Ajankohtaista

Omakustannealbumit � Toukokuu 2022

17.05.2022

Deficit: Petrol Station Flowers

Deficit ei juuri esikoisalbumiaan promoa. Saatteessa ei edes vaivauduta mainitsemaan genre�, kotipaikkaa tai mit��n muutakaan toissijaista. Linkit verkon sosiaalisiin alustoihin palvelkoot siis tarkoitustaan ja musiikki puhukoon puolestaan.

Aloitetaan rockista, joka on t�m�nkin esikoistuotoksen peruskivi, alkul�hde ja kaiken energian antava aurinko. Musiikin angloamerikkalaiset juuret johtavat bluesista kummunneen alkuper�isen rockin lis�ksi my�s mielest�ni er��nkin Seattlen kaupungin suuntaan, vaikka mist��n suorasta post-grungesta t�ss� ei olekaan kyse. Vokalistin ilmaisu ja yleinen henki vain puhuvat omaa kielt��n.

Peruspalikat pidet��n selkein�, rummut paukkuvat aika pinnassa, kielisoittimet asettuvat n�tisti kohdilleen, eik� s�r�valleja juuri tarjota. Ja sitten kun on kitarasoolon paikka, pysyt��n useimmiten melodisuuden poluilla. Kirkkain valokeila lohkeaa kuitenkin vokaaleille, joissa riitt�� luonnetta, mutta ei niink��n revittely� � vaikka moiseen voisi olla saumoja.

Selvimmin kaavaa rikkoo sinkkupotentiaalinen Ruckus, jonka kiivaampi tempo ja n�lk�isempi kulku ovat jotain, jota Deficitin kannattaisi pohtia vastaisuudessa enemm�nkin. Mik�li siis kaupallinen menestys ja mahdollinen n�kyvyys listoilla ovat ensinn�k��n tavoitteita t�lle projektille. Toinen selv�sti lentoon nouseva numero on loppulevylt� l�ytyv� Float on By, jonka sovituksesta en ollut aluksi lainkaan varma. Pieni popahtavuus, yll�tt�v� kulmikkuus sek� arvaamattomuus lasketaan kuitenkin n�iss� kohdin eduksi.

Bensiksen kukat eiv�t ole pit�neen kaikki parasta ter��ns�, mutta kun musiikillisesti osutaan jonnekin Seattlesta it��n ja Teksasista pohjoiseen, niin on siell� kyll� tilaa riitt�miin. Teksteiss� elo ei ole satumaista loistoa, mutta koska se nyt oikeasti moista olisi? Onneksi Deficit ei anna satunnaisen tummuuden k��nty� mustuudeksi, koska sit� t�st� maailmasta l�ytyy jo riitt�miin.

Mika Roth

Ilari Hannula: Sadetanssi

Ilari Hannula tekee b�ndin j�senen� yhdenlaista musiikkia, mutta sill� ei ole mit��n tekemist� t�m�n julkaisun kanssa. Siksip� yhtyehistoria j��k��n rauhaan ja keskityt��n siihen, mik� miest� soolopuuhissa innostaa: progressiivinen 70-luvun rock ja maailmanmusiikki satunnaisin kansanmusiikkipitoisuuksin.

Hannula on vastannut kaikista instrumentaalialbumiksi laskettavan kiekkonsa ��nist�, mink� lis�ksi herra on hoitanut my�s miksauksen, sek� oletettavasti osapuilleen kaiken muunkin. N�in voidaan perustellusti sanoa, ett� kyseess� on yhden miehen visio � vaan mik� tuo visio on?

Sanoisin t�m�n kiekon merkitt�vimm�n voiman l�ytyv�n juuri oikeiden hetkien venytt�misest�. Lis�ksi toisinaan kollaasimaiseksikin tulkittavassa ��nikerroskakussa on paljon sulateltavaa, kun mm. elokuvamaisia aineksia sulautetaan ��nten muuntuvaan virtaan. Sadetanssi tarjoaa paljon, ehk� liikaakin, mutta se syleilee kaikkea niin puhtain syd�min, ettei moiselle voi olla l�mpenem�tt�.

Instrumentaalilevyjen suurin haaste etenkin n�in kaukana ns. valtavirrasta on mielest�ni riitt�v�n mielenkiinnon yll�pit�minen, jotta satunnainen kuulija ei n�in� hektisin� aikoina hairahtuisi albumin ��relt� muualle. Nostan hattua Hannulan kyvylle luoda kepe�n iloisia melodioita ja polveilevia progerakenteita, mutta Sadetanssin kulkua on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi.

Totuus on se, ett� t�m�n kokonaisuuden ��relle pit�� pys�hty�, jotta viehke�sti kaarteleva Sunrain ei katoa taustaan ja Padmasambhava's Meditation Den saa verkalleen aueta puhkeavan kukan lailla. Pois kiire ja h�t�isyys, tilalle rauha ja tarkoin rekister�iv�t aistit. Sadetanssi ei varsinaisesti ottaen �mene mihink��n� ja sulje mit��n sen kummempia kaaria, ympyr�it� tai tavoitekehyksi�. Se vain on, ja sellaisenaan kiekon arvo voi osoittautua huimaavaksi.

Kuinka usein ehdimme n�in� p�ivin� seisahtua ja vain ottamaan hetken sellaisenaan? Niinp�, joten antaa eeppisen elokuvamaisesti maalailevan The Ocean Templen vain olla oma itsens� ja The Green Gnome Tavern viihdytt�k��n kaikkia heit�, joille Jethro Tull on yksi suurista.

Mika Roth

M.A.K.O.: Nelkytkaks

M.A.K.O. on rap-artisti, joka on viime vuosien aikana julkaissut ainakin kaksi EP-levy�, sek� sinkkuja. Nelkytkaks on herran debyyttialbumi, jonka numero viittaa suorimmin tekij�ns� ik��n. Onko tuo paljonpuhuva numero sitten v�h�n vai paljon? Ainakin Douglas Adamsin mukaan luku on eritt�in merkityksellinen, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

M.A.K.O. luottaa p��osin retroisempaan soundiin ja mieleen nousevat toisinaan mm. Public Enemy ja Cypress Hill, vaikka keng�t tiukasti kotoisella tantereella pysyv�tkin. Soundit ovat tempoilevia, ��nimaisemissa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista ja tuotannon puolella onkin tehty tarkkaa ty�t� kaikilla tasoilla. Erot yksitt�isten raitojen v�lill� ovat my�s toisinaan melkoisia, sill� ei t�ss� yksiraiteisella ajeta.

Teksteiss� arki on arkea, eiv�tk� huimat unelmat kenties toteutuneet, mutta seh�n ei tarkoita yritt�misen lopettamista. Ik�� on jo karttunut, mutta oletettavasti edess� on viel�kin enemm�n p�ivi�, joten turha niit� on haaskata. Maailma saattaa n�ytt�� vuosi vuodelta asteen harmaammalta, joten v�ri� pit�� sutia vain entist� terhakkaammin, ja sanat saavat siin� sivussa kiskaista asioita ruseteille.

Esikoiselle on saatu mukaan mukavasti vierailijoita, joista yll�tt�vin lienee Meron kanssa samalle raidalle p��tynyt Minja Koski, joka tunnetaan my�s M-nimell�. Kultainen h�kki on jopa kauniiksi laskettava kappale, kun taas Kultainen Vasara iskee Opintojen �iti -siivulla niin, ett� taatusti j�� j�ljet. Retrot soundit, kitker�t rivit ja juuri sopivasti sekop�inen tunnelma, jossa j�rjett�mimm�tkin k��nn�kset istuvat jotenkin paikoilleen.

M.A.K.O. t�rkkii ja t�nii, eik� p��st� kuulijoitaan helpolla. Sanat syydet��n vasten kasvoja, eik� ongelmien p��lle kiskota r�symattoa, vaan esiin kaivetaan entist�kin tehokkaampia valonheittimi�, joilla tuoda lukseja risukasoihin. Nelkytkaks ei ole kuitenkaan my�sk��n mik��n mahdottoman synkk� ja toivoton levy, sill� M.A.K.O. osaa my�s pit�� virnett� suupieless�. Kuulijan osaksi j��kin tekij�iden punnitseminen, sill� teksteiss� ironia ja musta huumori kukkivat t�ydess� loistossaan.

Mika Roth

Matriarkaatti: Matriarkaatti

Seuraavaksi lainaan suoraan viimeisen p��lle pohdittua saatekirjett�, eli Matriarkaatti on vuonna 2017 perustettu antirasistinen ja feministinen alusta, jonka tarkoituksena on nostaa nais-, transmaskuliinisia-, ja ei-bin��risi� rap- ja r&b-artisteja. Esikoissinkku l��h ilmestyi huhtikuun alussa ja saman kuun j�lkimm�isell� puoliskolla ulos tuli ensimm�inen pitk�soitto.

Ainakin t�ll� levyll� Matriarkaatti on sama asia kuin Mon-Sala ja Adikia, eli Nora Horn ja Kirsikka Ruohonen. Kumpainenkin rap-artisti on tehnyt omaa uraansa, mutta Matriarkaatin kohdalla taiteellinen kunnianhimo on melkoinen. Musiikin sivusta puhuttaessa taustalla on jo podcast-sarjaa ja talk showta, joten karmit ovat komeat ja n�kyvyys on taattua. Eik� kaikki ole tietysti ihanaista juhlaa tekij�illek��n, koska Fani saattaa �ity� toisinaan uhkaavaksikin, mutta se on toisaalta osa kokemusta.

Kahdeksan raidan albumi kulkee jouhevasti eteenp�in ja etenkin sinkkubiisi saattaa saada korvat hehkumaan, kun duo pelailee aikamme seksuaalisen kuvaston kanssa. Nettiin voi tunkea vaikka mit�, kuten tied�mme, joten kenell� olikaan lopulta vastuu ja mist�? S��nn�t julistaa vapauden ilosanomaa omin tavoin ja J�ine pelailee rahdun tummemmilla soundeilla omaa peli��n. Biitit ovat moderneja, samoin mielipiteet ja sovitusten puolella ilmavuus on mielest�ni merkitt�vin avainsana halki kiekon.

Kahden rap-artistin syyt�m� sanam��r� on toisinaan melkoinen mutta virta ei kuitenkaan karkaa lapasesta, vaan p��osin karsituiksi j�tetyt biisien sis�avaruudet pysyv�t ilahduttavan selkein�. Sanotaanhan t�ss� paljon, mutta teksti ei jyr�� musiikkia, vaan osat t�ydent�v�t toisiaan. Ankkuriksi sijoitettu Onneksi on Matriarkaatti lienee enemm�nkin keikkatilanteisiin suunnattu julistusnumero, mutta siell� jos miss� niit� tarvitaan tulevina viikkoina, kuukausina ja ehk�p� vuosinakin.

Tervetuloa Matriarkaatti, nyt vain rohkeasti eteenp�in, kauemmas ja pidemm�lle, koska universumi ei lopu koskaan.

Mika Roth

Mustat Ruusut: Memento

Kouvolalainen suomirock-orkesteri Mustat Ruusut on saavuttanut debyyttilevyns� virstanpylv��n. Sinkkujahan yhtyeelt� on ilmestynyt jo kelpo pino, joista vuoden 2019 Mielenmyrkky� oli monilla tavoin pelitilanteen muuttaja.

Sinkkuja on my�s otettu esikoiselle mukaan runsain m��rin, mutta Mielenmyrkky� ei jostain syyst� ole kelpuutettu mukaan. Sen sijaan levyn kymmenest� siivusta per�ti kuusi muuta on jo julkaistu sinkkuina, joten ehk�p� kyseess� on vain runsauden pula. Ja niist� sinkuista puhuttaessa: Maailman laidalle ja Valtakunta ovat muuten aivan uskomattoman tarttuvia poprock-valioita. Olen aiemmin nostanut esiin jopa Bon Jovin koukkukyn�n biisien tarttumapinnoista puhuttaessa, eik� se nytk��n olisi liioittelua, vaikka b�ndi soittaakin pitk�lti perinteisemp�� suomirockia.

Levyll� on kuitenkin muitakin puolia, joiden yksi ��ripiste on kiistatta instrumentaaliraita Memento. Silkkaa akustisen ja s�hk�isen kitaran n�pp�ily�, mutta kaunista kuin mik� rauhallisemmalla tavalla. Tanssilattioiden kanssa flirttaileva �l� j�� kummittelemaan loikkaa puolestaan my�s albumiymp�rist�ss� yll�tt�v��n suuntaan. Hieman samoilla synarock-suunnilla operoi Kun tuuli puhaltaa, joka j�lleen avaa uusia linjoja yhtyeelle.

Albumin materiaalin leveys onkin lopulta se haastavin asia, koska Mementoa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua ehyeksi kokonaisuudeksi. Mustat Ruusut on oiva rockyhtye, se on my�s asiansa osaava pop-b�ndi, sek� suomirockiaan iskelm�ll� lantraava perinteisempi orkesteri, sek� tunnelmoiva fiilistely-yhtye � vaan pit��k� sen olla n�it� kaikkia saman albumin sis�ll�?

Mika Roth

Tampereen levyorkesteri: Kodittomia lauluja

Tampereen levyorkesteri on nimens� mukainen musiikillinen ilmi�. Se koostuu tamperelaisista ammattilaisista, jotka ovat yhdess� luoneet levyllisen lauluntekij�- ja rytmimusiikkia. J�senist�� on noin kymmenkunta, eik� kokemuksesta tai n�kemyksest� ole t�ss� joukossa pulaa.

Moniosaaja Matti Salo hoitaa kitaran ja sopraanosaksofonin lis�ksi miksauksen, p��asiallinen vokalisti Kielo K�rkk�inen on kirjoittanut kolme raitaa ja niin kitaristi Tommi Laine kuin mm. kontrabassoa soittava Ville Rauhala ovat my�s mukana kahden biisin kirjoittajissa. Eik� joukko suinkaan ole n�in kapea, eiv�tk� kaikki j�senet hoida vain yht� tonttiaan, mutta orkesterin kohdalla onkin puhuttava erityisesti yhteisty�st�. Kun taidokkaita j�seni� on n�in runsaasti, on jokainen lopulta vain osa isompaa kokonaisuutta.

Viihdemusiikin termi on nyky��n hieman huonossa huudossa, mutta mielest�ni tamperelaisten kiekko edustaa juuri tuota laitaa � ja mit� ylpeimmin. Pop ja rock soivat siis monissa muodoissa, blues pirist�� matkaa englanniksi esitetyll� Golden Things -siivulla ja Toisenlainen el�m� astahtaa kotoisen jazzahtavan iskelm�n mustavalkoiseen draamaleffaan, josta ei ole niink��n pitk� matka Film noir -elokuvien kulisseihin. N�it� aineksia sitten muokataan ja jaetaan eri suhtein, viisareiden osoittaessa mit� selvimmin menneisiin p�iviin, tai oikeammin vuosikymmeniin.

Tunnelmat vaihtelevat nopeasti, mutta kaikki palaset sopivat yhteen keskuspalasten kanssa, jolloin levy ei vaikuta mitenk��n hajanaiselta tai punaisen lankansa kadottavalta hapuilulta. Folk soi keve�n kiireett�m�sti kun Ei muuta suuntaa kaipaa rakkaansa luokse, eik� Doris omin sanoin voisi t�r�ytell� muhkeita torviaan komeammin, kun rakkauden punokset kiertyv�t j�lleen tiukemmin ymp�rille.

Hieno ja mielenkiintoinen albumi, mutta parhainta antia ovat varmaankin keikat, kun (toivottavasti) koko katras p��see n�ytt�m��n taitojaan niin yksil�in� kuin yksik�n osasina.

Mika Roth

Lukukertoja: 2894