Syyskuun 2021 kasettikooste
10.09.2021
Kevätuhri: II
Starving Light Collective
Tämänkertaisen kasettipinon ensimmäinen kummajainen on Kevätuhri, jonka II on itse asiassa julkaistu (ainakin digitaalisesti) jo viime vuoden lopulla. Tyyliksi minimalistisessa saatekirjeessä ilmoitetaan yksikantaan black metal, mutta kyseisen genrenimikkeen kylkeen on parempi liittää termit ’kokeellinen’ ja ’niukka’.
Kolme oikeaa kappaletta, lähemmäs 20 minuuttia kokonaismittaa ja erittäin runkoon karsittu lähestymistapa.
Neljäs alku ottaa aikansa päästessään varsinaiseen myllytysvaiheeseen, mutta Kaaos, messu hyppääkin vastavuoroisesti heti kraiveleihin. Vokalisti murisee, kärisee, huutaa ja toisinaan kiljuukin, kitarat sahaavat armotta, eikä rytmiryhmäkään päästä itseään helpolla. Runsaasti, raakaa, hellittämättä, mutta kaikki ei ole kuitenkaan silkkaa turpasaunaa, vaan suvantokohdat pääsevät värittämään Kevätuhrin metallikeskityksiä.
Juuri tuossa syvyydessä ja varoittamatta pintaan pulpahtavissa sisäavaruuksien ihmeissä piileekin ryhmän voima, sillä II pitää sisällään hämmästyttävän paljon eri vivahteita. Eikä tämä ole mielestäni silkkaa erikoisuudentavoittelua sen itsensä takia, vaan lopputulos oikeuttaa kaiken kuullun. Virkistävän erilaista ja osoittaa jälleen kerran, että musiikin rajattomuus on sen tärkein ominaisuus. Avaraa black metalia, ilman genren pakollisia rukseja ja turhia painolasteja.
Mika Roth
Kurjasto: Collected Works Vol. 1
Kurjasto on kasettinsa otsakkeen mukaisesti pistänyt biisejään nippuun. Kokoelmien ja samplereiden herkut muodostavat lähes 19 minuutin mittaisen kokonaisuuden, jossa massiivinen Ebb / Tide (original mix) varaa kasetin koko B-puolen.
We Hate Nazis -kokoelmalta kaapattu We Love Kurjasto on oikeastaan vain introna toimivaa säröistä rähinää, mutta reilun puolen minuutin mittainen juurihoito johtaa suoraan Scum Masterin syliin. Dadaistista konepainajaista tämäkin on, mutta kahdessa ja puolessa minuutissa pora ehtii kaivamaan aivoja jo huomattavasti syvemmältä. Kutittelee, riipii, vaan jokin jää vielä puuttumaan.
Kruunu ojennetaankin seuraavalle raidalle. Depth Runner näet pistää paremmaksi/pahemmaksi, kun lievästi taajuushäiriöltä kuulostava teos kellottaa lähes neljän minuutin verran. Kuuntelukokemus pistää hakemaan alati parempaa asentoa tuolissa, mikä lienee tarkoituskin, kun miellyttävän kivuliaalle prosessille kuulostava särinä, murina ja rätinä ottavat aikansa. Kappale löytyy The Planar Harrow -nimiseltä kokoelmalta, joka on muuten melkoista marginaalin, elektron ja ambientin juhlaa. Em. Ebb / Tide alkuperäisessä muodossaan, sekä A-puolen sulkeva Short Industrial Process ovat nekin tutustumisen arvoisia numeroita, jos nyt piikkipaikka jäikin valtaamatta.
Tälläkin kassulla liikutaan marginaalin marginaalissa, jossa ruohon väri ja koostumus saattavat olla monelle epämiellyttäviä. Näistä hämmentävistä avantgarden kukista voi kuitenkin saada sellaiset tripit, että kannattaa tutustua avoimin mielin.
Mika Roth
Rauhan Orkesteri: Tampere Biennale 2018Artsy Records
Rauhan Orkesteri on levännyt suhteellisen rikkoutumattomassa rauhassa viime vuodet, vaikka rajoja koettelevan free jazz -ryhmän musiikille voisi olla näinä erityisinä aikoina tilausta. Yhtye kuitenkin aktivoitui hetkeksi Tampere Biennale 2018 -tapahtumassa, joka järjestettiin siis keväällä 2018. Tällä tallenteella on kaksi hieman päälle 13 minuuttista siivua noilta päiviltä.
Simppelisti kahteen osaan jaettu teos on kaiketi yhtä ja samaa esitystä/työtä. Näin Part 1 ja Part 2 ovat vain julkaisuteknisistä syistä syntyneitä nimikkeitä. Rumpali Jaakko Tolvi ja basisti Tero Kemppainen luovat rikkaan eläväiset pohjat, jossa ei tarvitse kuitenkaan olla alati äänessä. Puhaltimista ja erilaisista perkussioista vastaavat Ville Jolanki ja Antti Tolvi sitten ripottelevat omia ääniään, jälkimmäisen vastatessa myös satunnaisista konehuoneen tuotoksista.
Entä mitä tämä kaikki oikein on? Uuuh, vaikea kysymys. Äänitaidetta, avantgardistista seikkailua, joka toisella puoliskollaan äityy hetkeksi hullun tohtorin tiedelaboratorion elektroniikkaleikiksi. Modernia jazziakin seassa kaiketi on, mutta kun ns. perinteisiä muotoja, tuttuja kaavoja ja oikeastaan minkäänlaisia kiintopisteitä on nihkeästi tarjolla, voi kuulija vain heittäytyä äänten vietäväksi. Tästä joko pitää tai sitten ei, mutta ainakin Tampere Biennale 2018 herättää taatusti tuntoja.
Enkä tyrmäisi kummaa kummajaista kättelyssä, sillä mielikuvitukselliselle räiskynnälle kannattaa antaa toinenkin mahdollisuus, ja vaikka kolmas, koska huomasin äänten vaikuttavan kovin eri tavoin jopa peräkkäisinä päivinä.
Mika Roth
Semmosta: The ZealotsArtsy Records
Semmosta on monista muista tutun kokeellisen äänitaiteen moniottelijan, multitaitajan ja mestaritekijän yksi ilmentymä. Nimen takaa löytyy siis Lauri Väinölä, jonka muita tekemisiä olen ihaillut/kummastellut Desibeli.netin sivuilla jo useaan otteeseen. Tarina ei kerro onko Väinölä kenties kisaillut Uuden musiikin kilpailussa mihin The Zealotsin ainoan raidan nimi voisi viitata, mutta yli puolen tunnin mittainen UMK2021 on kyllä jotain muuta kuin formaattiradioille kelpaavaa valmistahnaa.
Niin, ääniä. Erilaisia ja eri tavoin kohoilevia sekä laskevia, jotka herättävät hyvinkin erilaisia tuntemuksia ja mielleyhtymiä aina tilanteesta ja kuunteluhetkestä riippuen. Säriseviä, siriseviä, naksuvia, vinkuvia ja pöriseviä ääniä, joiden merkityksen kuulija itse saa kuvitella, kuten koko tarinankin niiden ympärille. Säksätystä, kolinaa, piipitystä, pulputusta ja sihahtelua, joka kutsuu mukaansa leikkimään, täyttämään suuria kankaita aina vain erilaisemmilla kuvioilla, tarinoilla ja juonilla.
Eihän tämä musiikkia ole sanan perinteisessä merkityksessä, mutta eipä Semmosta taida edes yrittää osua populaarikulttuurin kapitalistisiin suoniin, koska silloin koko projektin pointti ymmärtääkseni murenisi. Pikemminkin The Zealots on jossain normaalin ulkopuolella, katvealueella ja saavuttamattomissa, mutta samaan aikaan mitä helpoimmin paikannettavissa, löydettävissä ja ehkä ymmärrettävissäkin.
Ääniä on luotu oletettavasti enimmäkseen elektronisin laittein, enkä edes lähde arvailemaan kaikkia syntyhistorioita, mutta melun ja noisen rajoilla tässä iloisesti liikutaan. Tunnelma on silti halki kappaleen jotenkin positiivinen ja lämmin. Melua paremmista paikoista?
Mika Roth
