Omakustannealbumit – Elokuu 2025
IHME JA KYLLÄ: Drömma om Plantasia
Folkahtava poprock on vahvin ydinlanka, kun ahkera IHME JA KYLLÄ julkaisee materiaalia. Viime vuoden lopulla romupihan folkrock sai vielä soida hetkittäin, kun Toinen ylösnousemus etsi rauhaansa. Nyt rokit on pistetty pitkälti pakettiin ja sähköt kytketty pois päältä, mikä tietysti jättää itse materiaalin paljaammaksi kuulijan tarkkojen korvien edessä.
Vanhasta, sähköisemmästä ja ruosteisemmasta maailmasta muistuttaa levyn puolivälissä Johanna on kuollut, mutta kiekon ainoa suora rokkailu vain korostaa muun materiaalin rauhaisaa henkeä. IHME JA KYLLÄ istahtelee nyt puistojen penkeille, näkee maailman kauneuden ja löytää oleellisen pienuudesta. Arimimun (Kotiin) on kaunista runoutta ikiaikaisen melodiakulun ja ovelasti kaikuvan äänimaiseman edessä. Sinkuksi valittu Rakkaus on miekka näkee tunteista suurimman ja jaloimman voittavan kaiken vähäisemmän tieltään. Kerran myös käpertyy pehmeimpien tunteiden viltteihin ja uskaltaa olla vilpittömän tyytyväinen maailman tapaan maata. Viini, ystävät ja rauha, enempää ei tarvita.
Paratiisi on koottu folkista, mutta toki sielläkin varjonsa on. Lauantaitanssit luo ympärilleen outoa levottomuutta taustalla vaanivien koskettimien vinkuessa ja sanojen lipsuessa yön puolelle tuntoja. Kotiin vihjailee mystisyydenkin löytyvän yhä viidoista, kun kertoja pohtii menneisyyttään – ehkä jopa uudelleensyntymäänsä, mistäs noita tarkkaan tietää… Maailma on pääosin näkyvästä muodostuva, mutta silmiltämme salattujakin asioita on yhä nurkissa, väleissä ja pimeimmissä kohdin.
Drömma om Plantasia on outo luku, mutta niinhän jokainen IHME JA KYLLÄ -julkaisu tuntuu olevan. Kansikuvan skorpioni toimii muistutuksena luonnon vaaroista, jos moisia ei nyt (ainakaan vielä) vipellä metsissämme. Folkimpi soundi suo lämpöä, josta sopii nauttia syksyn jo hiljalleen hiipiessä niskaan.
Mika Roth
Ilkka Hackman: Cross Waves
Kukaan ei ole musiikin(kaan) saralla saavuttamaton saari. Meihin vaikuttavien asioiden ulapat ovat laajat ja ristiaaltoja riittää.
Ilkka Hackman on viime vuosien ajan työstänyt Cross Waves -albumia kotistudiossaan vastaten kaikesta muusta paitsi masteroinnista. DIY-henki on taannut näin miltei täydellisen omavaraisuuden ja silti kuulen materiaalista läpi mm.
The Beatlesin,
David Byrnen ja
Kate Bushin vaikutteita. Kyseinen kolmen B:n ryhmä on tietysti iso kovin monin tavoin, vaan kuinka se varjostaa Hackmanin tekemisiä?
Eipä juuri mitenkään, sanoisin. Hackman on koonnut toimivista pop-aineksista melko tarkkaan kolmen vartin mittaisen kokonaisuuden, joka käsittelee elämää ja siihen liittyviä aikamme ilmiöitä. Ajat ovat monen mielestä synkät, mutta valotonta murhetta ja lohdutonta surua Cross Wavesilta ei löydy. Positiivisuuteen työnsä perustava Hackman luo musiikkia sydämestä. Melodisuus, pehmeys sekä harmonisuus ovat albumin tärkeimpiä voimavaroja, miltei progehtavaksi äityvän kerrosrakentelun kieliessä viehtymyksestä myös klassisen musiikin suuntaan. Cross Waves on silti ensisijaisesti pop-levy, jota barokkipop toisinaan rikastaa.
Melankolinen
Sparking lie sinisin hetki, mutta tuokin sielun tutkielma sulkeutuu lohdullisesti.
Covid-19 on suorastaan hilpeä veto, joka näkee pandemian jo osana historiaa ja kielisoittimet kirjaimellisesti helkkyvät elämää.
In the Artificial Light käsittelee myös hitaasti soudellen vaikeaa suhdettamme luontoon, mutta ilmastonmuutoskaan ei saa Hackmania luopumaan toivosta. Fab fourin askelissa kulkeva
Blue More Blue taiteilee melankolia kainalossaan, vaikka hilpeä kabaree kasvaa takaa kuin itsestään puolipsykedeeliseksi kukkatapetiksi. Ukrainan sota nousee esiin massiivisella
Broken Bridges -raidalla, unenomaisen ja miltei särkyvän hetken soidessa tragedian symbolina.
Hackman kulkee suurten jäljissä, mutta omin askelin ja eväin. Cross Waves näkee ympärillään vajavaisen ja rikkinäisen maailman, antaen lohdun, toivon ja uskon parempaan kuulua myös. Kaunista melankoliaa.
Mika Roth
Jussi Kaihosalo: Menevää melankoliaa
Folkpoprockia soittava
Jussi Kaihosalo otti alkuvuodesta rakentavasti kantaa
Piru taivaspaikan sai / Tää on sotaa -tuplasinkulla. Hieman myöhemmin julkaistiin Menevää melankoliaa -albumi, mutta Desibeli.netille sitä tarjottiin vasta heinäkuun helteillä. Albumilla on jo siis ikää, mutta ansiokkaat
Jii Kaihosalo -nimen alla ilmestyneet pienjulkaisut ja uudempi sinkku riittivät vakuuttamaan.
Kaihosalo pyrkii kertomaan hyvinkin erilaisista asioista ja aiheista, mikä tekee levylle kuin levylle hyvää. Varjoista ja vaaroista herra ei tunnu pääsevän irti. Ja miksi toisaalta pitäisikään päästä, sillä maailmassa on kovin moni asia näinä päivinä entistäkin heikommin mallillaan. Tietysti myös kuulija saa päätellä, mistä uhkaava
Aavetalo lopulta kertoo ja miten
Rautalintuja tulisi tarkastella. Rauniot ovat melko suora vihje, vaan asioita ei kuitenkaan piirretä loppuun asti. Varjojen valta on suuri, mutta silti levy kokonaisuutena on mielestäni yllättävänkin kohottava, reipas ja eteenpäin suuntautuva. Soitto on terävää, sovitukset eivät laahaa ja yli puolet biiseistä mahtuu alle kolmeen ja puoleen minuuttiin.
Kaihosalo on armoitettu biisintekijä, jolle melodiat avaavat monilta muilta näkymättömiin jääviä linjoja.
Velhonaisen salli elää leikittelee aineksillaan ja
Polta mut luo myös jänniä alkemistisia yhdisteitä. Palat ovat listattuina tuttuja, mutta saranat ja liitokset yllättävät kekseliäisyydellään. Hämmentävin hetki on silti uuden aallon rokkirekeen nouseva
Musta aurinko, jonka näennäinen hilpeys on silkka surun päälle maalattu maski. Tuo sama sisäinen ristiveto ja loputtomat sielun konfliktit leimaavat tavallaan koko levyn lyriikoita, mutta nyt – kuten alussa mainitulla Tää on sotaa -raidalla – isku tulee suoraan edestä.
Menevää melankoliaa on otsikkona niin osuva, etten voi kuin hymistä hyväksyvästi mukana. Tämä on todella menevää folkpoprockia, jossa jalka nousee, mutta suru ei päästä takin liepeistä irti niin millään. Toimii silti, tai ehkäpä juuri sen ansiosta.
Mika Roth
Lauri Lantela: Illuusio
Lauri Lantelan albumi oli kuuleman mukaan ollut jo pidempään työn alla, kun tuottaja tuli ja asetti projektille tavoitepäivämäärän. Valmista tuli ja onneksi näin, sillä Illuusio on julkaisunsa ja huomionsa ansainnut teos elämän ihmeellisyydestä sekä monimuotoisuudesta. Rovaniemeläinen laulaja/lauluntekijä luo musiikkia, jossa folk, elokuvamaisen lavea popsoundi, sekä jopa sinfonisia piirteitä saava maalailu voi päätyä samaan tilaan kitarapoprockin kanssa.
Illuusio on sanana kiehtovan monitulkintainen ja tällä levyllä monet asiat näyttäytyvät eri tavoin eri aikoina ja eri tilanteissa. Lantela käsittelee teksteissään elämän kipeitäkin asioita herkin käsin ja pohtivin sanoin. Loppuja ja umpikujia vältellään, vaikka niitä käsitelläänkin eri tavoin. Vanhin sinkkubiisi
Surulla on siivet soi kuulaana, kesä väistyy tekstissä pimeyden tieltä, surun näyttäytyessä jatkuvuutta korostavana tekijänä. Surusta ammennetaan voimaa ja uskoa seuraavaan kesään, joka on yhtä väistämätön kuin väliin mahtuva talvi. Lantela ei ainoastaan laula sanoja, vaan todella tuo ne eteen, tarkasteltaviksi, opittaviksi, ymmärrettäviksi. Niin ikään sinkuksi jo aiemmin nostettu
Uuteen rantaan hyytää myös sanoillaan, jättäen lauseet kuin ilmaan leijumaan päätöksiään odottamaan.
Albumin keskellä soiva
Keijukainen nousee tavallaan yhdeksi kohokohdaksi, kun
Hanna Marsh esittää duettona Lantelan kanssa viehättävän popsinfonian. Keskiössä on vähäeleinen melodia, kaksi laulajaa nostavat sanoja ylemmäs, mutta todellista magiikkaa edustavat ympärillä aikansa pyörivät jouset, sekä niiden takaa esiin astuvat puhaltimet. Sinfoniaorkesterit pystyvät harvoin tuomaan näin paljoa mukaan, mistä syvä kumarrus tuotannon puolelle ja sovituksia sorvanneille.
Lantelan esikoinen on eri tyylien summa.
Saavuttamaton ja
Postikortissa vain suudelma soivat poprockin jykevällä voimalla, menettämättä kuitenkaan persoonallisuuttaan.
Tää on rakkautta uskaltaa olla nimensä mittainen tuokio, joten Illuusio kasvaa albumina kuin varkain melkoiseksi esikoiseksi.
Mika Roth
Liskoaivot: Terävää tarjolla
Alussa kuullaan etäistä hälinää ja lasista kilinää liukuhihnalta, pian kuulutetaan:
”pullonpalautustiskillä tarvitaan henkilökuntaa”, minkä jälkeen metallinen pommitus alkaa armottomana hyökynä.
Liskoaivot on valinnut levylleen uniikin ja kiistatta toimivan alun. Vuosi sitten
Liskoaivot EP löi tiskiin kolme voittavaa biisiä ja bändi tuntuu olevan tyytyväinen tulokseen, sillä EP:n kipaleet kuullaan samaisessa järjestyksessä heti blast beattia tarjoavan
Napista käyntiin -avausräjähdyksen vanavedessä.
Myös kaksi viime vuoden sinkkua on mahdutettu mukaan, ja miksi ei toisaalta olisi. Funkkaavin askelkuvioin varustettu
Kokemusasiantuntija pistää loungen tapetit uusiksi ja rikastaa osaltaan kokonaisuutta. Ankkuriksi sijoitettu
Älä tule länkyttämään thrash’n’rollaa karmit kaulassa, jättäen syvät jäljet ja puhdistuneen mielen. Liskoaivot on sujut itsensä kanssa ja ymmärtää nauraa kaikelle, myös itselleen. Orkesteri meuhkaa ja mellastaa, ottaa väliin pari tahtia jostain aivan muualta, eikä silti kompastu jalkoihinsa. Näppärästä nokkeluudesta nyt puhumattakaan, vaikka sanoja saadaan mahtumaan runsaasti raidoille.
Liskoaivot on punkkia, rokkia, metallia ja paljon muutakin.
Mobilepay-kolehti uppoaa painoluokkien syvään päätyyn, kun taas
Eronnut käytettyjen autojen myyjä junttaa suomenkielistä asennepaahtoa kotimaisten jättien jäljissä. Linjat tuntuvat toisiinsa nähden kaukaisilta, mutta silti monet asiat yhdistävät kaikkea kuultua, etenkin kun kokonaisuudelle malttaa antaa riittävästi aikaa. Ehken täysin ymmärtänyt
Osaakko uida -vedon pointteja, eikä raivotautinen
Vamos a la playa tunnu edelleenkään jahtaavan kuin omaa häntäänsä. Vaikutun silti ryhmän tavasta puskea härkäpäisesti päin kaikkea.
Terävää tarjolla pusuttelee mojovia iskuja kylkiin ja asfalttia naamaan, mutta mukana on juuri sen verran melodiaa ja sovituksellisia äkkisyviä kohtia, ettei touhu taannu näkemyksettömäksi lanaukseksi. Ero on ehkä pieni, mutta se on olemassa ja Liskoaivot tietää millä puolen viivaa kannattaa piikata pintaa rikki.
Mika Roth
Piritta Lumous: Pakanagospel
Mainio rokkibändi
Manzana on tauolla, mutta kun yksi rauta jäähtyy päästään takomaan muita. Yhtyeen vokalisti
Piritta Lumous on kirjoittanut nipun kappaleita, jotka hän esittää suomeksi. Askel on melkoinen, sillä tähän mennessä englanti on palvellut tuntojen tulkkina. Eikä siinä vielä kaikki, sillä taakse on jäänyt myös raskain rock ja rypistely. Saatekirjeen otsikkona seisoo
Ei ihan tavallinen indie rock-levy, mikä on monitulkintainen heitto.
Lumous on siis säveltänyt ja sanoittanut kaiken, ja nimenomaan sanoitusten saralla artisti on rohkealla päällä. Pakanagospel on konseptilevy, joka rakentuu yhdeksästä naiselle kirjoitetusta tarinasta. On täysin tulkinnanvaraista, kuuleeko yhdeksän eri naisen kohtaloista, vai yhdistyvätkö jotkin luvut toisiinsa, mutta idea on joka tapauksessa tarinallisen mosaiikin muodostuminen. Hahmoilla on elämässään ollut haasteita ja vaikeuksia, mutta myös onnellisempia vaiheita – tai ainakin vähemmän kurjia. Kirjallisuudenopettajana ja kirjailijanakin kunnostautunut Lumous kieltämättä hallitsee sanojen käytön ja niillä eri tavoin vaikuttamisen.
Mun nimi on vaimo on katkeruuden kirpeydestä heijastuspintansa saava syöksy poprockin soidessa kuin viimeistä päivää. Ja kenties hälytysvalojen kadotessa kyse onkin lopusta. Särkymispisteen lähellä on myös olemassaoloaan kivuliaasti hahmotteleva
Olemassa vain -balladi, jonka suolaisissa pisaroissa ja tarkoin osutetuissa nuoteissa kaikki osuu kohdilleen. Retrompaa bluesrokkisoundia sinfonisesti silittelevä
Kaunis Anniina soittaa on teatraalinen kohtaus, joka on kuin luotu näyttämölle. Funkkaavaa soundia sovitteleva
Kanan lento nappaa tuoppiinsa pari kolikkoa
Juicelta, mutta tekee sen tyylillä ja kun
Paha kissa, hullu koira sulkee toisessa päässä albumin, on todettava kokonaisuuden toimivan.
Lumous osaa riuhtoa kuulijaa sopivasti eri paikkoihin. Hän uskaltaa toisaalta myös jättää sanoille riittävän usein tilaa ympärilleen, mikä on vaikeaa monelle kirjoittajalle. Jos yhä emmit tarttua levyyn, niin kuuntelepa vaikka dekkarimaisen svengaava
Mustapukuinen mies ja jatka siitä rohkeasti eteenpäin.
Mika Roth
Rollin Bee: First Sting
Kitararockin perusasioihin lujasti uskova
Rollin Bee on reilu vuosikymmen sitten Leppävirralla perustettu ryhmä. Yhtyeen debyyttisinkku
Sweet Sweet Sound of Rock’n’roll ilmestyi kesän alussa ja otsikollaan jo olennaisen välittävä numero saa myös avata bändin debyyttialbumin. Eikä panoksia säästellä moderniin tapaan, vaan
Otis Reddingin jo ties kuinka monta kertaa versioitu
Hard to Handle ammutaan seuraavana ässänä maisemaan.
Ei siis mitään kovinkaan uutta rock’n’rollin taivaan alla, mutta Rollin Been eduksi on laskettava parikin asiaa. Ensinnäkin covereita löytyy levyltä vain kaksi ja Reddingin loistavan versioinnin lisäksi myöskään
Dancing in the Street ei karkaa mitenkään lapasesta. Toiseksi esiin on nostettava soundillinen ja tyylillinen rohkeus, joka toisinaan muistuttaa uhkarohkeutta. Rockin historiaa on pengottu innolla ja retroja soundeja kaivetaan esiin instrumenteista.
Shoot the Monkeyn juurevat koskettimet kantavat komeasti,
Bad Angel laahaa siipeään maassa kohtalokkaasti ja sinkuksikin poimittu
Sunrise Again astelee kohti 70-luvun auringonnousua luja usko jäsenissään.
Kitararockin saralla paljon on jo tehty aiempien vuosikymmenten aikana, eikä tutuilta kohdilta tietenkään vältytä, mutta perinteetkin voi kääntää edukseen. Boogaavasti jytäraiteitaan kulkeva
Hey That Night puksuttaa eteenpäin luotetun hepan tavoin, kun taas
Hole In The Pocket ottaa yllättäen 70-luvun lopun uuden aallon ja taikoo itselleen piristävän erilaisen ympäristön.
Hangover kiertää vaarallisen läheltä jopa bändin omia jälkiä, mutta hyvällä groovella saa paljon anteeksi, eikä räväköistä koskettimista ole tässäkään tapauksessa varsinaisesti haittaa.
First Sting on siitä jännä kiekko, ettei se välttämättä vaikuta vielä kummoisesti yhden pistoksen jälkeen. Vaan jos altistut musiikille enemmän, lähtevät tarttumapinnat kasvamaan ja tehot nousemaan kummasti. Julkaisun tekninen taso ei päätä huimaa, mutta paljon paikataan lujalla uskolla omaan tekemiseen.
Mika Roth
Tres Pistoleros e Donã Kay: On Another Level
Tres Pistoleros e Donã Kay on kokeneista soittajista kasattu turkulainen bluesrock-yhtye, jonka debyyttialbumi ilmestyi kesän alussa. Monesti bluesrockin saralla luotetaan ainakin jonkin verran tuttuihin lainabiiseihin, mutta moinen toiminta ei kuulu turkulaisten pirtaan. Kaikki yhdeksän biisiä ovat omaa tuotantoa ja kitaristi/taustavokalisti
Sami Tammioja on kuullun perusteella sisäistänyt kaikin puolin genren juonet sekä jipot.
Aiemmin tuplasinkkuna julkaistu
Setup For Disaster /
Jaded Like Me kuullaan jo alkurähinöissä ja etenkin jälkimmäisellä numerolla yhtye viihtyy nopeamman kitararockin ohituskaistalla. Rockin voima kumpuaa monesti riittävän suorista ja yksinkertaisista ratkaisuista, jotka eivät kuitenkaan soundaa liian suorilta. Alle kolmeen minuuttiin mahdutetussa tuokiossa on toisaalta kiilaamisen vaara, mutta yhtye selviytyy testistä liehuvin lipuin.
These Forever Changes pyöräyttää klassista soundia toiselle puolelle, mutta räyhäkkään hard rockin kanssa rypistelykin luonnistuu, kun mukana on sopivaa ristivetoa.
Kiire on toisinaan hyve, mutta avausraita
Blues Is The Mother ottaa rauhallisemmin ja antaa shufflen keinua aikansa. Videobiisiksikin aiemmin nostettu
Whiskey Woman testaa rohkeammin spektrin hitaampaa päätä, mutta lähes neljän ja puolen minuutin mitta ei uuvuta maalailevampaa raitaa. Tammiojan taustalaulu osuu kohdilleen, mutta pääasiallinen vokalisti
Katri ”Doña Key” Heinonen on tuokion todellinen tähti. Näin perinteinen muoto kaipaa voimallista tulkitsijaa ja sellainen bändin keulille on myös saatu, eikä Heinosen tarvitse turvautua huutoon, kun voima kumpuaa syvemmältä, sielukkaammin.
Tiukasti ja tarkasti genren oleellisia laatikoita ruksaava pitkäsoitto on erittäin perinteinen sekä linjakas, mikä on hyve tiettyyn pisteeseen asti. Ankkurina kolahtava
Murder Ballad Blues suorastaan loikkaa esiin joukosta ja mielestäni levy olisi hyötynyt parista muustakin rohkeammasta irtiotosta, mutta paljon muuta rutistavaa kiekosta ei sitten löydykään.
Mika Roth
Lukukertoja: 232
