Ajankohtaista

Omakustannealbumit ‚Äď Toukokuu 2022

17.05.2022


Ilari Hannula: Sadetanssi Ilari Hannula: Sadetanssi

Ilari Hannula tekee bändin jäsenenä yhdenlaista musiikkia, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän julkaisun kanssa. Siksipä yhtyehistoria jääköön rauhaan ja keskitytään siihen, mikä miestä soolopuuhissa innostaa: progressiivinen 70-luvun rock ja maailmanmusiikki satunnaisin kansanmusiikkipitoisuuksin.

Hannula on vastannut kaikista instrumentaalialbumiksi laskettavan kiekkonsa √§√§nist√§, mink√§ lis√§ksi herra on hoitanut my√∂s miksauksen, sek√§ oletettavasti osapuilleen kaiken muunkin. N√§in voidaan perustellusti sanoa, ett√§ kyseess√§ on yhden miehen visio ‚Äď vaan mik√§ tuo visio on?

Sanoisin tämän kiekon merkittävimmän voiman löytyvän juuri oikeiden hetkien venyttämisestä. Lisäksi toisinaan kollaasimaiseksikin tulkittavassa äänikerroskakussa on paljon sulateltavaa, kun mm. elokuvamaisia aineksia sulautetaan äänten muuntuvaan virtaan. Sadetanssi tarjoaa paljon, ehkä liikaakin, mutta se syleilee kaikkea niin puhtain sydämin, ettei moiselle voi olla lämpenemättä.

Instrumentaalilevyjen suurin haaste etenkin näin kaukana ns. valtavirrasta on mielestäni riittävän mielenkiinnon ylläpitäminen, jotta satunnainen kuulija ei näinä hektisinä aikoina hairahtuisi albumin ääreltä muualle. Nostan hattua Hannulan kyvylle luoda kepeän iloisia melodioita ja polveilevia progerakenteita, mutta Sadetanssin kulkua on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi.

Totuus on se, että tämän kokonaisuuden äärelle pitää pysähtyä, jotta viehkeästi kaarteleva Sunrain ei katoa taustaan ja Padmasambhava's Meditation Den saa verkalleen aueta puhkeavan kukan lailla. Pois kiire ja hätäisyys, tilalle rauha ja tarkoin rekisteröivät aistit. Sadetanssi ei varsinaisesti ottaen ’mene mihinkään’ ja sulje mitään sen kummempia kaaria, ympyröitä tai tavoitekehyksiä. Se vain on, ja sellaisenaan kiekon arvo voi osoittautua huimaavaksi.

Kuinka usein ehdimme näinä päivinä seisahtua ja vain ottamaan hetken sellaisenaan? Niinpä, joten antaa eeppisen elokuvamaisesti maalailevan The Ocean Templen vain olla oma itsensä ja The Green Gnome Tavern viihdyttäköön kaikkia heitä, joille Jethro Tull on yksi suurista.

Mika Roth


M.A.K.O.: Nelkytkaks M.A.K.O.: Nelkytkaks

M.A.K.O. on rap-artisti, joka on viime vuosien aikana julkaissut ainakin kaksi EP-levyä, sekä sinkkuja. Nelkytkaks on herran debyyttialbumi, jonka numero viittaa suorimmin tekijänsä ikään. Onko tuo paljonpuhuva numero sitten vähän vai paljon? Ainakin Douglas Adamsin mukaan luku on erittäin merkityksellinen, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

M.A.K.O. luottaa pääosin retroisempaan soundiin ja mieleen nousevat toisinaan mm. Public Enemy ja Cypress Hill, vaikka kengät tiukasti kotoisella tantereella pysyvätkin. Soundit ovat tempoilevia, äänimaisemissa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista ja tuotannon puolella onkin tehty tarkkaa työtä kaikilla tasoilla. Erot yksittäisten raitojen välillä ovat myös toisinaan melkoisia, sillä ei tässä yksiraiteisella ajeta.

Teksteissä arki on arkea, eivätkä huimat unelmat kenties toteutuneet, mutta sehän ei tarkoita yrittämisen lopettamista. Ikää on jo karttunut, mutta oletettavasti edessä on vieläkin enemmän päiviä, joten turha niitä on haaskata. Maailma saattaa näyttää vuosi vuodelta asteen harmaammalta, joten väriä pitää sutia vain entistä terhakkaammin, ja sanat saavat siinä sivussa kiskaista asioita ruseteille.

Esikoiselle on saatu mukaan mukavasti vierailijoita, joista yllättävin lienee Meron kanssa samalle raidalle päätynyt Minja Koski, joka tunnetaan myös M-nimellä. Kultainen häkki on jopa kauniiksi laskettava kappale, kun taas Kultainen Vasara iskee Opintojen äiti -siivulla niin, että taatusti jää jäljet. Retrot soundit, kitkerät rivit ja juuri sopivasti sekopäinen tunnelma, jossa järjettömimmätkin käännökset istuvat jotenkin paikoilleen.

M.A.K.O. törkkii ja tönii, eikä päästä kuulijoitaan helpolla. Sanat syydetään vasten kasvoja, eikä ongelmien päälle kiskota räsymattoa, vaan esiin kaivetaan entistäkin tehokkaampia valonheittimiä, joilla tuoda lukseja risukasoihin. Nelkytkaks ei ole kuitenkaan myöskään mikään mahdottoman synkkä ja toivoton levy, sillä M.A.K.O. osaa myös pitää virnettä suupielessä. Kuulijan osaksi jääkin tekijöiden punnitseminen, sillä teksteissä ironia ja musta huumori kukkivat täydessä loistossaan.

Mika Roth


Matriarkaatti Matriarkaatti: Matriarkaatti

Seuraavaksi lainaan suoraan viimeisen päälle pohdittua saatekirjettä, eli Matriarkaatti on vuonna 2017 perustettu antirasistinen ja feministinen alusta, jonka tarkoituksena on nostaa nais-, transmaskuliinisia-, ja ei-binäärisiä rap- ja r&b-artisteja. Esikoissinkku lääh ilmestyi huhtikuun alussa ja saman kuun jälkimmäisellä puoliskolla ulos tuli ensimmäinen pitkäsoitto.

Ainakin tällä levyllä Matriarkaatti on sama asia kuin Mon-Sala ja Adikia, eli Nora Horn ja Kirsikka Ruohonen. Kumpainenkin rap-artisti on tehnyt omaa uraansa, mutta Matriarkaatin kohdalla taiteellinen kunnianhimo on melkoinen. Musiikin sivusta puhuttaessa taustalla on jo podcast-sarjaa ja talk showta, joten karmit ovat komeat ja näkyvyys on taattua. Eikä kaikki ole tietysti ihanaista juhlaa tekijöillekään, koska Fani saattaa äityä toisinaan uhkaavaksikin, mutta se on toisaalta osa kokemusta.

Kahdeksan raidan albumi kulkee jouhevasti eteenpäin ja etenkin sinkkubiisi saattaa saada korvat hehkumaan, kun duo pelailee aikamme seksuaalisen kuvaston kanssa. Nettiin voi tunkea vaikka mitä, kuten tiedämme, joten kenellä olikaan lopulta vastuu ja mistä? Säännöt julistaa vapauden ilosanomaa omin tavoin ja Jäine pelailee rahdun tummemmilla soundeilla omaa peliään. Biitit ovat moderneja, samoin mielipiteet ja sovitusten puolella ilmavuus on mielestäni merkittävin avainsana halki kiekon.

Kahden rap-artistin syytämä sanamäärä on toisinaan melkoinen mutta virta ei kuitenkaan karkaa lapasesta, vaan pääosin karsituiksi jätetyt biisien sisäavaruudet pysyvät ilahduttavan selkeinä. Sanotaanhan tässä paljon, mutta teksti ei jyrää musiikkia, vaan osat täydentävät toisiaan. Ankkuriksi sijoitettu Onneksi on Matriarkaatti lienee enemmänkin keikkatilanteisiin suunnattu julistusnumero, mutta siellä jos missä niitä tarvitaan tulevina viikkoina, kuukausina ja ehkäpä vuosinakin.

Tervetuloa Matriarkaatti, nyt vain rohkeasti eteenpäin, kauemmas ja pidemmälle, koska universumi ei lopu koskaan.

Mika Roth


Mustat Ruusut: Memento Mustat Ruusut: Memento

Kouvolalainen suomirock-orkesteri Mustat Ruusut on saavuttanut debyyttilevynsä virstanpylvään. Sinkkujahan yhtyeeltä on ilmestynyt jo kelpo pino, joista vuoden 2019 Mielenmyrkkyä oli monilla tavoin pelitilanteen muuttaja.

Sinkkuja on myös otettu esikoiselle mukaan runsain määrin, mutta Mielenmyrkkyä ei jostain syystä ole kelpuutettu mukaan. Sen sijaan levyn kymmenestä siivusta peräti kuusi muuta on jo julkaistu sinkkuina, joten ehkäpä kyseessä on vain runsauden pula. Ja niistä sinkuista puhuttaessa: Maailman laidalle ja Valtakunta ovat muuten aivan uskomattoman tarttuvia poprock-valioita. Olen aiemmin nostanut esiin jopa Bon Jovin koukkukynän biisien tarttumapinnoista puhuttaessa, eikä se nytkään olisi liioittelua, vaikka bändi soittaakin pitkälti perinteisempää suomirockia.

Levyll√§ on kuitenkin muitakin puolia, joiden yksi √§√§ripiste on kiistatta instrumentaaliraita Memento. Silkkaa akustisen ja s√§hk√∂isen kitaran n√§pp√§ily√§, mutta kaunista kuin mik√§ rauhallisemmalla tavalla. Tanssilattioiden kanssa flirttaileva √Ąl√§ j√§√§ kummittelemaan loikkaa puolestaan my√∂s albumiymp√§rist√∂ss√§ yll√§tt√§v√§√§n suuntaan. Hieman samoilla synarock-suunnilla operoi Kun tuuli puhaltaa, joka j√§lleen avaa uusia linjoja yhtyeelle.

Albumin materiaalin leveys onkin lopulta se haastavin asia, koska Mementoa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua ehyeksi kokonaisuudeksi. Mustat Ruusut on oiva rockyhtye, se on my√∂s asiansa osaava pop-b√§ndi, sek√§ suomirockiaan iskelm√§ll√§ lantraava perinteisempi orkesteri, sek√§ tunnelmoiva fiilistely-yhtye ‚Äď vaan pit√§√§k√∂ sen olla n√§it√§ kaikkia saman albumin sis√§ll√§?

Mika Roth


Tampereen levyorkesteri: Kodittomia lauluja Tampereen levyorkesteri: Kodittomia lauluja

Tampereen levyorkesteri on nimensä mukainen musiikillinen ilmiö. Se koostuu tamperelaisista ammattilaisista, jotka ovat yhdessä luoneet levyllisen lauluntekijä- ja rytmimusiikkia. Jäsenistöä on noin kymmenkunta, eikä kokemuksesta tai näkemyksestä ole tässä joukossa pulaa.

Moniosaaja Matti Salo hoitaa kitaran ja sopraanosaksofonin lisäksi miksauksen, pääasiallinen vokalisti Kielo Kärkkäinen on kirjoittanut kolme raitaa ja niin kitaristi Tommi Laine kuin mm. kontrabassoa soittava Ville Rauhala ovat myös mukana kahden biisin kirjoittajissa. Eikä joukko suinkaan ole näin kapea, eivätkä kaikki jäsenet hoida vain yhtä tonttiaan, mutta orkesterin kohdalla onkin puhuttava erityisesti yhteistyöstä. Kun taidokkaita jäseniä on näin runsaasti, on jokainen lopulta vain osa isompaa kokonaisuutta.

Viihdemusiikin termi on nyky√§√§n hieman huonossa huudossa, mutta mielest√§ni tamperelaisten kiekko edustaa juuri tuota laitaa ‚Äď ja mit√§ ylpeimmin. Pop ja rock soivat siis monissa muodoissa, blues pirist√§√§ matkaa englanniksi esitetyll√§ Golden Things -siivulla ja Toisenlainen el√§m√§ astahtaa kotoisen jazzahtavan iskelm√§n mustavalkoiseen draamaleffaan, josta ei ole niink√§√§n pitk√§ matka Film noir -elokuvien kulisseihin. N√§it√§ aineksia sitten muokataan ja jaetaan eri suhtein, viisareiden osoittaessa mit√§ selvimmin menneisiin p√§iviin, tai oikeammin vuosikymmeniin.

Tunnelmat vaihtelevat nopeasti, mutta kaikki palaset sopivat yhteen keskuspalasten kanssa, jolloin levy ei vaikuta mitenkään hajanaiselta tai punaisen lankansa kadottavalta hapuilulta. Folk soi keveän kiireettömästi kun Ei muuta suuntaa kaipaa rakkaansa luokse, eikä Doris omin sanoin voisi töräytellä muhkeita torviaan komeammin, kun rakkauden punokset kiertyvät jälleen tiukemmin ympärille.

Hieno ja mielenkiintoinen albumi, mutta parhainta antia ovat varmaankin keikat, kun (toivottavasti) koko katras pääsee näyttämään taitojaan niin yksilöinä kuin yksikön osasina.

Mika Roth




Lukukertoja: 1002
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs