Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Lokakuu 2025

16.10.2025

Atomisti: Fight Flight Freeze

Taistele tai pakene julistettiin kohtalokkaasti Atomistin alkuvuodesta ilmestyneen soolodebyyttialbumin otsikossa. Syntikkapop soi kovin kansainvälisellä soundilla, eivätkä traagisia visioita maalailleet tekstit nähneet tulevaisuutta kovinkaan ruusuisessa valossa. Albumin kuvaamaa aikojen lopun maailmaa saattoi kutsua jopa dystopiaksi.

Fight Flight Freeze on saman albumin englanninkielinen versio, eli varsinaisesti mitään uutta ei ole luotu, eikä tekstien isoa tarinaa ole lähdetty tohtoroimaan muuksi. Perustat ovat siis samat, mutta maailma kellahtaa kovin erilaiseksi maailmankielen ansiosta. Ensinnäkin menevä ja melodioista kelpo koukkuja itselleen teroittava Atomisti saavuttaa nyt potentiaalisesti huomattavasti suuremman yleisön, minkä lisäksi lopputulemaa on helpompi verrata arvattaviin esikuviin. Atomisti, eli Confusion Field -yhtyeestä tuttu Tomi Kankainen, kun ei ihmeemmin peittele rakkauttaan kasarin suuria synapoppareita kohtaan.

When the World Turned Black soi Duran Duranin hengessä ja maailmanlopun uutiset tippuvat kuin tetris-palikat ruudulla. Palat loksahtelevat kohdilleen herkemmin tarttuvassa Hologram Heartbeatissa, jonka yhteys The Human Leaguen suuntaan on nyt kiistattomampi. Keveys ja massa ovat haastavia tanssipareja, mutta täsmälleen oikeilla synapopresepteillä saavutetaan ihmeitä. Like A Satellite tuikkii peilipallona tarkoitusta heijastuksista etsien ja iso DD ei nytkään ole kaukana.

Finaali nousee edelleen kiihkeydessään esiin, kun City of Ruins sulkee albumin. Lopussa on loppu ja kasaristi se on jopa kolkolla tavallaan kaunis. Tiesihän jokainen kultaisella 80-luvulla maailman päättyvän isoon kolmoseen. Panoksia kohotetaan reilusti ja soundivallit nousevat uusiin huippulukemiin, aivan kuin haastaen synkän tulevaisuuden. Fight Flight Freeze kiteyttää kolmeen sanaan enemmän mahdollisuuksia, joten jatko-osaakin on helpompi työstää.

Mika Roth

Featherfoot: Featherfoot

Featherfoot sai alkunsa jo vuonna 2011, mutta bändi otti lähes vuosikymmenen happea, kunnes pandemian aikoihin trio palasi vanhan materiaalin pariin. Eikä aika ole tylsistänyt kipaleita, sillä niiden tyyli on melko suoraan 60-luvun lopun ja 70-luvun alun progerockryhmiä muistuttavaa. Debyyttialbumia rikastaa myös selvä folk-vivahde, vaikka sähköiset instrumentit keskiössä ovatkin.

Ryhmän itsensä mukaan nimetty esikoinen on viiden virkistävän erilaisen kappaleen joukko, jonka tunnelmalliseksi ytimeksi kasvavat pitkät instrumentaaliosuudet. Eikä bändillä ole kiire mihinkään, joten levyn lyhinkin numero alittaa kuuden minuutin rajan vain vaivoin. Tuo ainoa poikkeus on ankkuriksi sysätty sinkkuraita Flood, jonka polveilevasta kulusta löytyy rajapintaa kitarapoprockin suuntaan, ja rokimpi vaihde osuu myös napakasti kohdilleen. Jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy lisäksi ykkössinkku Amplified Flowers, eli sinkut edellä levyä ei ole lähdetty kasaamaan. Amplified Flowersin viipyilevä melodisuus ottaa aikansa, peräti lähemmäs yhdeksän minuuttia, mutta matka on ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Albumin avaava Powder Room on ovelasti kerrostettu progerock-kaunokki, jolla menevä bassolinja ja päälle laskostuvat kitara- ja rytmikerrokset luovat rikkaan kolmiulotteisen äänimaiseman. Bändi on ’vain’ viisihenkinen, mutta soundaa kuninkaallisen lavealta. Sonic Silkin eksoottisemmat kielisoittimet tuovat Lähi-Idän lähemmäs ja syventävät entisestään kirjoa, sortumatta kuitenkaan halpaan ostari-etnoon tai muoviseen Kauko-Itä soundiin. Mausteet pysyvät mausteina kuten kuuluukin. Biisiviisikon täydentävä Dissension kirvoitti ensimmäisenä albumilta huomioita, mutta on sittemmin jäänyt syystä tai toisesta viidenneksi pyöräksi. Ihan ok progerock kaartelua melodisemmin, joten ehkä biisijärjestys ei vain suosi sitä.

Featherfoot otti aikansa syntyä, mutta lämmin soundi ja ilahduttavan monipuolinen tyylikirjo oikeuttavat bändille paikan genren tuoreesta eturivistä. Vahva debyyttialbumi, jonka perustalle kelpaa rakentaa tulevaa.

Mika Roth

JUNTTU: Simple Songs to Give Away, Vol.1

JUNTTU on lähes 40 vuoden mittaisen taiteilijauran tehnyt laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, mutta niin vain Simple Songs to Give Away, Vol.1 on herran debyyttisooloalbumi. Folkahtavan ja äärimmilleen karsitun countryn ytimeen porautuvat raidat rakentuvat akustisista palasista, joissa keskiössä ovat usein vain mies & kitara.

Saatesanojen mukaan osalla kappaleista on juuria yli kolmen vuosikymmenen päähän ja albumia on kasattu vuodesta 2022. Hiontaa ja työstöä on tehty uupumattomasti, mutta materiaalin tuore välittömyys on säilynyt. Normista poiketen biisit on äänitetty yhdellä kertaa, eli laulu ja soittimet samalla, eikä mitään raitakerrosteluja myöhemmin. Muoto on näin tietysti avoin ja altis virheille, mutta plussana fiilis on huippuluokkaa. JUNTTU on todella läsnä kappaleissaan, joissa kuullaan laulun kera lähinnä akustista kitaraa, sekä harvemmin pedal steel -kitaraa, pianoa, ukulelea, sekä erikoisempaa Kanarian timple -kitaraa.

Vähemmän on enemmän ja JUNTTU osaa tiivistää tuokiot, ja kahdeksasta raidasta sukeutuu napakka kokemus. Vain kahdesti ylittyy neljän minuutin raja, eikä ainoana alle kolmen minuutin puristuva Hello Spring jää kaipaamaan mitään lisää. Kaikki oleellinen osataan hahmotella harkituilla lauseilla ja nuoteilla kun Drive antaa Pia Karhun taustalaulun tulla hieman enemmän eteen. Melankoliaa tihkuva Shoot Me Down tietää rakkauden olevan koetuksella, mutta isot tunteet vaativat joskus isoja – ja kovia – tekoja. Seahorse Lullaby osaa tahollaan sulkea hetken maagisuuden pieneen sadunkaltaiseen ihmeeseen, kun taas See Me ojentaa oliivinoksaa ihmisistä rakkaimmalle.

Simple Songs to Give Away, Vol.1 on nimenä tarpeettoman vähättelevä, sillä nämä simppelit laulut ovat lähellä sydäntä pidettäviä aarteita. Vol.1 nimen perässä viittaa soolomatkan vasta alkaneen, ja toivon todella tästä pitkää ja runsasta sarjaa. Pinnat vielä tyylikkäistä englanninkielisistä vokaaleista, jotka suoruudellaan ja aitoudellaan viimeistelevät jo valmiiksi vahvan kokonaisuuden.

Mika Roth

MID: Electric, Loud & Real

Räjähdysherkkää garagerockia soittava MID esittäytyi Desibeli.netin sivuilla reilu kaksi vuotta sitten, kun tällä esikoisalbumillakin kuultava Rain Walks With Me -sinkku kajahti maisemaan. Myös kaksi muuta ilmestynyttä sinkkua ovat mahtuneet nippuun, kun kymmenen raidan ja reilun 33 minuutin mittainen Electric, Loud & Real -pitkäsoitto kasattiin. Ja kyllä: otsikko on mitä osuvin. Tämä on sähköistä, äänekästä ja erittäin todellista kitararockia.

Sinkkujen remasteroidut muodot ja aiemmin julkaisemattomat kipaleet ovat yhdessä kuin silkoista pikataipaleista koottu vauhtikisa, jossa riffi on kuningas ja melodiat väkeviä kiharakurveja. Ainoastaan Today ylittää neljän minuutin rajan, eikä vinhassa kyydissä jää toisaalta kaipaamaan mitään sen kummempia lisäkrumelunkeja ja pinaakkeleita rallien kylkiin. Vain kaksiminuuttinen Plant a Tree on hieman yllättäen kiekon rauhallisempi keskikohta, jonka rauhallisuus on tosin suhteellista. Supermenevän Make Believe sinkun vanaveteen tosin kaivattiinkin hengähdystaukoa, ennen kuin tuorein sinkku Glass & Lines tipauttaa ison kitarakuvionsa niskaan. Eeppisempi peli luonnistuu myös, eikä garagen alkuvoimaisesta raakuudesta tarvitse silti tinkiä tippaakaan.

Näinä päivinä albumeiden alut ovat korostetun merkittäviä ja em. Rain Walks With Me -raidan edessä kiekon avaa Lights Out. Biisikaksikon huima myllytysvoima pitää huolen siitä, että satunnainen kuulija tietää taatusti, mistä ryhmän veivauksessa on kyse. Eikä tallaa survota välittömästi täydellä voimalla lautaan, vaan menevän Lights Outin sisällä sykkivä melodiasydän saa tilansa ja aikansa. Melodisista aarteista valokeilaan noston ansaitsee myös ankkuriraita Endless, joka jää kerrasta soimaan päähän ja kestää kulutusta.

MID avaa albumipelin näyttävästi. Kitararock on tiukkaa, mutta kova puristus ei nitistä siivuja. Melodiat ja alkuun vähäisiltä vaikuttavat sivustat rakentavat levylle myös arvokasta syvyyttä, joten peukkua ylös.

Mika Roth

Miikka Mäkitalo: Becoming by descending

Mielestäni instrumentaalimusiikin merkittävin voima ja etu on sen rajattomuudessa, joka todella antaa vallan kuulijalle. Tai ehkä valta on väärä sana ja sen tilalle voi asettaa mitä haluaa. Kuuntelin pitkään Miikka Mäkitalon debyyttialbumia tietämättä mitään sen taustoista, tarkoituksista ja teemoista. Rakensin päässäni kappaleille ihan omat tarinan teemat, maailmat ja paikat, kuten suosittelen jokaisen tekevän tahollaan.

Becoming by descending -albumilla kuullaan kahdelle huovitetulle pystypianolle ja kuudelle jouselle sävellettyjä musiikkiraitoja kymmenen. Painopiste kiireettömästi kulkevissa sävellyksissä on rauhaisissa tunnelmissa, pitkiksi venytetyissä tuokioissa, jotka eivät tarvitse usein moniakaan nuotteja. Kahdella pianolla soitetut Leap ja Ticking vievät minimalismin äärimmilleen, eivätkä hetket muuta tarvitsekaan. Muilla raidoilla pianojen taakse luodaan usein seitinohuita rakenteita viulujen, alttoviulujen, sellon ja kontrabasson avulla, mutta idea on vähyydessä, keveydessä, lähes läpikuultavissa osuuksissa.

Wait soi hetken runsaan hauraana. Huomaan kuulijana samaan nojautuvani eteenpäin ja uppoutuvani entistäkin syvemmälle nuottien syliin. Miltei välisoittomainen We’ll see again on napakassa ja reippaassa muodossaan yllättävä käänne, jonka suurempi tarkoitus lienee johtaa kuulija Nearer my God to Thee -raidan äärelle. Viiteen ja puoleen minuuttiin kasvava teos on keskeinen osa albumin jälkimmäistä puolta, kun draamaa luodaan astetta rohkeammin vedoin ja syvemmin sävelin. Levyn kiintopisteitä pohtiessa alkupuolen pienemmin rakennettu We are one nousee myös esiin herkkyytensä ja ilmavuutensa ansiosta.

Becoming by descending on elon hiljaisempiin hetkiin luotua instrumentaalimusiikkia, jonka muoto rikkoutuu – tai täydentyy – vasta In the end -ankkurin sanattoman vokalisoinnin kautta. Lopussa on kaunis alku ja alussa kuulijan ottaa vastaan viehättävä Solstice, kuin kaiken ikuista kiertokulkua korostaen.

Mika Roth

Sata kaskelottia: Kaaos, toivo ja todellisuus

Raa'asti soivaa ja samaan aikaan rokkaavasti rullaavaa metallia luova Sata kaskelottia ehti kypsytellä kolmatta pitkäsoittoaan poikkeuksellisen pitkään. Siinä missä yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyytti ja sitä seurannut Sydän on vuori ehtivät 10-luvulla ulos, ilmestyi 10-luvun lopulta asti työstetty kolmas albumi vasta elokuun jälkimmäisellä puoliskolla. Samalla rytmiryhmä on mennyt uusiksi, eikä kaikki muutenkaan ole kuten ennen.

Energia ja voima ovat isosti kuvassa, vaikka maisema on monipuolistunut sekä syventynyt. Ensimmäiseksi sinkuksi valittu Mannerlaatat liikkuvat on kaiken melskauksensa keskellä toisinaan melodinen, jopa kaunis, eikä yhtye emmi pistää osaa toiseen kiinni sovitusten avulla. Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku, Solaasi, menee tuolla saralla kenties pisimmälle. Miltei seitsemän minuuttia on kova mitta, etenkin kun progerockahtavia paloja, punkahtavaa rockmetallia ja melodioita tuntuu saapuvan biisin tunnelmallisiin risteyksiin eri suunnista. Aika on levyn liittolainen, sillä ajalla ainekset lähtevät asettumaan ja biisilistaa on työstetty kokonaisuus mielessä.

Avauksena soiva Alkumyrksy on bändin mittakaavassa suoran lyhyt veto, jolla suomenkielinen rockmetalli puristaa lujaa, vaan ei liikaa. Kitarat sekoittuvat vokaaleihin ja isoa vaihdetta suosiva rytmiryhmä pitää kireät pinnat ojennuksessa. B-puolen jättien keskellä Kilpajuoksija ravaa maaliin alle neljässä minuutissa, jäsentäen jälkimmäistä puoliskoa. A-puolen alkurynnäköissä Sukella pohjaan hakkaa terävällä ryskeellään levylle ilmaa, punkahtavan paineen purkautuessa ja avatessa maisemaa vanavedessä soiville jättiläisille, joita jo edellisessä kappaleessa ylistin.

Sata kaskelottia operoi monella rajalla, työntäen ilmaisuaan lähemmäs erilaisia jyrkänteitä sekä putouksia. Eeppisyyden ja brutaalin voiman purskahdukset seuraavat toisiaan, laidat karkaavat aina vain kauemmas – ja silti kaikkea sitoo yhteen jokin kumma voima. Kaaos, toivo ja todellisuus on nimensä veroinen albumi.

Mika Roth

Son Iris: Son Iris I

Sam Weckmanin ja Mikko Kaakkuriniemen muodostama Son Iris esittää omien sanojensa mukaan värikästä ja intensiivistä vaihtoehtorockia. Duon simppelisti nimetty debyyttialbumi on kiistatta kitararockia, mutta etenkin postpunkin ja ysärin surinakitararockin vaikutteet nousevat selkeinä keskuselementteinä pintaan.

Weckman on multi-instrumentalisti, säveltäjä ja tuottaja, kun taas Kaakkuriniemi on soittanut rumpuja erittäin kovissa kotimaissa rock-comboissa. Hartioita siis riittää, eikä lopputulos ole suinkaan ponneton, vaan ilmassa on väkevää kunnianhimoa ja terävää näkemystä. Yhtye julkaisi tammikuun 2023 ja marraskuun 2024 välillä kahdeksan sinkkua, jotka ovat kaikki myös mukana esikoisalbumilla. Levy on siis monella tapaa summaus matkasta tähän asti, eikä tuo matka ole suinkaan vain yhtä ja samaa vääntöä.

Ankkuriksi päätynyt esikoissinkku The River virtaa tummissa vesissä rauhallisesti, kun taas päälle seitsemän minuutin alalle levittäytyvä All is Blur käpertyy hypnoottisine bassolinjoineen kaiun keskelle. Periaatteessa sama idea ja täysin eri lopputulos. Reippaasti kulkeva Slow Shutter Burn muistuttaa nuoren The Curen hahmosta, eikä alkurähinöissä soiva Marianakaan kaukana brittien mailta pysy. 90- ja 70-luku sekoittuvat modernien ainesten kera, mikä luo levylle kiihkeän levottoman tunteen. Kaakkuriniemen taituruus rummuissa on hämmentävän upeaa, mutta herran soitto sulautuu niin hyvin rakenteisiin, ettei asiaa tule monesti edes huomioitua. Kokonaisuus edellä ja tyylikkyys korostettuna.

Son Iris I on kunnianhimossaan lievästi hullunrohkealta siirrolta vaikuttava ihmeellisyys, joka pitää vain ottaa sellaisena kuin se on. Kaikkine tasoineen, ulottuvuuksineen, viittauksineen ja portteineen. Kymmenen raidan mittainen levy rakentaakin oman todellisuutensa, soundimaailmansa ja kitararockin tumman labyrintin, jonka käytäville suorastaan haluaa kadota. Eikä kaikista varjoistakaan aina tiedä, sillä esimerkiksi Vox Angelican soidessa saattaa lattia muuttua mustavalkoiseksi kalanruotokuvioksi.

Mika Roth

VON KONOW: Someday

VON KONOW on samaan aikaan tuore ja iäkäs yhtye. Materiaalin pitkälti kirjoittavan Marko von Konowin ympärille rakentunut ryhmä on löytänyt kuudennella albumilla jo soundinsa, jonka alkupalikat koottiin kahdeksan vuoden takaisella Lieder-esikoisella. Ajat muuttuvat, ja eivät niinkään, kun 80-luvun synapop, uuden vuosituhannen modernius ja ripaus miltei sadan vuoden takaisesta romanttisesta liikkeestä sekoittuvat. Elämä on näytös, jopa jokapäiväinen arki, tuntuu Someday julistavan hymyillen ja rakkaus silmissään.

Kolme sinkkua kuullaan vasta albumin keskivaiheilla ja jälkimmäisellä puoliskolla, mutta osaavat indiekonkarit iskeä vahvasti heti alussakin. Supermarket on paikkana modernin ihmisyyden oiva vertauskuva ja kappaleena tarttuva poprokkis. Pulp on mahdollisesti kuultu, mutta idea on ymmärretty, jalostettu ja nostettu uudelle tasolle. Sinkkurintaman ulkopuolelta syöksyy keskiöön Tumbleweed, kuin bändin poptaivaan ikioma 3I/ATLAS, sisältäen tuttujen ainesten uusia yhdisteitä. Rokimpikin ote pelaa ja levy saa näin merkittävän osasen palapeliinsä.

Sinkuista Weekend on raskassoutuinen ja melankolinen, kun taas Raindrops karkaa portista radalle sydän innokkaana ja silmät tuikkivina. Muutos syntyy pienistä lisistä, dramaattisten jousten ja isojen rytmien kumusta, jotka palvelevat biisin maaleja. Kitarapopista somaa tuiketta löytävä Radio Silence rakentaa teatraalista taustaa arjen sähköisistä tilanteista, joissa hiljaisuudet ja niiden aiheuttajat tuntuvat löytyvän liki sydäntä. Sanat ovat siunaus – ja kirous, sillä ihmisellä on vain nyt mahdollisuuksineen, kaiken muun ollessa olettamusta.

VON KONOWin persoonallinen kitarapoprock on muuntunut ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa pienin ja perustelluin askelin. Raven Daysin myötä käynnistynyt elektronisten elementtien riisuminen on saavuttanut maalinsa uuden albumin rikkaan orgaanisissa äänimaisemissa, kuusihenkisen bändin soundatessa vain ja ainoastaan itseltään.

Mika Roth

Lukukertoja: 222