Vesa-Matti Loiri: Lauluni aiheet I-III

Vesa-Matti Loirin 50-vuotista uraa taiteilijana juhlistava tuplalevyjen trilogia on merkillistä kamaa. Edellisestä kokoelmaboksista on jo kymmenen vuotta ja sen jälkeen on julkaistu sangen kelpo levyjä Junnu Vainio -versioinneista Lappi-trilogian riisuttuun maailmaan ja pariin juurimusiikkia esiin nostavaan viimeisimpään albumiin. Uusi niputtaminen on siis harvinaisen perusteltua, mutta yksittäisten karvalakkituplien markkinoille tunkeminen haiskahtaa väkisinkin kiireeltä.

Asiaa ei varsinaisesti auta se, että kaiken nähneen ja tehneen artistin tuotantoa ei kaivella kronologisesti. Kokoelman ykkösosaa voi lämpimästi suositella aloituspalaksi Loiri-noviisille, mutta varsinkin kakkososa on paikoin raskaammanpuoleista tilkkutäkkiä, kun Perko-Pyysalo-jazzailua seuraa ruotsalaisrunoilija Carl Michael Bellmanin laulelma ja sen tunnelmista hypätään yhtäkkiä Eino Leinoon. Kolmososassa on koottu yhteen kevyempää osastoa, mutta ilmeisesti missattu Vesku-elokuvan kuolematon itsekritiikki: ”Aina jännittää nousta lauteille, kun sitä tietää että on tehnyt niin paljon paskaa.” Enemmän verovelkojen määrästä kuin mistään muusta kertova Tyynen Pim peli pom -levy (1988) ei nyt vaan jumalauta voi ansaita neljää esitystä, kun samaan aikaan huumoripalojen joukosta on pudotettu vaikkapa Matkarakastaja, Yleisessä saunassa, Veljet keskenään ja Missä kotini on. Ja jos Dave Lindholmin Minun nimeni on nimessun mahtuu kepeiden palojen joukkoon, millä ihmeen ilveellä Konstan parempi valssi ja Filosofeeraava ylioppilas ovat ”vakavien” osien puolella? Se että esimerkiksi Eino Leino -levyjen ainut huumori-irrottelu Erakon hämmästys on jätetty pois, jotta saadaan kuulla Tyynen ja Jean-Pierre Kuselan ”iki-ihana” Tahdon olla sulle hellä -”duetto” on asioita jotka ylittävät ihmisjärjen käsityskyvyn. Jostain syystä myös Loirin mainio lastenlevy Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus (1974) on jätetty täysin paitsioon, vaikka huumoriosuuteen olisi taatusti mahtunut edes yksi näyte tuolta albumilta. Muut kokonaan unohdetut studioalbumit ovat joululevyn ohella Lasihelmipeli (1984) sekä Seitsemän kertaa (1990).

Koska paketin ulkomusiikilliset ansiot ovat vaatimattomat, huomio kiinnittyyy siis kappalevalintoihin. Niidenkään suhteen Loiria itseään ei ole taidettu pahemmin kuunnella, sillä hän on toistuvasti korostanut että hänen korvantakusensa eivät olleet tarpeeksi kuivat Leino-levytyksiin vielä 1970-luvulla. Vaikka esimerkiksi Elegia, Ja vuodet ne käy, Se kuitenkin liikkuu ja Maininkeja löytyisivät tuoreempina ja näkemyksellisempinä versioina, näillä levyillä pitäydytään alkuperäisissä. Kokonaan oma lukunsa on myös jonkinlainen etukäteen tunnetuimpien laulujen suosiminen saman levyn todellisten helmien rinnalla. Tyyppiesimerkkinä se, että vuoden 1994 Vesa-Matti Loiri -levyltä mukana on kuolettavan tylsä Juokse sinä humma, mutta ulos on jätetty yllättävä versiointi psykedeelisen hard rock -bändi Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida-hitistä. Samoin Lappi-trilogian levytyksistä mukana on vaikkapa puiseva Pyhä toimitus ja tylsänpuoleinen Tästä asti aikaa. Sarjan monipuolisimmalta, mielenkiintoisimmalta ja kenties parhaalta Kasari-levyltä on myös tyydytty Loirin mittapuulla sangen vaatimattomiin Rakkauden ammattilainen- ja Meitä odotellaan mullan alla -läpimörinöinteihin, kun tarjolla olisi ollut sellaisia kylmäväriautomaatteja kuin Silmitön talvi ja Aurora. On tietysti oikeutettua sanoa, että nämä ovat subjektiivisia mielipiteitä, mutta ainakin kaikki minun tuntemani useammin kuin kerran edellä mainitut levyt läpi pyöräyttäneet ovat samoilla linjoilla.

Peter von Bagh puhuu jokaisen levyn (samassa) kansitekstissä näiden kokoelmien kymmenistä musiikkilajeista ja lajityypeistä. Olen hiukan eri mieltä tästä määritelmästä. Mielestäni näillä levyillä ei ole jazzia, poppia, rockia, kevyttä musiikkia, runonlausuntaa, soulia, progea, äänikomiikkaa tai funkia. Tämä musiikki on vain yhtä genreä: vesamattiloiria. Taiteilijalle viisi tähteä, musiikille neljä ja kokoamiselle kaksi.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuva: Wikimedia Commons