Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Kesäkuu 2025

23.06.2025

Mai Lume: Kunnes kaaos taas koittaa

Loppuvuodesta 2023 perustettu Mai Lume on Jyväskylästä ponnistava suomenkielistä post metal -vaikutteista musiikkia soittava yhtye, saatekirjettä suoraan lainatakseni. Kunnes kaaos taas koittaa -albumi ei ole aivan tuore, sillä se ilmestyi jo syyskuussa, mutta fyysinen kopio kiekosta saapui vasta taannoin Desibeli.netin toimitukseen. Useimmat näin vanhat levyt jäävät arvioimatta, joten mikä nosti Mai Lumeen näin pitkältä takamatkalta mukaan koosteeseen?

Itse musiikki, ytimekkäästi todettuna. Bändin nuori ikä huomioiden lopputulema on mielestäni erittäin tasapainoisen ja valmiin kuuloinen, eikä esikoiselta löydy juuri turhia palasia. Sinkkubiisi Vieras maa osaa hyödyntää melankolista melodiaa ja loikkaa välillä nopeammalle vaihteelle, mikä luo energisyyttä ja positiivista kitkaa. Eikä sinkkuveto ole edes kirjoissani joukon terävin isku. Post metal on siitä näppärä genreilmaisu, että se antaa kyynärpäätilaa, eikä rajaa askeleita ja ajatuksia. Näin Länsimaan tietäjät voi ottaa progemmat palat ja survoa ne raaistavasta metallisilppurista läpi, leikkiä soundeilla, kiertää tekstit kireälle ja päästää varoittamatta melodisuuden vallalle, kunnes uusi mättövaihe koittaa. Sama vapauden kaava(ttomuus) hallitsee halki albumin, vaikka biisijoukko muodostaakin periaatteessa ehyen nipun.

Eikä metallikaan ole mikään tiukka puristava rengas, vaan postpunkimmin koliseva Riivaajat voi manata toisenlaista tummuutta joukkoon, ja kaiketi raskain suomirock on laskettavissa myös mukaan tekijöihin etenkin albumin mitassa. Lähemmäs kahdeksaa minuuttia sahaava Sälekaihtimet avaa bändin soundimaailmaan täysin uusia näkymiä, kun rutistusta työstetään entistä rikkaimmin äänin ja keinoin.

Esikoinen on aina esikoinen, mutta Mai Lume ei kaipaa tasoittavia pisteitä, vaan pärjää vakaasti omillaan. Periaatteessa raskas suomenkielinen melankoliametalli on vallalla, mutta tempo on nopea, ote rock ja siten jo soundissa itsessään on kitkaa, konfliktia sekä levottomuutta.

Mika Roth

Martin Söderbacka & Eevalotta Matikainen: Northern Sky

Uutterasti töitä tekevän Martin Söderbacka & Eevalotta Matikainen - jazzduon instrumentaalialbumi sisältää kahdeksan kaksikon omaa sävellystä. Northern Sky julkaistiin fyysisesti ja digitaalisesti jo viime vuoden puolella, joten kyseessä ei ole tuorein albumi. Fyysinen laitos saapui kuitenkin Desibeli.netin toimitukseen vasta jokunen aika sitten ja aikansa pyörittyään löysi tiensä viimein soittimeen – onneksi.

Ensimmäisenä soiva Honestly on erittäin siro ja virtaviivainen tuokio kauniisti kaartelevan melodian parissa. Söderbackan sähkökitara tunnustelee jopa hiukan claptonmaisesti ympäristöään, vaikka suorasta bluesista jazzahtava numero erossa pysyykin. Matikaisen basso astuu vuorollaan esiin, mutta kaikenlainen repivyys puuttuu kummankin tekemisestä. Muoto palvelee kappaletta ja etenkin sen melodiaa. Saatesanojen mukaan yhteistä soittohistoriaa löytyy yli tuhannen keikan edestä, joten yhteissoiton saumattomuus ja ilmavuus eivät tuota taustaa vasten ole yllätys. Menevä jazz soljuu vaivattomasti positiivisuutta korostaen.

Pitkäsoitolla kuullaan myös kahta vierailijaa, joista ensinnä vuoroon pääsee saksofonisti Joonatan Rautio, jonka vahvistama Northern Sky -kappale on mielestäni levyn avainkohtia ja kiintopiste. Tenorisaksofoni saa revontulet juoksemaan mielen valkokankaalla, tai moisen mielikuvan soitto loi ainakin allekirjoittaneelle. Kirkas talvinen tähtitaivas, kaukainen ja hivenen mystinen kauneus, hetken taika. Toinen vierailija on irlantilainen rumpali David Lyttle, jonka kanssa esitetty Two Moods on saanut itselleen jopa erillisen Intron. Hidas siirtyminen svengaavampaan palaan onkin tarpeen, siinä määrin Two Moods erottuu muusta tekemisestä, vaikka Lyttlen rumputyöskentely taloudellisen vähäeleistä onkin.

Northern Sky on tasaisen vahva albumi, jonka ilopilleriksi nousee Two Moodsin perässä vipeltävä Bee Bob, jolla nopeasorminen duo viimein irrottelee oikein kunnolla. Kiekon lyhimmän raidan eräänlainen pari on tekemättömien kotitöiden ylistys House Job, jolla hymy nousee myös helposti suupieleen.

Mika Roth

Pro Widow: Rocks & Flames

Toisen albuminsa julkaiseva Pro Widow kertoo olevansa Helsingin underground-rockpiirien kulttisuosikki. Kulttistatus on tietysti aina hiukan kaksijakoinen juttu, sillä se sijoittaa tekijät yleensä marginaalin puolelle. Muistaisin törmänneeni bändiin joskus noin vuosikymmen sitten, jolloin vokalistina hääri miespuolinen rokkaaja, mutta asiat ovat sittemmin muuttuneet ja moneen taipuva DeeDee Slick on vastannut laulusta kuulemma jo viiden vuoden ajan.

Peli avataan kahdella tuoreimmalla sinkulla, joten luulot pyritään ottamaan heti pois ja Ride! osoittaakin onnistuneesti kaapin paikan. Kitaristit Dr. Bone ja Jeremy ”El Coyote” Tufnel antavat vokaalitukea toisena kuultavalla Disposable Dreams -vedolla, eikä tämänkään kipaleen vetovoimaa käy kieltäminen. Bändi ajaa soundiaan todella rohkeasti karrelle, mutta välttää palamisen ja näin potti vain kasvaa. Tuttuja palikoita pinotaan eri raidoilla hivenen eri järjestyksiin, sovitusten kanssa liitoksia saadaan värkkäiltyä eri tavoin, mutta lopulta Rocks & Flames on joukko meneviä kitararockralleja.

Mikä saa Pro Widow -yhtyeen erottumaan laajasta keskikastista on lopulta itse materiaali jykevien soundien takaa. Into The Shadows ja Sick & Tired kirivät esimerkillisesti sinkkujen takana ja Big Balls of Fire lunastaa mahdottoman otsikkonsa luomat lupaukset. Onhan sitä vuosikymmenten saatossa kuultu tarinoita vaikka mistä ja kenen tulipalloista, mutta aina on joukossa tilaa uudelle A-luokan rokkisiivulle. Bändin soundissa rakkaus 70-luvun klassisempaa rockia ja 80-luvun hard rockia kohtaan on ilmeinen, mutta mukana on myös ajattomuutta, joka kantaa 60- ja 90-lukujen kautta aina näihin päiviin saakka.

Rocks & Flames on tasaisen varma albumi, jolla ei isoja balladeja kuulla. Toki After Dark on iisimpi silottelu, mutta sokeri ei tylsytä terää pois. Yksikään raita ei kellota neljää ja puolta minuuttia, eikä toisaalta alita kolmea minuuttia, joten kehykset ovat hivenen kapeat. Rajat takaavat toisaalta sen, että levy on tiivis ja johdonmukainen paketti menohenkistä kitararockia.

Mika Roth

Puoli yhdeksän uutiset: Toivon tuolla puolen

Nopeaa, napakkaa ja melodista punkrokkia veivaava Puoli yhdeksän uutiset julkaisi debyyttialbuminsa kolme vuotta sitten. Esikoinen meni allekirjoittaneelta ohi, mutta toisen kiekon avaussinkku Rocknroll-läävä piristi kevään korvalla elämää herkullisine stemmoineen ja tarttuvine koukkuineen. Sittemmin sinkkuja on saatu pari lisääkin ja niin Lopunajan meno kuin Se on selvää ovat jatkaneet vakaan nousujohteista suuntaa.

Kun musiikissa mennään näin syvälle perusasioihin, pienten nyanssien ja materiaalin laadukkuuden taso nousevat ensiarvoisen tärkeiksi. Puoli yhdeksän uutiset osaa toistuvasti löytää näpsäkän melodian, kietaista sen kaveriksi toimivan riffin ja sovittaa tuhansia kertoja kalutuista aineksista jotain, joka kuulostaa riittävän tuoreelta ja erilaiselta. Kuinka tämä kaikki oikein tapahtuu? En minä tiedä, mutta korvani tietävät mistä pitävät ja näistä kymmenestä raidasta ei huttua löydä kuin ehkä joku tiukkapipoisin rokkipoliisi. Se on selvää -biisi lyö vielä niin herkullisesti ironiakorttinsa tiskiin, etten voi kuin hymyillä mukana ja nyökyttää päätä.

Ote lipeää saattaa kurkistaa menorokkareiden maailmaan hyvinkin tarkasti. Skandinaavien uuden vuosituhannen action rock on omaksuttu, sitä on rikastettu ”Fugazin hengessä soitetuilla bassokuvioilla” ja koko komeus on nidottu yhteen suomalaisella tarkkanäköisyydellä. PYU saattaa kertoa ikävistä asioista, pysytellen silti kaukana murheen lokalammikoista. Soitto on nopeaa, meno energistä, kurvit tiukkoja ja silti kaikkea leimaa rentous. Miten täällä toimitaan painaa itsensä niskan päälle väkisin, eikä Lopunajan meno -sinkun käsittelyssä voi olla virnistelemättä koukkujen ristivedossa.

Toivon tuolla puolen on teksteiltään tummempaa kamaa, sitä on turha peitellä, mutta vastoinkäymisten edessä ei tarvitse silti murtua. Kärmes luikertelee vaarallisesti ja Diskot kääntää niin ikään negatiivisen positiiviseksi osin väkisin, härmäläistä härkäpäisyyttä angloamerikkalaiseen menoon yhdistäen.

Mika Roth

Salla Karonen: Kohtia ihmisissä

Alternative pop on näppärä termi, joka alle voi sijoittaa osapuilleen mitä vain ’valtavirrasta’ poikkeavaa. Salla Karonen jäi mieleen vajaa neljä vuotta sitten Lähtöpiste-debyyttisinkullaan, joka muistutti enemmän luonnosta kuin valmiiksi hiottua kappaletta. Vuonna 2022 Karoselta ilmestyi kaksi sinkkua lisää, mutta noita vanhempia sinkkuja ei esikoislevyllä kuulla.

Levyn ykkössinkku Siksi rohkeinta on lupaava avaus barokkipopmaisempaan maailmaan, jossa pop, folk, laulelma, valssi, soul, runous ja jopa iskelmä voivat olla leikkikavereita yhteisellä levyn mittaisella hiekkalaatikolla. Levyn loppupuolelle on sysätty myös toinen sinkku, notkeammin groovaava Uusin silmin, jonka kiehtova rakenne on todellakin jotain muuta kuin loppuun kaluttu säkeistö/kertosäe -kierto.

Rakenteellinen nokkeluus on yksi albumia määrittelevä linjaus ja Karonen hukkaa periaatteessa muutaman helpon iskupaikan, mutta toisessa vaakakupissa on kunnianhimoisempi taiteellisuus. Ohikiitävästi hetkestä maailman löytävä Katupölyn hiukkanen jää periaatteessa kesken, vaan mitäpä enempää voisi enää sanoa? Toistolla ja melodian paisutuksella seuraavassa kierroksessa voitaisiin ehkä tyhjentää pajatso, mutta tämä albumi ei ole syntynyt moinen mielessä. Murheen alho on alle puolitoistaminuuttinen tuokio, joka kattaa alansa tarinallaan. Kun lämmin folkpoppis Koivu koulun pihalla asettuu keskiöön, on yli kaksinkertainen mitta taasen perusteltu, eikä Kirkkokäytävällä, yksin tee mielestäni mitään liikaa, vaikka pisin numero onkin. Kappaleet jäävät mieleen palasistaan ja tuokioistaan, pienistä säikeistään.

Kohtia ihmisissä on hieno levy ja jännä sanapari, joka kertoo albumin sisällöstä paljon. Tämä on levy epätäydellisistä ihmisistä, elon arvaamattomissa virtauksissa ajelehtivista pienistä kaarnalaivoista, jotka monesti voivat vain toivoa asioiden kääntyvän parhain päin. Karonen ei kuitenkaan suojaudu murheen ja surun kilpien taakse, vaan jättää asiat, sydämet ja taivaat avoimiksi, jolloin kuulija saa itse täydentää kuvat.

Mika Roth

Super Glue Anxiety: First Row Seats

Muistaako kukaan enää Mr. Bunglea? No, ainakin Super Glue Anxiety pitää selvästi amerikkalaisten metallialkemistien funkkaavasta touhusta, jossa on tilaa niin sivu-, ylä- kuin alapuolellakin kaikenlaiselle huitomiselle ja vapaalle musiikilliselle toiminnalle. Saatesanoissa mainitaan ne oleelliset genrenimet, eli ska, punk, funk ja metalli, mutta tuo kaikki kiehautetaan mielestäni kokeellisen rockin padassa. Joku voi kehua/haukkua touhua taiteelliseksi ja/tai tekotaiteelliseksi, mutta mielipiteillehän on aina tilaa, eikä kavereiden ilmeitä kannata liikoja tutkia.

Mistä aloittaa mahdoton matka? Viikinkilaivojen pahaenteiseen lähestymiseen ehkä päättyvä Raiding England nykii svengillään, ska-torvet soivat ja Madness tekee tuttavuutta S.O.D.:n kanssa. Celtic Jazzilla ei paljon jazzia kuulla, mutta groovaavaa ska’n veivausta lantrataan pienellä runtalla. Raskaus ja rankkuus eivät löydy nyt niinkään särökitaroista, vaan alkuun pähkähulluilta vaikuttavista tyylikäännöksistä, jotka ovat tulisinta salsakastiketta musiikin rikkaassa salaatissa. SGA loisti tietenkin jo Dead Witch -sinkulla, mutta kyllä biisiä levyllä seuraava West Coast Porcupines osaa myös nostaa piikkiä pystyyn.

Vokalisti/basisti/softavelho Juha Kraapo ja kitaristi Sami Räikkönen ovat keittäneet kasaan paketin, jonka keveyttä kaksikko hämmästelee saatteessa. Raskaat kitarat ja päälle käyvät rytmirutistelut ovat kyllä osa albumin kirjoa, mutta enemmänkin reunailmiö kuin keskiössä sykkivä sydän. Kokeellisuus ja musiikillinen rohkeus ovat myös oivia työvälineitä, mutta mielestäni albumin syvin vahvuus on itse materiaalissa, joka nyt on sattunut saamaan tällaiset muodot. Tricksy Goes to Party ja Evil Turtle hyötyvät kulmikkaista muodoistaan, mutta kuori ei ohita sisusta ja fokus pysyy oikeissa asioissa.

Super Glue Anxiety ei ole maamme vastine Mr. Bunglelle tai Fishbonelle. First Row Seats ei ole uusi Pork Soda tai One Step Beyond, mutta tuttuja paloja voi siltä löytyä – ja paljon muutakin.

Mika Roth

Valehoitosäätiö: Teurastamo

Valehoitosäätiö esittäytyi Desibeli.netissä Sirpalevalssi / Taivas -tuplasinkulla, joka sai keväällä jatkoa vihan kaksoiskäsky -sinkusta. Siinä missä ensin mainittu biisipari väläytti bändistä myös rauhallisempaa puolta raskaan punkmetalin rinnalla, on uudempi sinkku ote raaempaa paahdetta. Albumi on teemallinen tarina matkasta poliklinikalta toiselle, joka johtaa lopulta ns. turvaverkkojen läpi putoamiseen suoraan silkkaan tyhjyyteen ja unohdukseen.

Henkiset ongelmat ovat aikamme vitsaus, jota ei osata ja monesti edes haluta käsitellä, ja jonka kautta ihmisiä menetetään varjoihin sekä pimeisiin paikkoihin lopullisesti. Valehoitosäätiö kertoo tarinan raskaalla punkmetallirockilla, jossa säröä ei säästellä ja puristuksesta ei tingitä. Vaikka otsikko on synkkä, ei Teurastamo ole kuitenkaan ylisynkkä ja lohduton levy, jolla doomahtavat hautajaisraidat laahustavat pää roikkuen eteenpäin. Albumi on ennemminkin vihainen, vimmainen ja mustista vesistä itselleen huimat energiat uuttava purkaus, jolla kaahausnopeus on normi. Meno on tuimaa, ja vasta ankkuri taivas antaa nostovoiman kohottaa jalat ilmaan, kun tarina saapuu päätökseensä.

Voimaa löytyy toki halki kiekon. Groove puree kun apina huutaa tuskaansa toivottoman kipein sanoin, apteekin kassalla oivalletaan lääkkeiden avun todellinen luonne ja syöveri imee jalkojen alla aina vain kovempaa. Nopeat kappaleet sahaavat oksat poikki ja latvat siinä samalla, mutta bändin kone ei tukehdu krooniseen kaahaukseen. Isompia kaaria piirtävä paremmassa haudassa rullaa kovilla nastarenkaillaan saaden menoon miltei hysteeristä etunojaa. Peräti viiden minuutin tuolle puolen kasvava sinfonia laventaa taas maisemaa sivuille, kuten lopun kirissä sopiikin tehdä.

Hengästyttävän nopea, painava ja iskevä Teurastamo ei armoa anna. Valehoitosäätiön tapa käsitellä aihetta ei jätä paljoa tilaa ympärilleen. Asiat todetaan, tekstit iskeytyvät vasten lasia ja se on siinä. Tartu jos uskallat.

Mika Roth

[Owt kri]: Abandoned Wasteland

Yhä syvemmälle kaninkoloon käy kuulijan tie. [Owt kri] on kokeellista elektronista musiikkia luova yhden miehen projekti, jonka uusin albumi tuntuu entistä enemmän äänten luomalta maalaukselta, tai suunnattoman hitaasti tapahtuvalta elokuvalta. Dokumentilta jostain post-apokalyptisen maailman laidalta, jossa ns. todellisuus on hitaasti murenemassa. Yritin kovasti olla mainitsematta Stalkeria, mutta minkäs teet – nämä äänet veivät minut sinne.

Entä mitä Andrei Tarkovskin mestariteos Stalker sitten tarkoittaa minulle, miksi juuri tuo tietty elokuva nousee verrokiksi? Abandoned Wasteland loi mieleeni kuvia hylätyistä teollisuusrakennuksista, luonnon hitaasti valtaamista kerrostaloista ja niitä edeltäneestä mullistuksesta. Ihmiskunnan jälkien hitaasta rapautumisesta jossain maailmassa, jossa ei ole enää suoraa auringonvaloa, eikä toisaalta enää täyttä pimeyttäkään. On vain harmaa hohde, yö vailla pimeyttä, päivä vailla valoa, paikka ilman aikaa ja kenties jopa tarkoitusta. Jos aika hidastuisi aivan äärimmilleen, voisi se olla kai jotain We Are Frozen In Time -raidan kaltaista – ja tuonkin huomion kirjoitin ylös, ennen kuin edes tiesin raidan nimeä.

Abandoned Wasteland koostuu kymmenestä osasta, mutta todellisuudessa se on yksi, pitkä ja vaikuttava äänimatka. Ambientin rajoille hidastettua kaaosta ajetaan lähemmäs noisen epämääräisiä tehdaspihoja, kun Under Siege särisee ja humisee kohdepistettään etsien. What Is Time ei vastaa mielestäni suoraan otsikon kysymykseen, mutta saa alle neljän minuutin mitan tuntumaan riittämättömältä kiehtovien äänten tutkimiseen – oliko tuo siis vastaus itse kysymykseen? Terror Arises on puolestaan siistimpi ja siten vaarallisempi hetki, jonka yhteys John Carpenterin musiikilliseen maailmaan on taatusti kaikkea muuta kuin sattumanvaraista.

Abandoned Wasteland on pinnalta rauhallisinta äänten virtaa, mutta raitojen sisätiloihin on mahdutettu huimia määriä ovia, portteja ja tunneleita. On kuulijasta kiinni, mihin niistä hän itsensä haluaa johdattaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 201