Let�s Eat Them: Pussikaljalevy

Let�s Eat Them on mainio kotimainen yhtye, jolta taittuu mm. tikkuisempikin garage. Pussikaljaromaani on puolestaan Mikko Rimmisen Finlandia-palkintoehdokkaaksikin ylt�nyt kirja. Yhtyeen p��asiallinen s�velt�j� Janne Friman intoutui kirjan k��nt�misest� musiikiksi ja n�in syntyi Pussikaljalevy. Uudelle aallolle ja 77-punkille kumartava kummajainen, joka muuntaa sanat s�veliksi, tai ainakin yritt�� vimmatusti tehd� niin.

Alakulttuuritalo

Sana on muuttanut j�lleen kerran ymp�rist���n, innoittanut s�veli� ja Friman on pyrkinyt olemaan mahdollisimman uskollinen alkuper�iselle materiaalille. Kirjasta on tietysti haastavaa k��nt�� suoraan musiikkia, mutta kahdeksan raidan sanoitukset on kaikki kirjattu Mikko Rimmisen nimiin, eli v�liin ei ole tungettu mit��n omia viritelmi�. Moisesta h�rk�p�isyydest� on pakko nostaa hattua tekij�lle, jos nyt lopputulos toisinaan hiukan t�ks�htelev�� onkin. Toisaalta: kyse on moderniksi klassikoksi laskettavasta Pussikaljaromaanista, jossa tyylillinen rosoisuus on olennainen osa kokemusta.

Tekstien saralla ns. onelinerit purevat yll�tt�en ja oudoissa paikoissa, kun mik��n ei v�ltt�m�tt� varoita asioita tulevaksi. Yht��ll� Kammotuksen nahkamuna her�ttelee assosiaatioita kuninkuusluokan k�nniin, krapulaan ja painajaisiin, mutta suoria vastauksia jokainen saa hapuilla mist� voi. Eik� kuulijan toisaalta tarvitse ymm�rt�� kaikkia outoja yksityiskohtia, joita maalaillaan kuumeisin kielikuvin, sill� monet kysymykset j��v�t vain leijumaan lokkien tavoin ilmoille. Jokainen voi piirrell� pisteiden v�liin viivoja omilla liiduillaan, tai mill� nyt muistiinpanoja sitten rustailekaan.

Musiikin saralla on historiallinen tosiasia, ett� uusi aalto tuli punkin kera ja pisti tutut genrekent�t p�reiksi. Samaa hilpe�� anarkistisuutta on my�s Pussikaljalevyll�, joka pist�� kuulijan v�litt�m�sti testiin. T�ss�h�n on nyt puhuttu seiskaseiskasta, mutta avauksena soiva Miss� on kenk�kauppa? -raita sotkee v�litt�m�sti pasmat. Tiukan punk-vy�rytyksen katkaisee varoittamatta stonerinen, jylh� ja tuskainen betonisein�. Eli The Clashin vimmasta m�j�hdet��n Type O Negativen mustaan tuskaan, kun keng�t vain ovat liian pienet ja puristavat kaameasti.

Nopat lentelev�t aikansa ja julistavat arpapelin mahdollisuuksien rajattomuutta, vaan miss� on tuo tekstiss� kaivattu puuttuva noppa, jotta p��st�isiin viimeinkin pelaamaan noppapeli�? S�keist�jen lasketellessa nuoren YUP:n puolta m�est� ja voimakohtien j�sentyess� metallisempiin silm�lukuihin. Osat eiv�t paperilla sovi oikein toisiinsa, mutta Let�s Eat Them pakottaa voittavat numerot pintaan ja s�r�inen v��ristely toimii kuin toimiikin.

T�t� kirjoitettaessa uusimmaksi sinkuksi nostettu Turkkilaisessa baarissa puskee rytmill��n kuin nuori ja n�lk�inen Talking Heads, mutta k��ntyy kuitenkin suomalaiseksi outorockiksi, jonka kaikkia perint�tekij�it� on mahdoton ymm�rt�� tahi kartoittaa. Yht��lt� b�ndin soitto rullaa kuin alam�keen, kun taas samaan aikaan teksti ja sovitus ovat kuin yl�m�keen hiiht�mist�. Onko kyse nerokkaasta kirjan hengen p�ivitt�misest�, vai ihan vaan silkasta sattumasta? Ken tiet��, mutta ainakin tiukka pit�ytyminen alkuper�isiss� teksteiss� � on niit� sitten jouduttu eri tilanteissa leikkelem��n kuinka � tuo musiikkiin kummaa vinoutta.



Kuuleman mukaan Pussikaljalevyn nykyinen muoto on toinen ja ensimm�isiss� hahmotelmissa mukana oli runsaasti konebiitti� sek� elektroefekti�. Toki elektroninen ja kokeellisempi konemusa otti my�s isoja harppauksia nimenomaan 70- ja 80-lukujen taitteessa, mutta nyt kuultavat biisirakenteet toimivat mielest�ni paremmin kuulluilla uuden aallon punkahtavilla s�vyill�. Ei sen puoleen, j�nn��h�n se olisi elektrodemojakin jossain vaiheessa kuulla � kyll�h�n nyt romaanista kaksikin kiekkoa voidaan tekaista�

Pussikaljalevy ei ole helppo lasti purettavaksi ja jotkin kohdat saattavat aiheuttaa allergisiakin reaktioita, mutta olen silti vaikuttunut lopputuleman alkuvoimaisuudesta. Sanat pelaavat, musiikki melskaa ja tarkoin punnittu tasapainottomuus toimii.

Mika Roth