CMX: Aura, 1994
24.01.2006
Vuonna 1994 julkaistu Aura teki aiemmin lähinnä pienten, mutta sitäkin fanaattisempien, piirien suosiman CMX:n ainakin jollakin asteella tutuksi suuremmalle yleisölle. Levyltä irrotettiin kaksi singleä, nätisti poppaava Kultanaamio ja lohdullisen kaunis Ruoste, joista etenkin jälkimmäinen on jäänyt radioasemien suomenkielisten kestosuosikkien kaanoniin, ja sen kertosäe savu nuolee raunioita/ tiedäthän miltä tuntuu/ lämmittää käsiään/ palaneiden kotien tuhkassa on tuttu lähes kenelle hyvänsä kempeleläiselle sauvakävelijälle. Silti yhtyeen musiikki oli edelleen kaukana yleistajuisesta tuulipukukansan viihdykkeestä kuin nykyäänkin, vaikka ilmiasu koko levyn ajan onkin sekä sovituksiltaan että yleissoundiltaan pehmeämpi kuin ensimmäisillä kolmella albumilla, Kolmikärjellä (Bad Vugum, 1990), Veljeskunnalla (Bad Vugum, 1991) ja Auringolla (EMI, 1993). Myös hardcorepunk-elementit vähenivät melko radikaalisti - silloinen rumpali Pekka Kanniainen lakkasi soittamasta tahtilajitonta HC-komppia ja Janne Halmkronan ja Timo Rasion kitarat soivat rauhallisemmin ja monimuotoisemmin. Ensimmäistä kertaa voi myös sanoa levyltä löytyvän rehellisiä balladeja, ja kolme biisiä jopa saivat taakseen muhkeahkot, Veikko Huuskosen operoimat jousisovitukset. Kuten yhtye itse on monesti todennut: kuka jaksaa olla parikymppinen koko ikänsä?
Myös yhtyeen sanoittajan, basistin ja pääasiallisen säveltäjän A.W. Yrjänän tekstien maailma on hyvin lämpimän humanistinen, niin kuin pohjimmiltaan tietysti aina. Mutta tällä kertaa ei niinkään negatiivisten tarkistuspisteiden ja ääriesimerkkien kuin vilpittömän ja jopa melko suoran kerronnan kautta. Sekä yksittäisten tarinoiden että yleismaailmankatsomuksellisten kuvasarjojen vuorottelu huipentuu levyn päättävään nimikappaleeseen, josta Yrjänä sanoi halunneensa tehdä oikeasti onnellisen kuuloisen kappaleen. Aiempien levyjen osittainen poliittisuus loistaa poissaolollaan, mutta mytologioiden, arkkityyppien ja ihmisen persoonallisuuden historiallisia kerrostumia kaivellaan edelleen.
Hyvänä tyyppiesimerkkinä levystä toimii vaikkapa kappale Nainen tanssii tangoa, joka alkaa vinon E-soinnun ja takovan basson kutitellessa hypotalamusta. Kitarat yltyvät hetkeksi säröräimeeseen, kunnes esiin astuvat tavattoman korskeat ja kornit viulut ylpeinä ja kädet vyötäisillä. Lipevä laulaja loihtii esiin tanssivan hahmon, jonkinlaisen suomi-iskelmän nymfin irvikuvan: Oh, hän sekoittaa minun miehenpääni heikon/ kädet alkaa huitoa ja otsa hikoaa ... kuinka hän katsoo ja vaatien koskettaa/ se tapahtuu taas vuosituhanten malliin. Alitajunnassa riehuu jokin muukin voima: naisolento/ haisee hielle/ tahtoo itsensä/ uudelleensynnyttää. Kertosäe juoksuttaa parin nauraen auringonkukkapellolle, jonka yli vierivät nuo ikiaikaiset, jokseenkin freudilaiset hämärän koneet. Jouset tanssahtavat jälleen lannistavina esiin, johtajanaan imelien viihdeorkesterien ylipappi: Ei, en elättele kuvitelmia/ on arjen koura kova kohtaan keltanokkia ... puhut hölmöille ja annat minun odottaa, mutta/ voi, kun tanssit yli parkettilattian/ johtaa mantovani rotumuistin orkesteria. Kertosäe takoo vielä viestiään, kunnes ymmärtää lopettaa. Seuraavaan kertaan asti. Kappale on mielenkiintoinen, jopa turhautuneen ivallinen, tutkielma perinteisemmän suomalaisen populaarimusiikin kuvastosta.
Yksittäisistä kappaleista voisi nostaa esiin myös mainitun Kultanaamio-singlen, joka pyörii saman keskipisteen ympärillä. Bassorffi kumisee etusormen ja nimettömän tahdissa A-kielellä, keskisormen vieraillessa välillä alempana. C, A#, A, G... Rummut feidaavat sisään, ja totinen laulu henkii ilmoille sielun alimmista kerroksista: Minä vihaan sinua/ minä haluan sinua/ osaan lukea nuo sanat/ tuosta asennostasi/ sinä valkoisella lakanalla/ olet kuin nainen/ mutta et halua olla nainen/ etkä minun olevan mies. Katkerana laulaja julistaa bridgessä: Minä en tunnusta mitään purppuraa jota pitää kumartaa/ minä en tunnusta että haluan enkä saata lähteä. Kertosäe lähtee lentoon ja huutaa sisällään totuutta - aina kaksi ihmistä eivät voi antaa periksi, vaan ovat kiinni jossakin kiertäen kehää yhtä välttämättöminä toisilleen kuin aamu ja ilta: Olen sinun/ jos tahdot niin/ olen sinun/ kuin sydämesi/ poukkoileva, raivokas. Laskeudutaan säkeiston basson poukkoiluun. Mikään ei ole muuttunut. Kumpikaan ei anna ylpeydestään mitään. Minä haluan sinua/ haluan vihata sinua/ kaksiselkäinen peto/ raivoaa tasangolla yön. Bridgen alttaritaulun haalistuvien värien kautta juostaan jälleen kertosäkeeseen, jonka jälkeen C-osa sukeltaa tajuntaan kääntäen ympäri valheen naamion ja itsepetoksen: Muistan unien eläimet/ kuinka ne osaavat puhua/ kuinka kultanaamioinen/ hiipii käytävää. Sama ylimakean ja pintaliitoisen romantisoinnin satiiri maistuu biisissä vahvana. Vaikutelma korostuu kappaleen kauniin ulkoasun ja kertosäkeen mahtipontisuuden ansiosta.
Lätylle mahtuvat sellaisetkin kappaleet, kuin avausraita Mikään ei vie sitä pois tomeineen ja shamaanitunnelmineen, ärhäkät Sametinpehmeä ja Raskas, perinteitä kunnioittava Elokuun kruunu, kuulaat Turkoosi ja Talvinpäivänseisaus sekä progen kanssa flirttailevat Työt ja päivät ja Pilvien kuningas. Levyn jokainen kappale on oma teoksensa ja kertomuksensa, mutta äänitysvaiheen viivästymisen vuoksi Yrjänälle jäi rutkasti omaa aikaa, ja ehkä osittain siksi biisien koherenssi on vahva. Olin tulla hulluksi pienessä töölöläisyksiössä ja lopulta aloin turhautuneena hioa ja hioa sanoituksia. Nyt kun niitä katsoo, ei sekään hulluksi tulo ollut turhaa, herra toteaa yhtyeensä kotisivuilla. Tämä levyn kompaktius pätee myös sävellyksiin ja sovituksiin, joiden ansiosta levy on usein se, johon CMX:n myöhempää tuotantoa verrataan; Ei tämä nyt Auran tasolle yllä... Ilmauksellisen ehdottomuuden ja äkkivääryyden karsiminen toivat yhtyeelle uusia kuulijoita ja uusia mahdollisuuksia, ja sen voi halutessaan nähdä eräänä sen uran käännekohtana - levy oli myös CMX:n ensimmäinen kultaa myynyt.
Klassikon ainekset ovat usein koossa, kun levyssä yhtyvät rehellisestä taiteellisesta ambitiosta kumpuava uuden tuominen sekä omaan että kulttuuriympäristönsä ajatteluun ja ilmaisuun. Tätä seuraa joskus kaupallinen menestys, joka kivettää levyn aseman jonkinlaisena määrittävänä tekijänä ja monumenttina laajemmankin ihmisjoukon mieliin. Klassikko on myös ilmaisultaan ajaton kokonaisuus, jonka äärelle jaksaa palata elämänsä mittaan uudelleen ja uudelleen, ja jonka myös myöhemmät sukupolvet löytävät kuuntelukokemukseksi ja inspiraation lähteeksi. Aura on matkallaan populaarimusiikin kentällä julkaisuvuodestaan tähän päivään kerännyt nämä ominaisuudet matkaansa ja kiertänyt ne tiiviiksi osaksi itseään.
Teksti: Petteri Enroth, kuvat Ilkka Valpasvuo
