Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Helmikuu 2024

19.02.2024


Bryn Jones´Brew: Jump Start Bryn Jones´Brew: Jump Start

Bryn Jones´Brew on Briteistä jo 90-luvun lopulla Suomeen kotiutuneen Bryn Jonesin sooloprojekti. Komean äänen omaavalla herralla on historiaa mm. Zookin ja isompiin kuvioihin murtautuneen Los Bastardos Finlandesesin riveissä, joten hartiat eivät lopu kesken. Eikä pyörää ole lähdetty keksimään uudestaan, vaan Jonesin kynäilemät biisit kulkevat klassisen ja raskaamman kitararockin teitä pitkin.

Konkariksi laskettava Jones on kerännyt ympärilleen melkoisen bändin, jonka rytmiryhmä ansaitsee isot kädet muustakin kuin nimistään. Kannuttaja Miko Sirén ja basisti Jukka Jylli ovat mestaruussarjan tekijöitä, mutta kalsasta rutiinista heitä ei pääse syyttämään. Jump Startin biisit nojaavat vahvoihin perustuksiin, joissa rytmiryhmän valamat perustukset ovat kaiken alku ja juuri. Monitaitaja Altti Uhlenius on Sirénin kanssa hoitanut äänitykset vuosina 2020–2022. Kaikesta hohkaa positiivinen rentous, sekä siitä sikiävä suoruus, hommia ei mennä pilaamaan hätäilemällä.

Sinkkubiisi Paris on tunnelmallinen slovari, joka löytyy vasta loppupuolelta. Huomion nappaavat helposti kipakka A Heart Is For Real ja keinuen svengaava 3 Into 2, jolla reggaekaan ei ole ruma sana. Hilpeä Repo Manin noituu jalat liikkeelle ja Big Star sielukas bluesrock rullaa aivan itsestään. Laveasta soitinarsenaalista tehot uuttava Jump Start luo timanttisen rock’n’roll show’n, jossa torvet, rhodesit ja kaikki muukin on tismalleen kohdillaan. Termit ovat termejä ja jokainen voi vääntää, että ollaanko nyt enemmän boogien, honky-tonkin, bluesin vai kantrin puolella aitaa, mutta kaikkea yhteen sitova voima on oikeasti rock. Hitot niistä etu- sivu- ja takaliitteistä, tai mahdollisista genrelokeroista.

Jump Start ei ole maailmaa muuttavia rock-levyjä, mutta paketin elinvoimaisuus ja raikkaus ovat kiistattomia faktoja. Jones on koonnut värikkään, sielukkaan ja rikkaasti rockin puolia kartoittavan albumin. Minulle saa kaataa kyllä kaataa toisenkin lasillisen tästä pullosta, kiitos.

Mika Roth


Eramaa: Ukko Laulaa Eramaa: Ukko Laulaa

Eramaan toinen pitkäsoitto on ainoa viime vuonna julkaistu kiekko tässä koosteessa. Ukko Laulaa ehti kuin ehtikin ilmestyä aivan väistävän vuoden lopulla, summaten vuoden 2023 viisi sinkkua ja lisäten pataan vielä neljä muutakin rallia. Kahden vuoden takainen Pohjan Nainen -albumi esitteli jo nopean folkmetallin, jossa ei emmitty edes sinfonisten ainesten kanssa, ja isosti soi myös uusi kiekko.

Kolmen naisen värttinämäinen laulu on ase, jota kelpaa käyttää säästelemättä ja Laura, Satu sekä Sanna myös vastaavat huutoon äänekkäästi. Tuhti vokaaliarsenaali ja kroonisesti tallaa lautaan polkeva meno muodostavat ehkä monelle pienen kynnyksen, mutta sen yli kannattaa rohkeasti astahtaa ja tutustua uusvanhojen kamareiden saloihin. Ihminen on pohjimmiltaan synkkä ja arvaamaton olento, siltä tuntuu näitä tarinoita kuunnellessa. Ukko Laulaa on karu tarina, eikä Petri Lindroosin vahvistama rässiralli Luunkehrääjä ole tuimia soundejaan sopuisampi tapaus.

Vaan ei se silkkaa halonhakkuutakaan ole, vaan 562 äityy jopa hilpeäksi tanssiksi ties minkä terän päällä. Sanoissa on tietysti hurjasti hurmetta ja melodia uppoaa kuin itsestään mieleen, mutta oikeasti tuo on kaunis numero. Eramaalaisella tavalla nyt ainakin, ymmärrättehän. Ankkuriraita Ikiranka muistelee vielä englanninkielistä mennyttä muutamilla Lontoon sanoilla, ja samalla kunnioitetaan manan maille matkannutta Alexi Laihoa. Suurin iskuvoima taitaa silti löytyä ensimmäiseksi sinkuksi nostetusta Saitamieli-ässästä, jota ei pelata puhki.

Eramaa on kiristänyt otettaan ja siirtyminen englannista suomen kieleen on viisas veto. Se mikä menetetään mahdollisissa maailmanmarkkinoissa, saadaan korkojen kera takaisin iskevämmässä voimassa ja arvoltaan mittaamattomassa eksoottisuudessa. Alussa rajoille työnnetty folk metal tuntui ehkä tarpeettomankin väkevältä keitokselta, mutta kun pisteliääseen makuun kerran tottuu, niin eipä sitä muuta enää nauttisikaan.

Mika Roth


Florist: Preeria Florist: Preeria

Kuopion lahja post-rockille on täällä taas! Florist on kuulkaas poikennut studiossa ja kiskaissut viisi biisiä narulle iloksemme. Ja livenä tietysti, kuinkas muutenkaan. Vuoden takainen Kosket-pitkäsoitto jatkoi ansiokkaasti Let’s Testa Rossan hevosteluja, ja hepan kuonohan se uudenkin kiekon kantta koristaa. Tai digikantta nyt ainakin.

Instrumentaalinen post-rock jyrää taas kaiken alleen, kuten bändillä on tapana tehdä, mutta majesteetillisen runtan, mehukkaan mäiskeen ja tymäköiden tsunamiaaltojen keskelle jätetään myös riittämiin liikkumatiloja. Hengähdyspaikkoja löytyy itse asiassa yllättävistäkin kohdin, sillä paahdosta löytyy muitakin asentoja kuin päälle ja pois. Peräti alle viiteen minuuttiin puristuva Mum on sielultaan mitä melodisin ja oikeastaan hiukan pyöreäkin teos, joka siirtää palikoita ympäristöstään virkistävän poikkeaviin asentoihin. Avausraita Buutsit saa mut puhumaan antaa myös kaasukahvan levätä ja isoa kaarta pystytään piirtämään näin myös toisenlaisin pensselein, eli osataan sitä operoida muillakin keinoin.

Albumin viralliseksi sinkuksi valittu Pitele sun hevoset on plus 13-minuutin mitassaan mahdollisesti biisiviisikon eeppisin ja elokuvamaisin osuus, mutta pompöösiksi tai turpeaksi ei tämäkään heppa liho. Toki pinoa pinotaan aluksi pinon päälle, mutta keskiosan progehuuruinen leijailu posauttaa niin hämyä rokkaa ilmoille, ettei sieltä stadioneille ihan helpolla tietään löydä. Eikä kyllä tarvitsekaan, koska Kuudesti laukeava saa nyt laulaa tavallaan ja Noutajan karmea kutsu voi tehdä post-rockin lohkareista itselleen tallin kuten parhaaksi näkee. Persoonallisuus on näilläkin kentillä eduksi laskettava ominaisuus.

Preeria on laaja, niin soundien kuin niiden ympärille avautuvien mahdollisuuksien puolesta. Ensi kertaa kokonaisuudet uskalletaan jättää näinkin ehyiksi, jolloin ainesten arvo mielestäni kasvaa aivan uusille luvuille. Äkkivääryys on yhä mukana, muttei yhtä ehdottomana tekijänä kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

Mika Roth


Gardenhead Gardenhead: Gardenhead

Gardenhead on helsinkiläinen metallin, rockin ja rockmetallin progehtavimmilla rajaseutujen vehmaissa puutarhoissa operoiva orkesteri, joka ennemminkin jättää portit ja väylät auki, kuin lähtee sulkemaan niitä. Bändin itsensä mukaan nimetyn debyyttialbumin edellä ilmestyi viisi sinkkua vuosina 2021–2023, ja ne kaikki löytyvät myös esikoiselta.

Ja mikseivät toisaalta löytyisi, sillä bändin kyky liukua genrestä toiseen, ja toisinaan kolmanteen ja jopa neljänteenkin, on huomioarvoista. Alkuun Black Hillsin tummat grungesiivet ja viehättävästi taittuvat itämaisemmat punokset eivät tuntuneet istuvan samalle penkille suoremman poprockin kanssa, mutta aika tekee kummia. Keveys ja raskaus, sähköisyys ja akustisuus, sekä kaiken keskellä soppaa hämmentävä arvaamaton tempoilevuus ovat kaikki osia, joiden asetuttua paikoilleen kaikki on kuten pitääkin. Neon Judas manaa tronmaiset elektropilvet taivaalle ja Sanctuaryn ovella Tool tervehtii, mutta nämäkin rönsyilyt päätyvät jotenkin Gardeanheadin eduksi.

Vokalisti joutuu tässä kaikessa melkoiseen testiin, kun ääniä tuntuu kumpuavan ties mistä ja kaikelle tulisi antaa tilaa, mutta haasteisiin vastataan ja rimoja hilataan rohkeasti ylemmäs. Ankkuriksi sijoitettu The Wilderness tuo kaiken kukkuraksi vielä sitarinkin mukaan äänimaisemaan, mutta ei pientä flirttiä Led Zeppelinin suuntaan ole ennenkään pahasti katsottu. Paljon on kaikkea ja runsaasti maustetta, mutta vain flamencoinen avaaja At the Footsteps tuntuu päätyneen vääriin bileisiin – tosin saattaa olla, että allekirjoittanut on vain se alakerran naapuri, joka ei ymmärrä lopettaa harjanvarrella tahdin hakkaamista.

Gardenhead on esikoisalbumi, mutta lastentaudit on jätetty muille. Soittajat ovatkin jo aiemmista bändeistä ainakin osin tuttuja toisilleen, mikä selittää osaltaan soundillista eheyttä, sekä rohkeita lähestymiskulmia. Ravinteikasta ja muhevaa, suositellaan etenkin kevääseen ja lämpöön.

Mika Roth


Polenta: Karkelo Polenta: Karkelo

Uutta suomalaista pelimanniviulismia luki isolla saatekirjeen otsikossa, ja jokunen vuosi sitten Konsta Jylhä -kilpailun voittanut Polenta ei todellakaan jää kesäkeinuun makaamaan. Viulut, kitara ja mandoliini saavat siis tehdä kaiken oleellisen, kun vuoden 2021 Kaustinen Turbo -pitkäsoitolle työstetään jatkoa.

Ykkössinkku Polketti Tärviöltä julkaistiin jo lähes vuosi sitten ja angloamerikkalaistakin soundia folkin muodossa mukaan ujuttava raita on komeaa kuultavaa. Levyllä valio saa toimia ankkurina, ja muutkin sinkut on karkotettu kiekon jälkimmäiselle puoliskolle. Karkelo ja riehakas Skål! selviävät kuitenkin alkupaineista sinkkutukea odotellessa. Karkelo piirtelee asteen asettuneemmin, vaan kauneutta korostaen. Kakkosraidalla viulut kipuavat, kapuavat ja syöksähtelevät keväisten lintujen tavoin, muiden kielisoitinten toimiessa lähinnä taustatukena. Hieman myöhemmin Polska polun varrelta syventää tunnelmaa ja soundia, kääntäen uusia lehtiä ja tehden samalla koko albumista vivahteikkaamman.

Olisiko liikuttavin hetki kuitenkin silloin, kun Ikkuna avaa näkymän melankolisempaan maisemaan? Luulen niin, koska tämä sinkuksikin nostettu sävellys soittaa pohjoisen sielun kieliä kuin viulua konsanaan. Eikä nuotteja tarvitse tunkea minuuttiin niin montaa, vaan ainoastaan löytää ne tähän lähes hartaaseen hetkeen sopivimmat. Kumarrusta jälleen myös kitaran suuntaan, jonka merkitystä ei voi tällä – ja monella muullakaan raidalla – kyllin tuoda esiin. Kyse on tasapainosta niin soundien, äänien kuin eri soitinten kohdalla, ja tämän jos minkä Polenta todella hallitsee.

Karkelo on moneen kääntyvä levy, jonka katrillit, valssit ja polskat osaavat vangita pelimannimusiikille ominaisen välittömyyden tunnun. Taatusti lähes kaikki on tarkkaan suunniteltua ja nuoteista vedettyä, mutta hetken taika ja positiivisen arvaamattomuuden tunteen saavuttaminen ovat bändin todellisia supervoimia. Tätä levyä jääkin kuuntelemaan kuin huomaamatta, eikä edes Ikiliikkujan päälle kuusi minuuttisena tunnu soivan ainakaan liian pitkään.

Mika Roth


The Fisherman & The Sea: Be More Boldly You The Fisherman & The Sea: Be More Boldly You

Ysäristä kitararokkiinsa edelleen voimaa hamuava The Fisherman & The Sea iski vajaan kahden vuoden takaisella Botify The People -pitkäsoitolla nyrkin palleaan ja lujaa. Itse asiassa humautus oli niin kova, että huomasin hiukan arastelevani tätä uutta albumia. Tiedän toki asioiden olevan planeetanlaajuisesti aika lailla levällään, mutta silti… tiukka kantaaottavuus on kova linjaus.

Tällä erää ei sentään tule täyttä laidallista ilmastonmuutosta, sotaa, tuhoa ja surkeiden poliitikkojen kulkuetta, vaikka yhteiskuntiemme epäkohtia tuodaan yhä ansiokkaasti parrasvaloihin tekstien puolella. Soundillinen maisema on kuitenkin taas rennompi ja hellempi. Eihän Dire Straitskaan tekstejä piikkilankaan käärinyt, vaikka tosi merkittävistä jutuista toisinaan puhuikin. Be More Boldly You kertoo tietysti jo otsikollaan paljon sisällöstä sekä viesteistään. Nyt korostetaan yksilön arvoa, kannustetaan ajattelemaan sydämellään ja aivoillaan, mutta pohtimaan myös koska kumpaakin kannattaisi käyttää ja missä suhteessa. Maailmanparantaminen on haastavaa duunia, vaan jo sielunsa nimissä selkääkään ei kaikelle voi kääntää.

Loppukesästä 2023 ilmestynyt Anthems for the Nerds EP löytyy kokonaisuudessaan albumin seasta ja onhan Soar komeasti kaarteleva kitarapoprokkis, joka kelpaa soittaa isommissakin puitteissa. Folkin osuus vaikuttaa liuenneen lähes olemattomiin, mutta Strangeholdin kaltaiset kitaraässät paikkaavat komeasti muutosten avaamia murroslinjoja. Supertarttuva Agents of the Change osuu täsmälleen kohdilleen, simppelin tehokkaan kuvion jauhaessa muruset ihanteelliseen karkeustasoon. Levyn loppupuolella viiriä heiluttaa korkealla myös The Courage of a Worm, lämpimämpien kitarasoundien ja orgaanisemman lämmittäessä luita.

Kantaa siis otetaan ja ysärin kitararock on edelleen luotettava peruskallio. Ysärin hengessä albumin mitta karkaa lähelle tuntia, mutta bändin uran pisin levy ei kuitenkaan hyydy tai kärsi krampeista. Kaikki 60-luvulta lähtien aina uudelle vuosituhannelle asti asettuu kehyksiin, joista voi poimia mitä haluaa.

Mika Roth


Viimeinen havainto Viimeinen havainto: Viimeinen havainto

Noin kahden rivin mittaiset saatesanat saivat riittää, kun aikakausia kitararokkiinsa sulattava Viimeinen havainto pohjusti debyyttipitkäsoittonsa antia. Onneksi viimeinen havaintoni yhtyeen tekemisistä ennen tätä osui viimekesäiseen Juhannusyö-sinkkuun.

Ensimmäisenä eetteriin kajahtaa kuitenkin tätä kirjoitettaessa uusimmaksi sinkuksi noussut Noutaja, jonka melodisuus ja taustalaulut kiistatta summaavat paljon oleellista kitararockin paremmista puolista. Siinä missä em. Juhannusyö soundasi öiseltä, ehkä hiukan mystiseltäkin, antaa Noutaja auringon paistaa ja energisen lämmön virrata tässä ja nyt. Muita sinkkuja ei ole vielä kiekolta nostettu, mutta jos moisia pitäisi arvailla, niin laittaisin kolikot kenties kuusarisemman Taas sä meet -raidan ja takovasti tarttuvan Yksinäiset on aina yksin -energiasiivun puolelle. Kummallakin näistä siivuista yhtye menee jo lähelle garagen rautaportteja, pitäen kuitenkin melodisuuden vakaasti ruorin takana. Vaatii hivenen enemmän, kun lähtee sulauttamaan menneisyyden kerroksia ja nykyisyydeksi miellettyjä vaikutteita toisiinsa, vaan VH hoitaa hommat himaan jo vakuuttavalla varmuudella.

Melodiat ja riffit ovat jokaisen kitararockbändin voi & leipä, mutta huomionarvoisia ovat myös sovitukset, joilla yhtye tekee suurimman osan taikatempuistaan. Tuohon kun lisää vielä kliseitä välttelevät tekstit, niin ollaan jo yllättävän pitkällä. Ikimuistoinen päivä on kuin painajainen ja haavekuva samoissa karmeissa, lynchmaisen arjen kauhun hiipiessä muustakin kuin mausteena käytetyistä rautalankasoundeista. Ahdistus kytee kun Odotan sinua postpunkkailee aikansa ja heleästi kitaroita helisyttelevä 45 kokee sekin hämmentävän käännöksen, koska VH-maailmassa voimat käyttäytyvät kuten haluavat.

Viimeinen havainto ei juttujaan selitä eikä taustojaan taustoita. Musiikki puhuu tekijöidensä puolesta ja jälki näyttää vapinoiden karisseen käsistä jo aikaa sitten. Viimeinen havaintoni olkoon siis samaan aikaan lempeä ja levoton varmuus, joka leimaa koko levyä. Jännitteistä ehkä, vaan rikki repimättä.

Mika Roth




Lukukertoja: 1135
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s