitusta paremmin. Nyt lauseet todella purevat ja uppoavat mielen sopukoihin.
Musiikin saralla hitaammat vaihteet ovat yleisemmin käytössä, mutta kun vauhtia potkitaan toisinaan kelkkaan, on vaikutus myös taattu.
Kuoleman kentät laukkaa halki tummien kenttiensä yllättävänkin jouhevasti ja peräti kuuden minuutin tuolle puolen jatkuva
Yksinäinen tuli on hetkittäin puristavan hengästyttävää paahtoa. Kontrastien käyttö ja sovitusten vivahteikkuus korostaa jo valmiiksi vahvojen raitojen voimaa, eikä rakenteiden monimuotoisuus sorru toisaalta negatiivisen briljeerauksen kuoppaan. Yhtye osaa monimutkaisuuden salat, ymmärtäen yksinkertaisemmankin muodon arvon tilannekohtaisesti.
Surunaamio on maailman heikon tilanteen tiedostava ja osoittava albumi, joka ei kuitenkaan jää vellomaan murheen alhoihin. Asioita voi yhä muuttaa, suunnan voi edelleen kääntää – mutta se vaatii todellisia tekoja. Surunaamio ei nouse norsunluutorniinsa, vaan seisoo keskellämme ja suree kanssamme. Hattua päästä ja syvä kumarrus tiedostavan ja avarakatseisen albumin edessä.
Mika Roth
Lukukertoja: 386
