Ajankohtaista

Omakustannealbumeiden kooste ‚Äď talvi 2022

11.03.2022


Eramaa: Pohjan Nainen Eramaa: Pohjan Nainen

Värttinämäistä suomifolktykitystä taisin todeta, kun hämmästelin ja pyörittelin Eramaa-yhtyeen kipakasti soivaa One Hell -sinkkua viime vuoden lopulla. Metalli sekoittui vinhasti ja kielinäkin palvelivat sulassa sovussa niin suomi kuin englanti. Nyt olisi samaa rohtoa tarjolla pitkäsoitollinen, joten toimiiko loitsu isossakin sammiossa?

Sanon suoraan, että Pohjan Nainen -albumin lievä sekavuus ja ylienergisyys tipauttivat sen alkujaan pois arvioitavista levyistä, koska kokonaisen pitkäsoiton kuunteleminen hengästymättä osoittautui liian haastavaksi allekirjoittaneelle. Täyteen pukatussa äänimaisemassa on niin paljon voimaa, vääntöä ja vipinää, että reseptorit tahtovat ylikuormittua väkisinkin, mutta aika auttaa jäsentymisessä. Eli toisin sanoen: kiekkoa pitää vain soittaa ja soittaa, jotta salamannopeiden folkkaajien potkukelkan kyydissä voi ensinnäkään roikkua. Ja kun vauhtiin tottuu, niin sittenhän rohtoa tarvitseekin aina vain lisää.

Materiaalia raidoilla on monissa kohdin paljon, siis todella paljon. Synat ja koskettimet pysyvät kiireisinä, kolme naisvokalistia vetävät kiistattoman komeasti ja rytmipuolellakaan ei juuri armoa anneta, vaan rumputuli on usein melkoista. Kaikki osaavat työnsä, yhteinen visio on selkeä ja paketin tiiviys muistuttaa jo vesitiiviyttä.

Ryhm√§n sinfoninen metalli puraisee etenkin ensimm√§iseksi sinkuksi valitulla Cradle of Waves -raidalla, joka supernopeudestaan huolimatta j√§sentyy mukavasti. J√§nnitt√§v√§ jo silkan sis√§avaruutensa ansiosta on my√∂s Sinutta, jolla keveys ja raskaus yhdistyv√§t ‚Äď tai oikeammin t√∂rm√§√§v√§t ‚Äď vahvaan melodisuuteen. Kummaa, mutta rakentavalla ja askarruttavalla tavalla, joten suositellaan varauksella.

Mika Roth


Fuzzy Mama: Some People Don't Like The Blues Fuzzy Mama: Some People Don't Like The Blues

Kaikki ihmiset eivät nähtävästi pidä bluesin kutsusta, mutta Fuzzy Mama ei selvästi kuulu heihin. Yhtye on sama asia kuin Tommi Laine ja Ville Lehtovaara, tosin studiossa on käynyt jokunen henkilö duoa auttamassa.

Blues on laaja k√§site, eik√§ Fuzzy Mama pit√§ydy miss√§√§n tietyss√§ kaavassa vaan antaa kaikkien kukkien kukkia, r√∂nsyill√§ ja lis√§√§nty√§ vapaasti. Vanha ja junnaava blues on l√§ht√∂piste, mutta my√∂s rootsin roisia runsautta ja bluegrassin orgaanisuutta kuullaan. T√§t√§ kaikkea ryyditet√§√§n toisinaan modernimmilla rytmeill√§, tosin uudesta r‚Äôn‚Äôb kuonasta ymm√§rret√§√§n pysy√§ erossa ‚Äď onneksi. Some People Don't Like The Blues -levy onkin kuin kuuntelisi jukeboksia, josta tipahtelee toinen toistaan mehukkaampia paloja nautittavaksi. T√§rkeint√§ onkin hyv√§ fiilis ja kunnon virtaus, joka kannattaa raskaampiakin bluesrockin lauttoja.

Jos olisi nostettava vain yksi ja ainoa siivu eteen, niin tänään se olisi alkuvoimainen You Rascal You, jossa bluesin ikiaikainen voima ja mojo virtaavat vailla patoja ja esteitä. Huomenna tosin savuisessa melankoliassa marinoitu Fuzzy Mama voisi olla ykkönen, tai kenties bonusraidaksi sysätty I Just Wanted to Be Left Alone. Mahtavia lukuja jokainen, eikä kahta tippaakaan samanlaista numeroa löydy joukosta.

Kuka lieneekään äänessä, kun nimibiisi soi pitkään ja hartaasti, mutta amerikkaa osataan puhua kuin tuosta vaan. Veikeä instrumentaali Hindustania Boogie lipsahtaa lievästi Aasian puolelle, tosin tuuba ja saksofoni saivat pohtimaan myös mariachien soittoa, eli rajat ovat toisinaan sumeammat kuin Mississipin vedet kevätaikaan.

Ei tässä mistään ehyestä albumikokonaisuudesta tarvitse puhua, mutta kiekon parissa viihtyy ja onneksi jo vuonna 2019 narulle saatu levy saatiin viimein julkaistua jossain muodossa.

Mika Roth


Herra Pietiläinen & Lempeät keinot: Kundit auttakaa! Herra Pietiläinen & Lempeät keinot: Kundit auttakaa!

Omasta mielestäni Herra Pietiläinen & Lempeät keinot loi kerrasta täydellisyyttä, kun yhtyeen debyyttialbumi Miljoonien muistojen taideteos tyhjensi pajatson. Vaivattomasti rullaavaa kitararockia oli suuri nautinto kuunnella, joten odotukset seuraajaa kohtaan olivat vähintäänkin mittavat.

Kundit auttakaa! -sinkku lupasi tietysti jo taannoin hyvää, kun Narttu ja Crazy Horse vaikuttivat päätyneen jotenkin samalle raidalle, pienellä sivukulmalla varustettuna tietysti. Muista tähän mennessä ilmestyneistä sinkuista Iiris ei kuitenkaan oikein vieläkään aukene, mutta rullaavampi Pieni mies pistää isompaa Dire Straits -vaihdetta silmään ja kiskoo itsensä vaivatta maaliin. Tässäkin tapauksessa biisille kannattaa antaa aikaa, eikä lyriikoiden tarkemmasta ruodinnasta ole myöskään haittaa, sillä tekstin puolelle on piiloteltu monia herkkuja löydettäviksi.

Sinkkujen takana Elokuu haikailee lemmen per√§√§n onnistuneesti ja suorempaa nostalgiamoottoria k√§ynnistelee Tuulikki ja m√§, joka hitaasti kasvaa soittokertojen my√∂t√§ isommaksi ja isommaksi avainkohdaksi. Veike√§sti velmuileva Myrskypilvi ei ukkosta kahtakaan minuuttia, mutta Talking Headsin aurinko paistaa taustalla mit√§ selvimmin ‚Äď ja se on aina kelpo syy hymyyn, mink√§ lis√§ksi s√§√§nt√∂kirjaan saadaan taas uusia sivuja.

Monet asiat säteilevät positiivisia viboja, mutta odotinko sittenkin enemmän? Luultavimmin kyllä, ja vasta viikkojen kuluessa olen hiljalleen päässyt sinuiksi uuden pitkäsoiton kanssa. Tämä ei ole Miljoonien muistojen taideteos II, vaan jotain erilaista ja kuka tietää, mihin tämä seuraavaksi johtaakaan.

Mika Roth


Libla: Blast Frequency Libla: Blast Frequency

Libla on Timi-Artturi Mäkelän sooloprojekti, joka keskittyy syntetisaattori- ja chiptune-musiikkiin. Eli nyt teleporttaudutaan retroisan pelimusiikin pikseliseen maailmaan, jossa soundit eivät voi olla koskaan liian muovisia, eivätkä värisävyt tarpeettoman kirkkaita. Missäs se Tron-puku nyt olikaan taas?

Vuonna 2013 käynnistynyt sooloprojekti on aiemmin poikinut kaksi EP-levyä, mutta nyt on koittanut debyyttialbumin aika. Samalla Liblan ilmaisu on siirtynyt enemmän perinteisemmän syntetisaattorimusiikin puolelle, ja tarkka korva voi poimia ainakin muutaman saksalaisen ja ranskalaisen konemusiikin pioneerin vaikutteita digitaalisten pilvien seasta. Mahtipontisuutensa kanssa jonglööraava Disco Volcano saattaa olla yksi pamaus liikaa ankkurina, mutta ainakin Blast Frequency on nimensä veroinen. Kauan eläkään 70-luvun massiivinen disco, jossa mikä tahansa oli hetken verran mahdollista.

Asioita on siis tarttunut matkan varrella helmoihin, mutta eihän vaikutteissa mitään vikaa ole, sillä kukapa meistä asuisi lasikulhossa. Näiltä pohjilta Lifetime Montagen vetreä diskoilu saa ihan vapaasti lainailla höyheniä toisten puuhkista. Cat of Prey lienee se selvin peliautomaattihetki ja onnistunutta kierrätystä on myös Polaris, joka tuo Jarren pitkästä aikaa kosketusetäisyydelle. Liblan ansioksi täytyy kuitenkin laskea se, että helposta minimalismista on siirrytty barokkimaisen runsaisiin ympäristöihin, eikä äänitapetteja emmitä käyttää jos/kun moiselle ilmenee tarkoitusta ja tilausta.

Joillain raidoilla syntetisaattoriähky on jo aito uhka, mutta mielestäni Blast Frequency on kokonaisuutena mitä ilahduttavin kooste avaruudellisten sfäärien, näennäisfuturististen visioiden ja raikkaan ilohenkisen henkensä ansiosta.

Mika Roth


Nelosolut: Pyyppöläntie Nelosolut: Pyyppöläntie

Kun rehtiä ja reilua kitararockia veivaavan bändin nimi on Nelosolut, niin lienee helppoa piirtää jo pari viivaa pisteiden väleihin. Kuinka ollakaan jyväskyläläisen orkesterin debyyttialbumilla nuottiöljy on usein esillä, mutta maailma ei (onneksi) pyöri vain sen ympärillä, koska niitä kosteampia ryhmiä on kyllä jo ihan riittämiin.

Pyyppöläntie on napakasti soivan ja iloisuuteen taipuvaisen rockin pauketta, jossa arki ei välttämättä ole ruusuilla tanssimista, mutta usein kertojan jutut ovat yllättävänkin hyvällä mallilla. Tästä kertoo mm. Fillari ilman renkaita, jonka vanteet kestävät ongelmitta kovemmatkin katukivien antamat suukot. Tyytyväisyys on luettavissa tavallisen elämän juhlistamiseksi, jossa huominen ei paina liikaa päälle. Hieman samoilla suunnilla, vaikkakin eri kaistalla, kurvailee myös Kohti seuraavaa kadunkulmaa, joka sulkee albumin mielestäni jopa toiveikkaasti ja svengaavasti. Toki varjot vilahtelevat alati taustapeilissä, mutta sitähän tavallinen elämä on aina jollain tasolla.

Tietysti kolikoilla on myös toiset puolensa ja skan mauste vaihtuu grungen kitkeryyteen, kun Kauniin katkera kiroaa rakastuneen sydämen kipua. Albumin kummallisin kohtaus on kuitenkin Kasi kaatuu kyljelleen, jonka muljahteleva uusi aalto ja murmelinpäivämäiset lyriikat saavat lattian viistämään kohti nurkkia. Pääosin Pyyppöläntien sielu lepää kuitenkin melodisessa soitossa ja pyöristetyissä koukuissa. Vahvoissa stemmoissa on myös kummasti vetovoimaa, joka saa hyräilemään kipaleiden mukana.

Suoran kitararockin maailma on valtaisa, eikä Nelosolut varsinaisesti erotu kirkkaimpana huippuna, mutta esikoispitkäsoitoksi Pyyppöläntie on mielestäni kelpo paketti.

Mika Roth




Lukukertoja: 869
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs