Manic Street Preachers: Ultra Vivid Lament

Manic Street Preachersin 14. albumi kulkee hyv�ksi havaitulla sapluunalla: jotain tuttua, jotain uutta, jotain lainattua. Walesilaisyhtye on silti todellisuudessa uudistunut levyill��n enemm�n kuin kuulostaa. James Dean Bradfieldin kauniisti myrsky�v� tenori on vain niin tunnistettava, ett� kuulomuisti yhdist�� sen samalle sylttytehtaalle silloinkin kun Manicsit discoilevat, leikittelev�t krautrockilla, s�mpl��v�t flipperi� tai tunnelmoivat riisutusti.

Tuota jotain uutta l�ytyy sek� s�vellysten ett� sanoitusten ytimest�. Bradfield p��tti brittien koronasulun aikana opetella soittamaan pianoa. Ihan kaikki muusikot eiv�t olisi vieneet asiaa niin pitk�lle, ett� syntymist��n odottava albumi s�vellett�isiin vasta opetellulla instrumentilla. Eik� varsinkaan niin, ett� l�htisi useammassa laulussa fiilistelem��n Abba-popia, joita ei varsinaisesti voi aivan aloittelijan sormiharjoitelmiksi kutsua.

Toisaalta, ihan kaikki muusikot eiv�t ole kuin Bradfield. Tai basisti Nicky Wire, joka k�pertyi vanhempiensa kuolemien j�lkeen h�nelle yll�tt�v��n suuntaan: itseens�. Toki on tulkinnasta kiinni liittyyk� Sapporon lumisade ajan v��j��m�tt�myyteen tai luonnon kiertokulkuun, vai onko se metafora syd�meen ja mieleen j��neelle ikuiselle tyhji�lle, jonka parhaan yst�v�n ja b�ndikaverin katoaminen aiheutti. Itse olen taipuvainen j�lkimm�iseen.

Kun Bradfieldin taitaviin ja iskeviin melodioihin lis�t��n Wiren elokuvallinen runous, syntyy 30 vuoden j�lkeenkin jotain persoonallista, melonkoliaa. Ajankuva on vahvasti l�sn�, ja samaan aikaan niin ajatonta: �Words wage war, meanings being missed�, �A land now so infected can be free and equal�. V�lill� kun alkaa kuulostaa jo rakkauslaululta (�And in the rhythm of your voice I find space to rejoice�), Wire vet�� maton alta: My complicated illusions leave me with no choice.

Ultra Vivid Lament (Ultraeloisa valitus) on osuva nimi albumille. Manicsien musiikille ominaisesti melankolia on l�sn� parantavana voimana. Albumi tuntuu jopa tietoiselta vastaiskulta Resistance Is Futile -edelt�j�lleen (2018), joka flirttaili b�ndin hard rock -menneisyyden kanssa. Manicsit eiv�t tunnu kuitenkaan olevan eri persoonissaan milloinkaan nostalgiaa tai noloa ep�onnistumista tyylikokeilujen kanssa.